Ei oo reiluu!

Olen monesti pohtinut tätä maapallon ihmisten kohtaloa ja epätasa-arvoa. Meillä suomalaisilla tynnyrissä kasvaneilla ei ole ollut hätää sitten viime sotien. Kuulumme maailman rikkaimpaan kermaan, vaikka kaikki eivät sitä haluakaan uskoa. Ymmärrän, että monella on varmasti vaikeaa ja rahaa ei riitä mihinkään ylimääräiseen. Asunnottomien määrä Suomessa on tällä hetkellä noin 7100 ihmistä. Näistä asunnon tuttavien tai sukulaisten luona saa yli 5000 henkilöä. Kun tämän suhteuttaa väkilukuun, niin meillä on 0,14% asunnottomia koko väkiluvusta. Vertailuna vaikkapa Intian New Delhi, jossa asuu 200 000 koditonta; siis yhdessä kaupunginosassa. Varsinaisen Delhin suurkaupunkialueella asuu 19 miljoonaan ihmistä. Kaikki on niin suhteellista. Kyllä; siellä ei ole pakkasta talvella. Mutta siellä on jotain muuta sellaista, mikä järkyttäisi meitä suomalaisia vielä enemmän kuin kipakat pakkasyöt ja lumituiskut.

No sitten asiaan. Onneksi blogini on melko pienilevikkinen, sillä muussa tapauksessa meikäläinen olisi saanut varmaan kymmeniä voodoo-neulanpistoja kaikilta niiltä ihmisiltä, jotka arvottavat kaiken elämän ja eläinlajit tasa-arvoisiksi. Missä menee raja? Onko eläimen elämä samanarvoista kuin ihmisen? Miten määritellään elämä yleensä? Mikä on ihmisen vastuu kotieläinten tai tuotantoeläinten suhteen? Onko meillä oikeus tuotantoeläimiin? Tai onko meillä oikeus kotieläimiin, joiden elämä on täysin riippuvainen ihmisestä?

Tuskaa tuottaa se, että tuo tanskalais-ruotsalainen pihakoiramme oli alkanut yskiä. Se piti viedä kuulemma lääkäriin. Minäkin yskin kerran kuukauden putkeen, mutta kukaan ei ollut huolissaan. No hurtta raahattiin siis läääkärille ja kun elintasoyhteiskunnassa asutaan, niin meillähän on koirille, kissoille, hamstereille ja kastemadoille varattuna oikein oma lääkäriasema. Sinne saa muuten ajan huomattavasti nopeammin, kuin ihmisten vastaavaan lasarettiin. Lääkäriasemalla on tietenkin yhtä hienoja välineitä kuin ihmisten vastaavassa, joten hurtan yskimiselle löytyi oitis syykin: henkitorvi on painunut kasaan.

Tohtori määräsi oitis lääkkeet piskille sen loppuelämäksi! Ja minun on tehtävä se päätös, että aionko syöttää hurdellille ehkä seuraavat neljä vuotta kortisonipillereitä joka toinen päivä?! Ensinnäkin, miten muistan antaa sille lääkkeet, kun en itsekään muista syödä joka päivä omia kalkkitablettejani? Ja toisekseen, onko oikein, että minulla on varaa ostaa koiralle lääkkeitä samaan aikaan, kun maapallolla on tälläkin hetkellä noin 795 miljoonaa aliravittua lasta. Ja vaikka heidän määränsä on pienentynyt, vaikka väkiluku on vastaavasti kasvanut eli tilastollisesti aliravittujen kokonaismäärä on vähentynyt, niin jokainen heistäkin on ihminen ja yksilö. Jos ajattelit tuolla suomalaisten asunnottomien kohdalla, että kyllä nämä Suomen asunnottomat on ihan yhtä tärkeitä kuin jonkun Intiankin, niin silloin olet varmaan huolissasi näistä 795 miljoonasta.

Minulla on jo kummilapsi Keniassa, joka kuukausi menee lisäksi tietty summa Unicefille ja osallistun katastrofiavustuksiin. Onko se joltain pois, jos tuhlaan rahani piskiimme sen sijaan, että sijoittaisin senkin summan johonkin arvokkaampaan; pienen ihmisen elämään? Tai onko se oikein, että me voimme ostaa lemmikkieläimillemme lääkkeitä, kilohinnaltaan kalliita ruokia, vaatteita, jopa terapiaa samaan aikaa, kun maailmalla on sortoa, kärsimystä, tuskaa, vihaa, väkivaltaa, alistamista ja kaikkea sellaista, mitä meidän pienessä lintukodossamme ei ole ollut vuosisataan.

Miksi pitää edes verrata? Mutta minusta on vaan niin vaikeaa ajatella, että meillä on tähän varaa. Ja sitten kun joku lipaskerääjä tai feissari sattuu kohdalle, niin moni kääntääkatseensä pois kun ei raski luovuttaa sitä muutamaa euron killinkiä vaan kiiruhtaa ostamaan kissalle maukkaita lohipullia 6 euron kilohintaan. Ajattelematta sen enempää, että sen hemmetin lohikilon kasvattamiseen tarvitaan vähintään kaksi kiloa muuta kalaa (rehuksi)!!! Mutta sekin ostos on tietty parempi kuin Sheban  tonnikalafile, joka maksaa yli 18 euroa/kilo!!! TONNIKALAFILE!!!! Mieti!

Nyt alkaa surisemaan päässä liikaa.

Mamma! Älä jätä mua!

En jätä, en vaan voi!

Rempassa ryytyneet

Laskeskelin tuossa huonolla kansakoulun matikkapäälläni, että remppaa on nyt kestänyt 7 viikkoa. Syy on siinä, että kohde on iso, hommia tehdään pääsääntöisesti iltaisin, kaikki pinnat uusitaan lattiasta kattoon ja mukana oli myös kylppäri. Utopistinen tavoiteaika oli 6 viikkoa, mutta ei saatu siihenkään, johtuen erilaisesta säätämisestä, omista tärkeämmistä menoista, erilaisten tavaroiden väärässä paikassa olemisesta ja säästämisestä (ammattimiesten). Mutta kun sen ottaa noin, niin mikä ettei;siinä se tällä viikolla valmistuu. Paniikkiakaan ei ole, sillä Kolmonen (lievän taivuttelun jälkeen) roudasi kamansa kotikonnuille ja asustelee äippämuorin ilona niinä aikoina, kun ei ole töissä eikä raksalla, eli tyyliin tunnin valveaikaan.

Meikäläisellä oli toki suunnitelmissa muuta, kuin viettää vuorotteluvapaani loppuaika Kolmosen raksalla, mutta elämässä ei aina voi itse päättää tekemisiään, ei ainakaan äitit. Valinta on oma, korostan sitä epämääräisten väärinymmärrysten välttämiseksi, ja lisäksi olen itse asiassa viihtynyt siellä yllättävän hyvin! Se voi johtua siitäkin, että tällä kertaa olen tehnyt uusia juttuja, enkä vaan iänikuista maalaamista!

Hieman pölyä ilmassa

Dieetti piti!

Hermot piti!

Tässä viimeisen viikon hifistelyjä tehdessä voin sanoa, että kyllä mamma tietää! Ainakin meitsi, sillä olen jo maininnutkin, että kokemusta on karttunut kaikenlaisesta remppaamisesta vuosien varrella epätavallisen kiihkeissä sykleissä! Niinpä osasin arvioida, että tupareita ei päästä viettämään oletusaikaan ja valmistin jo rempan toisella viikolla tsemppilaulun, jolle oli sitten tarvetta tuossa viidennen viikon puolivälissä! Sen verran voin sanoa, että sanoitin (kuten me ammattilaiset sanotaan) Haloo Helsingin biisin Kuussa tuulee paremmin remppaan sopiviksi. Siitä tuli aivan huippu jos ei kiinnitä huomiota siihen, että laulan nuotin vierestä ja melko rumalla äänellä. Mutta teknisesti laulu ylitti odotukset (muiden - ei tokia omia, koska tiesinkin sen onnistuvan - mitä? ai mikä sananlasku kissan hännästä? en kyllä ole ikinä kuullut...).

Nyt vielä pari iltaa rutistetaan ja sitten se on siinä. Kolmosen eka (ja toivottavsti viimeinen) ikioma remppa on finaalissa!

2 pv muuttoon!

Pallohullun päiväkirjasta: Melkein kuollut

Ex-mamman hoivissa

Meikäläinen, pieni tanskalais-ruotsalainen pihakoira-parka, oli siis ex-mamman luona pari viikkoa, koska minun oma mamma halusi päästä minusta eroon! En kyllä ymmärrä miksi, sillä minä olen sille tosi hyvää seuraa! Yleensä aina kuljen sen perässä, etenkin keittiössä. Niin luulisi olevan kivaa, kun joku on koko ajan vierellä ja haluaa tietää, mitä se mamma oikein puuhaa. Kuten syökö se nameja (eikä anna minulle) tai tekeekö se ruokaa (eikä tiputtele minulle maistiaisia). Mutta ei; se ei kuulemma jaksa pissittää minua aamulla, vaikka ite kuiteskin tekee niin joka aamu, siis pissaa!

No minä jouduin sitten sinne ex-mamman luo ja siellä asustaa se Nicki. Sekin on kuulemma tanskalais-ruotsalainen pihakoira, vaikka ei kyllä uskoisi! On se niin ärsyttävä. Joskus se ruiskauttaa kyllä itseensä sellaista hajuvettä, että minua alkaa kiinnostaa; en kyllä muista mikä, mutta silti. Yleensä se joutuu kuitenkin olemaan siellä vankilassa, koska se on niin tuhma. Mutta silloin kun se haisee hyvälle, niin voisin hieman näytellä sille paikkoja... Ex-mamma väitti, että aina kun minä en ole siellä, niin tuo Nicki saaomppia joka paikassa. Että se ei ole ollut kaltereitten takana puoleen vuoteen, niin onkohan se sitten jollain koeajalla???

Ai mää vai?

No niinhän siinä sitten minulle kävi, että olin siellä ex-mamman luona ja se ilmoitti ensi töikseen, että minun pitää laihtua! Minun, pienen alipainoisen pihakoira-paran?! Mamma on laihduttanut jo viimeiset  kaksi kuukautta ja siinä samassa minäkin, koska se ei enää tykkää lenkkimakkarasta eikä pullasta eikä mistää sellaisesta, missä on paljon hiilareita tai rasvaa; niin kun yleensä kaikesta hyvästä!

Ja niin siis kävi, että ex-mamma alkoi mittaamaan minun ruokia ja myhäili tyytyväisenä, kun minun maha kurisi niin kovaa, että se Nicki luuli, että minä murisen sille. Tiesinhän minä, että siinä käy huonosti ja niinpä minua alkoi yskittämään! Yskin tosi kovasti ja jopas alkoi ex-mammalle tulla hätä! Mikä minusta olikin sille ihan oikein! Ja se soitti mammalle, että nyt lääkäriin.

Kohta kuolen

Lääkäri tuikkasi minulle pyllyyn piikin ja sitten pääsinkin jonnekin niitylle, mikä oli täynnä tyhmiä kissoja, jotka pelkäsivät minua ja ajoin niitä puuhun! Niitä kissoja oli niin paljon, että  puiden oksat katkeili niitten painosta ja ne aneli armoa, että en söisi niitä. YÄK, jotain kissoja vai?!
Sitten ex-mamma keitti minulle paistia ja makkaraa ja tarjoili sitä aina, kun vaan kävelin sen ohi. Välillä se syötti minulle juustoa! No jahtasin sitten myös oravia, jotka ei päässeet karkuun minua koska olin niin nopea ja osasin kiivetä puissa ja kaikki kylän talitintit tipahti maahan heti kun sain haukuttua ekan haukahduksen! Ja mamma vannoi, että se käyttää minua iloisena aamupissalla joka aamu ja vielä illallakin! Sitten kuulin, kun lääkäri sanoi, että minulle on loppuikä syötettävä jotain pastilleja ja niiden kanssa paistia ja kanaa, tupla-annokset! Mutta mamma sanoi, että olin kuullut väärin; en kyllä usko!

Pallohullun päiväkirjasta; Lähdössä jonnekin?!

Mamma tuli illalla kotiin ja sanoi, että minun pitää pakata. Kuulin ensin, että kakata ja menin odottamaan ovelle, milloin lähdetään. Mutta mamma ei tullut mukana vaan meni penkomaan komeroa. Se löysi sieltä semmoisen punaisen joulupussin, vaikka se väitti, että se on minun kassi. Ei minulla ole mitään kassia ikinä ollut, mutta mamma kirjoitti siihen minun nimen ja sanoi, että nytpä on!

Sitten se alkoi penkomaan minun namivarastoja! Minä olisin auttanut, mutta mamma sanoi, että minusta on vaan harmia. Minulle tuli niin paha mieli, että meniin istumaan omaan tuoliini ja päätin, että en aio lämmittää mamman varpaita ensi yönä. Mutta sitten minulle tuli kylmä ja menin odottamaan sängylle, milloin mamma tulee nukkumaan ja pääsen sen peiton alle. Itse asiassa mamma ei tajua, että se lämmittää minun varpaita enkä minä sen. Paitsi minulla on vaan tassut ja niissä liian pitkät kynnet, koska se ex-mamma ei ole viitsinyt leikata niitä kahteen viikkoon!

No kesken kaiken mamma oli raahannut omankin laukkunsa sängylle ja alkoi mättää siihen vaatteita. Se sanoi minulle, että se lähtee töihin, mutta en usko! Eihän se ole käynyt töissä aikoihin, kun sillä on se minunhoitovapaa. Sellainen, että se joka päivä pitää minulle seuraa. Vaikka mamma sanoi, että sitä ärsyttää kun sen pitää pissittää minut joka aamu ja se haaveilee, että ei tartteisi. Niin pitäisikö minun pissiä sitten housuun? Kun minulla ei edes ole housuja?!

No sitten alkoi haista tosi hyvälle ja huomasin, että mamma oli löytänyt melkein kaikki minun namit! Se laittoi niitä eri pussukoihin ja yhteen se kirjoitti, että Nickylle! Niin sanoin, että ootko seonnut, minun nimi on Vili! Mutta mamma vaan sanoi, että pitää olla kohtelias ja voin kuulemma viedä tuliaisia! Niin kenelle? Sillekö ärsyttävälle piskille, joka asuu ex-mamman luona? Se ei tartte mitään tuliaisia, mutta voin kyllä esitellä sille hammasrivistöäni, jos se tulee metriä lähemmäksi!

Sitten minä tajusin, että mamma aikoo hankkiutua minusta eroon ja joudun taas sen Nickyn kanssa jonnekin; varmaan sinne keskitysleirille ex-mamman kotiin. Siellä on ne kalterit eikä saa ruokaakaan kunnolla. Mutta mamma sanoi, että sittenpähän näet. Ja alkoi raapustamaan jotain lappua ex-mammalle, joka kuulemma hakee minut mukaansa. Minun pitää olla reipas ja kiltti. Mutta en halua! Me tanskalais-ruotsalaiset pihakoirat ollaan tarvittaessa väsyneitä ja tuhmia. Minä ainakin!

Saanko jäädä kotiin?

Ylennys rempalla!

Olen saanut  Kolmoselta niin paljon palautetta, että siitä innostuneena raksanaisen itsetuntoni on kohonnut melkoisiin sfääreihin. Hieman luulen, että ammattitaitoni ei ole kohentunut vastaavassa määrässä, mutta tänään päätin ottaa ns. härkää sarvista, eli tässä tapauksessa ylitasoitetta tasoituslastalla. Ja kaikille pupa-alan kirpunnylkijöille tiedoksi, että std-nimi todellakin on tasoitusLASTA...

Seinien ylitasoitus (kuten me ammattilaiset työtä kutsutaan) on ollut minulle lievästi ilmaistuna kauhunsekainen painajainen edellisestä rempastani lähtien. Pari vuotta sitten olin saman tilanteen edessä, mutta uhkarohkea Kolmonen lymysi Koreassa (siellä eteläisessä onneksi) eikä vapaaehtoisia tasoittajia löytynyt lähipiiristä. Kun olin aikani voivotellut asiaa työhuoneessani, kollega värväsi  paikalle eläkkeellä olevan isäpappansa hoitamaan homman. Pappa-parka ei tiennyt mihin joutui, sillä ylitasoitusten lisäksi hän joutui maalaamaan vielä katotkin! Olen silti ikuisesti kiitollinen tästä avusta! Varsinainen ylitasoitus jäi silti takaraivoon epämääräisenä peikkona, jota ei toivoisi kohtaavansa millään raksalla, etenkään omalla.

Mutta Kolmonen, joka selkeästi on perinyt kaikki mainitsemisen arvoiset ominaisuutensa suoraan minulta, selätti ylitasoituksen kertaheitolla. Sivusta seuranneena arvelin, että saattaisinpa selvitä mokomasta hommasta itsekin. Kun olin hionut seiniä tarpeekseni, koitti tilanne, että maalausurakka seisoo, ellei eteisen seiniä saada ylitasoitettua.

Ylitasoittamassa!

Niinpä meitsi siis tarttui tasoituslastaan, jopa kahteen  ja aloitti hommat. Mitään suojapahveja tarvita!!! Kaksikätisyydestä oli apua, sillä pystyin levittämään tasoitetta molempia käsiä käyttäen!Toki voin kertoa, että ensimmäisen neliön aikana homma hieman takkusi, mutta sitten sain kiinni ammattimaisesta otteesta. Toisen neliön lopussa mietin, että onneksi olen itse panostanut omassa opetustyössäni opastusvideoihin ja minulla on matala epäonnistumisenpelko ja korkea stressinsietokyky.Kolmannen neliön kohdalla ajattelin, että voisin jatkossa tehdä seuraavien remppojen ylitasoitukset kertaheitolla itse. Ja neljännen neliön kohdalla, jota ei kuitenkaan enää ollut,koska seinät loppuivat kesken, olin jo keksinyt, että voisin perustaa pienen firman, joka tekisi täsmätyönä pelkästään seinien ylitasoituksia.

Aika hyvin! Tähän mennessä olen tehnyt raksalla mm. seuraavia haastavia töitä: kalusteiden kantaminen, tapettien irrottaminen, seinälaattojen irrotus, seinien paklaaminen, saumanauhan asennus, seinien hiominen, seinien maalaaminen, seinien ylitasoitus (!), erilaisten raksatavaroiden järjestely, imurointi, imurin tyhjentäminen ja suodattimen puhdistus, kivijätteen kuskaaminen jätekeskukseen, suojapahvien kiinnittäminen, kahvin keittäminen...

Ehkä kaikkein kivinta oli tuo aivan uusi asia ja sen opettelu, eli jos joku teistä kahdestatoista poloisesta lukijasta joskus tarvitsee apua omalla rempallaan, niin täältä löytyy todella ammattitaitoinen ylitasoittaja!

Taas me rempataan!

Olin ajatellut, että vuorotteluvapaani loppuhuipennuksena makoilen ihan vaan potslojona pari viimeistä viikkoa ja sitä ennen nyt lokakuussa aloitan jo varovaisen orientoitumisen siihen, että mahdollisesti palaan aikaan, jota rytmittää kello. No toki kello rytmittää  aikaa muutenkin, mutta  - juu nou - ymmärrätte varmaan pointin.

Toisin kävi! Kolmonen, tuo pojista nuorin, päätti kantaa kortensa kekoon sukumme epätavallisen kiihkeään remppaamisinnostukseen. Hän ostaa posautti asunnon, joka tietenkin, rempataan katosta lattiaan. Ykkönen on rempannut kolme kerrostaloasuntoa ennen omakotitalonsa rakentamista. Kakkonen on rempannut kolme kerrostaloasuntoa ja muutamat Subway-ravintolat siinä sivussa. Olen auttanut molempia isoveljiä, jotka siis ovat minulle lapsia, mutta en sentään kaikissa rempoissa. Tasapuolisuuden nimissä olen tietty mukana tässä Kolmosenkin - mahdollisesti ensimmäisessä, mutta ei suinkaan viimeisessä - urakassa.

Irtoo nyt!!!

Olen melko pro remonttihommissa (mikä nyt lienee jo tullut teille kaikille kolmelletoista lukijalleni varsinaisen selväksi), joten sain tietenkin haastavia tehtäviä vastuulleni. Aivan ekana kunnostauduin tapettivuotien irrottamisessa. Sitten kunnostauduin tapettisuikaleiden irrottamisessa ja lopuksi kunnostauduin tapettisiprujen irrottamisessa. Aikaa hommaan meni muutama päivä. Tämän jälkeen alkoivat paklaukset ja hionnat.

Yritin epätoivoisesti saada jotain tyyppiä ylitasoittamaan maalattavia seiniä, mutta turhaan. Kolmonen ehdotti, että asennetaan maalattava tapetti, niin vältytään ylitasoituksilta. Pohdimme asiaa suuntaan jos toiseenkin ja lopulta Kolmonen päätti, katsottuaan pari opastusvideota youtubesta, että vaikuttaa todella helpolta ja hän tekee ylitasoituksen itse. Mitään ammattilaista siinä tarvita!!! Äitiinsä on tullut ainakin siinä, että rohkeutta riittää. No, olen lukenut myös Liisa Keltikangas-Järvisen ja päättelin oitis, että pojalla on siis korkea sopeutuvuus ja matala epäonnistumisen pelko. Itse, liian monta kokemusta rikkaampana Ykkösen ja Kakkosen remonteista, vetäydyin sen sijaan takavasemmalle ja aloitin paklaamisen. Tiedän, missä menee raja meikäläisen ammattitaidossa, sillä olenhan oppinut sen todella mainiosti ns. kantapään kautta.

Huomaa suojain!

Sen jälkeen pääsin hiomaan. Ensin hioin cyproc-seinää. Sitten hioin betoniseinää ja lopuksi hioin vielä maalattua seinää. Ja välillä aina paklasin.

Kun hionnat oli hiottu, ylenin maalariksi.  Ensin maalasin jo maalauttua seinää, sitten maalasin ylitasoitettua seinää ja lopulta maalasin vielä cyproc-seinää. Kohta joudun maalaamaan vielä pattereita, ellei Nelonen, tuo sisaruskatraan ainut neitokainen, pelmahda paikalle ja hoida hommaa kotiin. Näin siis remppa etenee omalta osuudeltani. Toki siellä on näkynyt muitakin apureita. Mitä nyt on kaikki kalusteet roudattu siirtolavalle, vähän seiniä purettu ja uusia pystytetty, veskin laatat irrotettu iskuporakoneella,  yms. yms. yms. Että semmosta pientä askaretta tässä vielä hommaillaan, ainakin lokakuun loppuun ja mahdollisesti vielä marraskuun ekalla viikollakin.

Huomaa työasento!

Smurffi?

Nyt lähti, oikeesti!

Nimittäin kilot karisemaan! Olen todella iloinen ja onnellinen, sillä olen onnistunut painonhallinnassani niin hyvin, että tuloksia alkaa näkyä myös ulkopuolisille. JEEE!!! Meitsi onnistuu taas! Hienoa!

Toki pitäisi ajatella, että mitä hienoa on siinä, että ensin pulskistuu ja sitten saa pudotettua painonsa samalle tasolle. No ei siinä mitään hienoa olekaan, mutta hienoa on se, että pääsen taas laittamaan päälleni niitä vaatteita, joita porukat eivät ole nähneet reiluun pariin vuoteen! Koko garderoobi näyttää uudistuneen, vaikka tosiasiassa olen vaan kaivellut laatikoista esiin vanhoja vaatteitani. Itestäkin on kiva, kun ei tarvitse joka aamu tuijottaa peilistä niitä harmaita pikkuruudullisia sammareita, joita minulla on kuitenkin kahdet kappaleet (eri kokoa toki). Lisäksi on melko mukavaa lähteä reilun kuukauden päästä töihin muissa vaatteissa kuin shortseissa; etenkin kun kyseessä on marraskuu.

Kunnia painoni normalisoinnista kuuluu Jutta Gustavsbergille, joka täysin tietämättään on inspiroinut minut moiseen saavutukseen. Kiitos! Jutta on nimittäin ladannut nettiin kaikkien pöllittäväksi sekä ruokaohjeet että treenin, joita noudattamalla pääsee tuloksiin. Hän antaa hyvän kiertää ja olen tästä ikionnellinen. Kun 26.elokuuta oli pakko varovasti astua vaakalle (toki olin laihduttanut hulluna pari viikkoa sitä ennen), olin niin alhaisissa maisemissa, että sieltä ei todellakaan ollut muuta reittiä kuin ylös. Siis pieni tarkennus, paino alas ja tsemppi ylös!

Kaikkien kirpunnylkijöiden äideille tyypilliseen tapaan piirsin (jälleen kerran) omilla kätösilläni painonpudostustaulukon, johon aloin merkkaamaan joka viikko painoni. Se on aika raakaa touhua, mutta minulla on kertynyt asiasta kokemusta kerran jos toisenkin. Lisäksi otin itsestäni edestä ja sivulta pari kuvaa turkooseissa farkuissa, joihin sovin reilusti 2½ vuotta sitten. En nyt viitsi ladata kuvia tänne, sillä joku taso tälläkin blogilla pitää olla. Kirjoitin tarkat ruokailuohjeet jääkaapin oveen, ihan sitä varten vaan, että muistaisin, mikä on homman nimi. Ja se uusin juttu oli se, että tein Jutan HIIT-treenin ihan kylmiltään, vain yhden katselukerran jälkeen.

Kaikki nuo koettelemukset yhteenlaskettuna sain niin paljon intoa ja motivaatiota, että vaaka näyttää jo monta kiloa alempaa lukemaa; montako, en aio kertoa, koska asialla ei kannata kerskua. Kunto on kohonnut varmaankin jonkin verran ja sen voi varmistaa katsomalla tänään videoidun HIIT-treenini. Ei voi muuta kuin hämmästellä, miten mahtavasti olen kehittynyt! Hyvä minä!!!

Joku saattaa ajatella, että no onpa ylpeä kun kehuu itteensä, mutta sehän meissä suomalaisissa on monesti vikana, että ei uskalleta iloita onnistumisista. Sehän on muilta pois! Olen huomannut, että kun joku onnistuu ja menestyy, niin osa porukoista ei reagoi lainkaan, saatikka onnittelisi ja iloitsisi menestyjän mukana. Onko se kateutta? Kateellinen ihminen kokee toisen paremmuuden tai menestyksen myötä itsessään alemmuudentunnetta, mitättömyyttä, huonommuutta tai jopa pahasuopaisuutta menestyjää kohtaan. Se voi näkyä niin, että menestymisestä vaietaan ja sivuutetaan se ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. On se harmi! Mitä tärkeämpi asia on itselle, sitä herkemmin asiaan reagoidaan.

No takaisin asiaan! Meitsi alkaa olla uima-allaskunnossa, mutta ei sentäs vielä Bodycompat-kunnossa. Tämä tiedoksi eräälle ex-kollegalle, joka osaa ja uskaltaa riemuita jokaisesta pudottamastani grammasta! Kiitos siitä! No nyt pitää mennä syömään rahkaa...