Pallohullun päiväkirjasta; Kesätöissä

Mamma sanoi, että minun on mentävä töihin! Minun, pienen tanskalais-ruotsalaisen pihakoiran, joka olen vasta kohta 12 vuotias. Minä olen alaikäinen! Mutta Mamma sanoi, että minä olen jo 84, 6 vuotta. Se oli laskenut sen jollain laskurilla netissä. Niin sitten minä sanoin, että enkö minä ole silloin jo eläkkeellä, mutta Mamma vastasi, että se ei oikein kuule hyvin.

Mamman mukaan minä syön enemmän kuin ennen mutta se ei voi olla totta! Minä syön vähemmän kuin ennen. Eilenkään en saanut kuin kolmesti ruokaa, kun pääsin Pupulaan mukaan ja minun vale-täti on sanonut, että minä juoksen siellä niin paljon, että minun pitää saada paljon ruokaa kun minulta kuluu energiaa. Niin sain sen takia kolmesti ruokaa. Mutta normaalisti saan vain kahdesti. Ja kerran sain vain aamulla, kun Mamma ei muistanut antaa illalla.

Mutta Mamma sanoi, että nyt etsitään sinulle ammatti, senkin laiskuri. Vaikka omasta mielestään se oli sanonut, että senkin söpöliini. Mutta kyllä minä kuulin oikein; minulla on tarkka kuulo. Kerrankin Mamma aukaisi keksipaketin, niin kuulin sen takkahuoneeseen, vaikka mamma oli hiipinyt paketin kanssa saunaan ja yritti avata sen siellä ihan hiljaa. Mutta sitten minulla on sellainen korvavika, että en erota kaikkia sanoja, niin kuin EI, TÄNNE, TAKAISIN! Se johtuu siitä, että minä en oikein kuule, kun ne huudetaan niin kovasti. Vähän kuin isomummi; sekään ei kuule, kun sanotaan jotain oikein kimeällä äänellä. Isomummi sai kuulolaitteen, mutta Mamma sanoi, että parempi vaan alkaa kuulla tai tulee tupen rapinat. Luulen, että se tarkoitti jotain namipakettia.

Sitten Mamma sanoi, että nyt löytyi ammatti. Minä olin juuri yrittänyt hypnotisoida sen, kun se söi ruokaa eikä antanut minulle, vaan mulkoili minua vihaisesti ja sanoi, että painu hiiteen! Niin sitten se sanoi, että minusta tulee tiskari. Tai tarkemmin sanottuna esipesijä! Minä saan pestä lautaset ensin ja sitten Mamma pesee ne itse. Mutta onko se sitten töitä?! Kysyn vaan!

Pieni tarina tosielämästä, osa 2

Tämä kirjoitus tulee taas hikipediamaiseen tapaan, eli vakavasta asiasta yritän vääntää huumorilla. Se on ainut tapa siihen, että pystyy edes jollain tasolla asettumaan siihen rooliin, jollainen on oltava saadakseen edes jonkinasteista palvelua omalle äitimuorilleen. Jos alkaa "vaatia" liikoja, eli vähintä mitä kaikkien olisi tarjottava, saattaa joutua silmätikuksi ja se voi heijastua alitajuntaisesti hoitohenkilökunnan äitimuorille tarjoamassa palvelussa. Kaikki kun eivät osaa käsitellä rakentavaa kritiikkiäkään asiallisesti.

Lieksan kotipalvelu kuuluu siis Lieksan kaupungin palveluihin, mikä sinänsä on jo pienimuotoinen ihme, sillä Lieksassa ei yleensä ole mitään palveluja. Äitimuori, joka kaikkien, erityisesti terveyskeskuksen hoitohenkilökunnan omaksi ihmeeksi, selvisi hengissä heidän käsittelystään, palasi siis kotiin jatkamaan vanhuksen elämäänsä. Koska tk:ssa saatu hoito oli sen verran hidasta ja aluksi siis kaikkea muuta kuin parantumiseen tähtäävää, äitimuorin kunto romahti sen verran, että avuksi pyydettiin kotihoito.

Kotihoitajat ovat henkilöitä, joita kunnioitan suureksi. Tämä kannattaa mainita heti aluksi, kaikkien väärinkäsitysten välttämiseksi. Kotihoitajat eivät kuitenkaan voi itse vaikuttaa kaikkiin niihin asioihin, joita he työssään kohtaavat. Ja osa ei halua vaikuttaa, vaikka voisikin, mutta se on yksilön oma valinta, ei työnantajan, vaikka niinkin voisi luulla. Hallittaviin asioihin kuuluu esimerkiksi työajan käyttö ja mobiililaitteiden hallinta. Erityisesti mobiililaitteiden hallinta on noussut viime vuosina keskeiseksi ammattitaitovaatimukseksi kotihoitajan työssä.

Muorin luona käy kotihoitaja kolme kertaa päivässä. Käyntikerta kestää noin 15 minuuttia ja tähän aikaan sisältyy myös raportointi. Raportointi tehdään entisen ruutuvihkon sijasta mobiililaitteella, eli älypuhelimen sovelluksella, jonka opetteluun kotihoito on käyttänyt tietyn ajan. Opettajana tiedän, että oppimisprosessi on henkilökohtainen. Niinpä on aivan luonnollista, että osa hoitajista on oppinut sovelluksen käytön hetkessä ja osa ei ole oppinut sitä vieläkään. Osa myöskin ajattelee, että työhön liittyvien asioiden opettelu on saatava tehdä työajalla.

Raportti tehdään yleensä käynnin jälkeen. Kun kokonaisaika muoria kohti on 15 minuuttia, niin erot tulevat esiin selkeästi. Ammattitaitoisella kotihoitajalla on aikaa rupatella äitin kanssa ja kipottaa lääkkeet noin 12 minuutin aikana; loput kolme minuuttia he tekevät raporttia mobiililaitteella. Äitin kotihoitotiimiin kuuluvista 13 ja ½ kotihoitajasta osa ei ole ottanut haltuun sovelluksen käyttöä vieläkään eli noin kahden vuoden aikana, jonka aikaa tuo sovellus on heillä ollut käytössä. Niinpä näillä kelkasta tipahtaneilla on aikaa rupatella äitin kanssa ja kipottaa lääkkeet noin 7 minuutin aikana; loput 8 minuuttia he sorhaavat raporttia mobiililaitteeseensa. Näin ollen, ja nimenomaan jokaisen hoitajan henkilökohtaisesta ammattiosaamisesta ja ammattiylpeydestä johtuen, äitimuori saa varsinaista palvelua 7 -12 minuuttia / käyntikerta. Onneksi, vai olisiko sanottava, lopultakin, vain pieni osa on näitä ammattitaidossa heikompia, mutta heitä ei saisi olla yhtään!

Olisiko näiden hitaasti oppivien kotihoitajien katsottava peiliin, mielellään omaansa? Onko oikein, että heidän ammattitaidottomuutensa heijastuu suoraan äitini saamaan hoitoon? Olisiko meillä mahdollista saada alennusta eli halvemmalla niiden hoitajien käynnit, jotka eivät pääse sille ammattitaidon tasolle, mitä esimies edellyttää? Onko oikein, että 88-vuotias vanhus saa huonompaa hoitoa vain sen takia, että kotihoitaja ei ole kiinnostunut työstään sen vertaa, että opettelisi sovelluksen käytön vaikka omalla vapaa-ajallaan?

Vastaus lienee siinä, onko kyseessä ns. asiantuntija-ammatti vai ei. Tai paremminkin, kokeeko kotihoitaja itse olevansa asiantuntija-ammatissa vaiko ei. Asiantuntija-ammateissa kehitetään itseään syventämällä ja laajentamalla osaamistaan itsenäisesti, myös varsinaisen työajan ulkopuolella (Airaksinen T.). Työstä ollaan kiinnostuneita ja motivoituneita, siinä halutaan kehittyä ja sitä halutaan kehittää. Mitä enemmän työpäivään kuuluu teknisiä rutiineja, jotka on tehtävä, kehittymisen painopiste siirtyy vapaa-ajalle. Vapaa-ajalla tehtyä kehittymistyötä ei kuitenkaan pidetä varsinaisena työnä, sillä työn imu on niin suuri, että henkilö haluaa lukea esimerkiksi alaan liittyviä asiantuntija-artikkeleita, haluaa opetella uusia tietoteknisiä sovelluksia ja harjaantua niissä tai haluaa jopa (!) keskustella oman ammattialansa muiden edustajien kanssa oppimismielessä.

Mutta pelkästään kotihoitajat eivät ole pudonneet sovellusten opettelemisen erikorkuiseen viidakkoon. Sitä tekee jatkuvasti koko tk:n hoivapuoli. Kun rasti on unohtunut laittaa johonkin kohtaan tai se laitetaan väärään kohtaan, voi käydä näinkin:

Kotihoito tilasi muistisairaalle muorille fysioterapeutin ohjaamaan asentohuimaukseen liittyvän, viisi eri liikesarjaa sisältävän jumpan. Kun rasti puuttui tietokoneelta oikeasta kohtaa, fyssari ei tiennyt, että uuden oppiminen muorilla valui kuin vesi hanhen selästä. Asian selvittely vaati useita yhteydenottoja kotihoitoon, fysioterapeuttiin, omaisen käynnin fysioterapeutin luona ja lopulta vielä jonkinasteisen "kinastelun" siitä, kenen kuuluu ohjata liikesarjan teko 1x/pv kahden viikon ajan. Kaikki tämä olisi vältetty, kun kotihoidolla ja fysioterapeutilla olisi ollut vaikka 3 minuutin neuvottelu ennen koko prosessin käynnistämistä.

Muorilta poistettiin uusi lääke, joka aiheutti väsymystä. Hoitaja lupasi viedä tiedon lääkärille, joka määräsi kuitenkin juuri tämä uuden lääkkeen pysyväksi ja poisti "vanhan" lääkkeen. Omaisena olin onneksi kärryillä hyvin kyydissä ja huomasin virheen seuraavana päivänä. Hoitaja ihmetteli, että kyllä täällä koneella on juuri niin kuin sovittiin, mutta mitä lie sitten lääkäri omalta koneelta lukenut kun teki em. virheen?!

Kaikkein järkyttävin tapaus sattui ihan vähän aikaa sitten. Muori pääsi, vaikka omasta mielestään joutui, kolme viikkoa kestäneeseen kuntokartoitukseen palvelulaitokseen,  kartoitettiin hänen tämänhetkinen kuntonsa kaikilta osin. Tai näin meille kerrottiin. Omaisena pyysin, että voisiko tällä jaksolla selvittää myös nesteen kertymiseen liittyvät syyt, etenkin kun aiheesta on konsultaatiopyyntö keskussairaalaan. Ei kuulemma voinut. Se kuitenkin selvisi, että muori ei millään meinannut muistaa, minne himputtiin ne astiat piti ruokapöydästä viedä siellä uudessa paikassa. Kotona hän suvereenisti pesee likaiset astiat vielä astianpesukoneessa!

Vielä loppukeskustelussa, johon pääsimme mukaan me asianosaisetkin, pyysin vielä, että lääkärin määräämien tukisukkahousujen sijasta tutkittaisiin se, miksi nestettä on kertynyt ja ei kai vai sitä ole kertynyt vielä keuhkoihin, kun äitimuori haukkoo henkeä välillä kuin kala kuivalla maalla. Mutta hoitaja sanoi, että lääkäristä - jota en siis nähnyt koko kolmen viikon aikana - mukaan turvotus on aivan normaalia. Taikasanat "lääkärin mukaan" peittoaan käsittääkseni hoitajien omankin ammattitaidon.

Ja niinhän siinä kävi, että  viikko siitä, kun äitimuori oli selviytynyt kartoituksesta kotiin entistä väsyneempänä, hänet jouduttiin viemään tk:n päivystykseen, otettiin röntgenkuvat keuhkoista ja todettiin, että täällähän on nestettä ja lisäksi äitillänne on sydämen vajaatoiminta!! Määrättiin sekä nesteenpoisto- että sydänlääkitys.

Niinpä niin. Olimme usean kuukauden ajan pyytäneet tutkimaan yllättäen ilmestynyttä ja jatkuvasti lisääntyvää turvotusta ja outoa kunnon romahtamista. Kyllä kotihoito oli saanut äitin tk:n lääkärillekin. Mutta lääkärin mielestä turvotus ja väsymys on normaalia. Diagnoosi perustunee siihen, että tk:n potilailla kaikilla on turvotusta ja väsymystä ja kun sitä ei tutkinta eikä hoideta, niin se on muuttunut normaaliudeksi?!

Asia olisi voinut loppua siihen, mutta sukumme yllä leijuu jokin vahva epäonnen karma! Nimittäin, kun meni tervehtimään äitiä pari päivää tuon diagnoosinteon jälkeen vuodeosastolle, pyysin selvittämään, missä vaiheessa se keskussairaalan konsultaatio oikein on. Hoitaja meni koneelle ja tuli sanomaan, että tämä konsultaatio on tullut jo 5 päivää ennen kuin äitin kuntokartoitus alkoi! Että onpa outoa, kun sitä ei ole huomattu siellä kartoituksen aikana. Ja niin oli mennyt yli kuukausi aikaa siihen, että kyllä se tieto siellä jossain oli, MUTTA KUN KUKAAN EI OSAA ETSIÄ SITÄ SIITÄ HEMMETIN SOVELLUKSESTA!!!!

Näin elämä jatkuu työssä käyden, pihaa hoitaen, lapsia ja lapsenlapsia silloin tällöin tavaten, mökin kattoremppaa huolehtien, kasvimaata kitkien, naapurin kissaa jahdaten ja Viliä (Mitä, puhuitko minusta? Saanko namin?! Vilin huom.) hoitaen. Unohdinko jotain? Se tärkein taisi unohtua, eli tietenkin, äitin oikeuksista huolehtien!

Pieni on vaan niin - pientä!

Täällä Pohjois-Karjalassa puhutaan siitä, miten ainutlaatuinen luonto meillä on tarjota turisteille ja etenkin ulkomaalaisille matkailijoille. Turistit tuovatkin Kolille noin 12 miljoonaa euroa vuodessa ja varmaan enemmänkin, mikäli niitä bisness-ideoita riittäisi. Olen todella pahoillani kun arvioin, mutta välillä tuntuu, että matkailubisness on melko kotikutoista niin Kolin seudulla kuin Lieksan alueella muutenkin.

Perustan havaintoni empiiriseen tutkimukseen, joka on todellakin erittäin epäluotettava eikä kestäisi tarkempaa arviointia. Olen vain pohtinut asiaa itsekseni ja kuunnellut ihmisiä tuolla erilaisissa reissuissa rähjääntyessäni. Tässä muutama havainto:

Koli - Lieksa jäätie on aivan uskomattoman ainulaatuinen sekä maisemaltaan, että pituudeltaan! Siinä on toki pieni riskikerroin, eli avaamis- ja sulkemisaika vaihtelee vuosittain Pielisen jäätymisen mukaan ja välilläkin jäätie saatetaan joutua sulkemaan jäälle nousseen veden takia. Mutta se on kuitenkin melko todennäköisesti auki useita viikkoja, jopa kuukausia vuodesta. Monesti Suomessa  järjestetään ihan vaan viikonlopputapahtumia, niin miksi tähän ei sitten panosteta?!

7 kilsaa tätä maisemaa

 Jäätie kulkee Loma-Kolilta Vuonislahteen. Vain toisessa päässä on ns. Tervetuloa-portti, mutta miksi vain toisessa? Joku kaveri on lehtitietojen mukaan väsännyt tuntikausia  lumesta sankkojen avulla tornit, jotka sitten toivottavat matkailijan tervetulleeksi Kolin päässä. Kolin mainos-banderollikin paikalle on saatu raahattua. Se tuli selväksi, että jääntien päässä vain Kolilla on nähtävää ja edes pieni panostus matkailijoihin.

Ymmärrän, että lumitornin tekeminen on yhdelle miehelle kova urakka. Olisiko mahdollista kehittää tätä siten, että heti kun Pielisestä löytyy kunnon teräsjäätä, niin vaikka Lieksan kaupungin teknisen osaston kaverit sahaavat hemmetin isot jääsoirot, pystyttävät ne jäätien molempiin päihin ja ujuttavat vielä ledivalot lohkareiden sisään. Sitten lohkareita vahvistetaan jäädyttämällä pitkin talvea ja silloin niistä olisi iloa kaikille! Tai sitten tämä lumisankkomies saisi kaverikseen ne tahot, jotka jäätiestä hyötyvätkin - Lieksa, Juuka ja Kolin matkailu.

Vaatimaton lumitorni

Vaatimattomien tornien lisäksi isoja jääsoiroja voisi pystyttää vaikka kilometrin välein jäätielle valaistuna, jolloin tiestä tulisi upea ajokokemus etenkin pimeällä ajaessa. Nykyiset ledit kestävät vaikka millaista pakkasta ja tie on sen verran syrjässä, että tuskin mitään ilkivaltaa niille kukaan viitsisi tehdä? Korkeintaan kateelliset nurmeslaiset??

Voisiko talvella olla jääveistoskisat Pielisellä? Suomestakin, saatikka sitten muualta maailmasta, löytyy todella todella taitavia jääveistosten tekijöitä. Olisiko pieni eksoottinen Koli ja Pielinen kiinnostava kohde? Samaan aikaa voisi jäätien varressa olla vaikka potkukelkkakisa, retkiluistelurata ja muita oheistapahtumia!

Juuan kunta on saanut näkyvyyttä jäärakentamisen airuena. Tänä vuonna mukana on ollut hollantilainen Eindhovenin teknillinen yliopisto, kaksi muuta hollantilaista yliopistoa, Aalto-yliopisto sekä yliopistot Belgiasta, Englannista ja Skotlannista! Miten tarkaan hankkeen rahat on suunnattu nimenomaan Juuan kivikylään vai voisiko sieltä lohkaista siivun myös Kolin jäätien kehittämiseen?! Todennäköisesti ei voi, mutta jotain ideaa varmaan - ja pienemmässä mittakaavassa -  voisi toteuttaa tuolla jäätien kupeessakin.

Nyt tuli purppaistua oikein olan takaa! Tuli vaan sellainen tunne, että jäätiestä voisi saada talvisen eksoottisen ihmettelykohteen ihan oikeasti! Koli itsessään voi tarjota upena maiseman lisäksi vaaralliset (lyhyet) laskettelurinteet. Kunpa joku yrittäjä ottaisi riskin ja rakentaisi Pielisen rantaan vielä kunnollisen jääsauna, joka ei olisi mikään vanerihökkeli, vaan laadukasta jäärakentamista! Rukallakin sellainen on ollut jo vuosia! Ja Imatralla näyttäisi olevan todella upean näköinen myöskin!

Kolille kannattaa kehitellä muutakin kuin sitä ikihonkien töllistelyä; se ei nykyaikaisia turisteja paikalle vedä.

Pallohullun päiväkirjasta; Lumihyppelyllä

Hei taas kaikille (paitsi ei Nickille, sillä ärsyttävälle piskille, joka käytti muutaman viikon kylläkin jotain tosi kivantuoksuista hajuvettä, joka sai minut muistelemaan  jotain, mutta en muista mitä, mutta ex-mamma alkoi heti karjumaan minulle, kun menin kuulemma liian lähelle sen Nickin luo; niin ota tuosta sitten selvää! Ensin kun murisen Nickille, kun se on niin ärsyttävä, niin ex-mamma kiljuu, että OLE HILJAA ja sitten kun yritän tehdä vähän lähempää tuttavuutta Nickiin, kun se tuoksuu niin hyvälle ja sillä on jotkut oudot housut jalassa, niin ex-mamma kiljuu, että NYT POIS SIELTÄ JA HETI!)!

Mutta minun oma Mamma siis keksi, että minä kaipaan jotain vaihtelua, kun joka päivä vaan joudun tuijottamaan niitä ärsyttäviä tinttejä ja vielä ärsyttävämpää naapurin kissaa olkkarin ikkunasta. Ja niin se sanoi, että se on ottanut ihan lomaa, että pääsee minun kanssa mökille. Kävin heti hakemassa pesäpallon, mutta Mamma heitti sen niin pitkälle, etten enää löytänyt sitä ja kun lopulta löysin, niin Mamma sanoi, että sitä ei sitten oteta mukaan. Niin vähänkö ärsytti, mutta sitten sain namin niin ei enää ärsyttänyt yhtään.

Mamma alkoi oitis pakkaamaan! Sitten sullouduttiin autoon ja minun piti odottaa autossa, kun Mamma kävi kahvilla! Minusta on ihan tyhmää, kun minä en pääse ikinä sinne kahville. Mamma väittää, että koiria ei saa viedä sisälle kahvilaan, mutta en usko. Onneksi Mammalle tulee syyllinen olo, kun se jättää minut yksin autoon, niin se yrittää korvata sen tuomalla herkkuja, joita se on ite syönyt siellä kahvilassa.

Minä ja Mamma

Sitten päästiin perille ja minä aloin nukkumaan, kun mamma laitteli paikat kuntoon ja sitten se herätti ja sanoi, että nyt menoksi! Sain olla irti, vaikka en kyllä muutenkaan ymmärrä, miksi minun pitää olla hihnassa. Minä en IKINÄ nimittäin karkaa, mutta käyn vaan vähän tarkkailemassa tilannetta ja joskus vaan haukahdan, sillä olen tanskalaisruotsalainen pihakoira ja me pihakoirat emme kovinkaan usein hauku. Paitsi silloin, kun meillä on asiaa. Ja Mamman mukaan mulla on liian paljon asiaa, mutta se ei nyt pidä paikkaansa, koska mamma liioittelee aina muutenkin (paitsi namien määrässä).

Sitten Mamma kuitenkin laittoi minut kiinni kun se pelkäsi, että käyn kuulemma räyhäämässä muille. Räyhäämässä? Minä? Kyllä minä loukkaannuin, mutta sitten Mamma antoi namin niin tuli heti iloinen mieli. Mitä? Ai ei enää nameja?! Miksi? MINÄ HALUAN NAMIN!

Sitten tultiin mökille ja minua alkoi nukuttamaan! Nukuin koko illan ja välillä kävin vaan saunassa. Mamma sanoi, että olen niin reipas poika! Niin kuin olenkin!

Vähänkö väsyin!

Sisäpiirin tietoa!

Meikäläisen talviloma Nurmeksessa vaati tietenkin pyörähdyksen kaupungilla (?!). Eli auton nokka kohti Nurmesta; olimme bonganneet muutaman mielenkiintoisen kohteen, eli Teseman sukkatehtaan, Pielispakarin ja pari paikallista kirppistä. Kuukkeloitiin kaiken varalta osoitteita, sillä entisenä lieksalaisena voi hyvinkin käydä niin, että eksyy Nurmeksessa ja se olisi noloa se!

Tiesimme, että sukkatehdas on iso ja ystäväni oli siellä kerran eläessään jo käynytkin; se oli ollut useamman kuin yhden mutkan takana. Etsimme kylttejä, mutta ei löytynyt; ei edes katukylttejä kaikille kolmelle kadulle, jotka Nurmeksessa nyt sattuvat olemaan. Lopulta pitkäaikaisen partiotaustani ansiosta pääsimme kääntymään tielle, jossa ei edelleenkään ollut opastetta sukkatehtaalle, mutta sentäs oikea kadunnimi! Ja sieltähän se tehdas löytyi! Kun mainitsimme, että olisi varmaan ihan markkinoinninkin kannalta syytä pystyttää joku kyltti tienposkeen, niin myyjä totesi, että tätä on moni toivonut ja he itsekin, mutta ei ole vaan saaneet aikaiseksi.

Tässä oiva esimerkki! Toki sukkatehtaalle ei syntyisi mitään turistiryntäystä, vaikka he sen kyltin jossain vaiheessa sinne kadunpieleen saisivatkin laitettua; tehdashan on ollut toiminnassa vasta 27 vuotta eikä tuossa ajassa nyt mitään myyntiä edistäviä kylttejä ole kerinnyt pystyttämään... Myös Nurmeksen matkailijamäärät ovat laskeneet, eli jos kylillä pyörii tuollaiset 10 turistia päivässä, niin ei kaikilla todellakaan ole tarve ostaa sukkia; vaikka ne kotimaisia ja hyvälaatuisia ja edullisia tehtaanmyymälässä olisivatkin. Tällä hetkellä Tesema toimittaa sukat Suomen armeijalle, joka kuitenkin muutama vuosi sitten osti sukkansa Virosta, kun halvemmalla sai! Kyseessä ei siis ole mikään pikkuinen tehdas, vaan ihan varteenotettava yritys - mutta niiiiin vaatimaton!

No sukkaostosten jälkeen tuli nälkä ja suuntasimme kohti Pielispakaria! Nurmes on siitä hassu paikka matkailijalle, että siellä menee helposti sekaisin. Nimittäin Porokylän Leipomo ei luonnollisestikaan sijaitse Porokylässä, vaan Kyrölässä - missä se sitten liekään. Pielispakari sen sijaan sijaitsee jossain ässämarketin takana, sen verran oli itselläni tietoa, sillä olin jopa käynyt siellä kerran ja muistin, että alue oli ulkonäöltään kaikkea muuta kuin houkuttelevan näköinen. Eipä muuta kuin haikaroimaan taas niitä katuja ja niinpä ajelimme ränsistyneiden teollisuushallien ohi (ikkunat kivitetty säpäleiksi), kun huomasimme pienen Pielispakarin mainoskyltin, joka osoitti kuitenkin lähimpään talon seinään. Sinnikkään tuijottelun jälkeen löytyi lopulta varsinainen leipomo aivan teollisuusrakennusten viimeisestä nurkasta. Voin vannoa, että sinne ei todellakaan eksy kukaan satunnainen matkailija, vaan todella pullan tuskassa oleva asiakas, jolle kelpaa vain ja ainoastaan Pielispakarin aito auringonkukansiemenillä täytetty aurinkoleipä!

Totesimme, että ei ole Nurmes matkailijoita varten tehty kaupunki, ei todellakaan. Turistien pennoset eivät ole kummallekaan em. yritykselle kuin marginaalinen siivu, mutta kyse olisikin jostain muusta! Nimittäin, matkailijat asuvat muualla (onneksi) kuin Nurmeksessa ja saattavat jopa levittää tuotteiden ilosanomaa vierailtuaan itse niiden valmistuksen tyyssijoilla. Sen takia olisi varmaan ihan positiivista, että paikat ylpeästi kertoisivat itsestään, kun niillä molemmilla nyt myymälät onkin! Se on todettava, että molemmissa paikoissa saimme todella hyvää ja iloista palvelua (näin ollen epäilen, että myyjien sukujuuret juontuivat Lieksasta).

Citypäivässä vietetyn ajan  (1 t) jälkeen suuntasimme taas mökille ja lumikenkäilemään. Mieltä kohotti erityisesti se, että yhdessä vaiheessa takanamme tuli hiihtäjäkaksikko, joka ei näyttänyt millään saavan meitä kiinni?! Siis huomautan, että meikäläisillä oli lumikengät, joissa pito on ihan eri luokkaa kuin suksissa. Kun lopulta löysimme laavun ja olimme jo hörppineet mehut, niin paikalle raahusti mummokaksikko suksillaan. Mutta mitä väliä; eka kertaa kävi niin, että suksillakaan ei saa meitsiä kiinni!

Lumilla kenkäilemässä

Nyt on se aika vuodesta, että meitsi pääsee irtautumaan normirutiineista! Tänä vuonna otin talvilomani vasta nyt, sillä laskelmoin, että vaikka ilmastonmuutos onkin lyhentänyt pakkasaikaa, niin yllättäviä paukkupakkasia voi silti olla viikon kymppi tuntumassa. Ei ollut, mutta eipä ole tälläkään viikolla!

Kotona loma tuntuu levolta, mutta ei välttämättä miltään irtiotolta rutiineista, sillä sama miljöö pitää mielen liikaa arjessa (tuolla pilkistää TYÖlaukku, astianpesukaapissa on TYÖeväsrasia ja kyllä, minulla on myös omat hengarissa roikkuvat TYÖhousut). Ei muuta kuin Lomarenkaan sivuille etsimään mökkiä - tällä kertaa saisin jopa alennusta viime kesäisen pakastuslokeroepisodin seurauksena!

Yllätys oli suuri, että löysimme hetkessä mökin, vaikka varaus tehtiin kolme päivää ennen lähtöä. Syynä voi olla, että mökki on todella surkea tai muilla ihmisillä ei ole varaa maksaa 170 euroa kolmesta mökkiyöstä (hinta on oikeasti edullinen) tai se, että toisilla ei ole enää lomaa jäljellä! Kallistuimme viimeisen vaihtoehdon puolelle, sillä pohjoisen ihmiset lähtevät harvemmin tänne tasamaahan; heillä kun niitä vuoria riittää ihan omastakin takaa ja täällä ainut mainitsemisen arvoinen nyppylä lienee Koli, jonka markkina-arvoa yritetään kohottaa melassisankoissa tehdyillä lumitorneilla... mutta siitä myöhemmin!

Mieletön ilma!

Niinpä sunnuntaina, upeassa auringonpaisteessa kohti Nurmesta! Mökkiin pääsi jo klo 13.00 ja siitä suoraan lumikenkäilemään! Oli aivan huippua ja mahtavaa!

Paras merkki!

Tanskalais-ruotsalainen pihakoira Vili, jonka älykkyyttä olen alkanut hieman epäilemään, nautti myös! Se pomppi lumella kuin kajahtanut lumikauris ja oli ensimmäisenä odottamassa saunan ovella löylyyn pääsyä.

Mökki osoittautui hintaansa nähden ihan mainioksi. Pientä rymsteerausta olisi  toki voinut tehdä, mutta tänne mökille voisi tulla toistekin nimenomaan sellaiseen vuodenaikaan, kun omalla pikkuisella kesämökillä ei enää tarkene. Mökkikirjan mukaan mökki sijaitsee aivan Ahdin valtakunnan porteilla, joten täällä saisi varmaan myös ruokatarpeet helposti tuoreena järvestä.

Viimeistä vietiin!

Nimittäin Nelonen, tuo pahnanpohjimmainen, mutta ei suinkaan vähäisin, sai opintonsa päätökseen ja sitä oli tietenkin syytä juhlia! Tällä kertaa juhlajärjestelyt eivät sujuneet (minulle) totutun kaavan mukaan, sillä tyttö, jolla on sisua kuin itselläni, oli päättänyt, että nyt ei tartte stressata. Tällä hän tarkoitti erityisesti minua, sillä omaan melkoista taitoa kyseisessä lajissa. Itse asiassa voittaisin mennen ja erityisesti tullen "Juhlien järjestäjien kovin stressaaja" - kisan.

Kysyin muutaman kerran muutama viikko ennen oletettua H-hetkeä, että olisiko syytä aloittaa järjestelyt. Lisäksi huomautin, että tällä kertaa en ole enää vuorotteluvapaalla, vaan minulla sattuu olemaan töitten lisäksi vielä kolmena iltana menoja juhlaviikolla. Mutta tyttö sanoi, että äkkiäkös ne juhlat tehdä surauttaa, eli aloitetaan vasta torstaina (jolloin hän käy siivoamassa - hmm...), perjantaina (jolloin leivotaan) ja lauantaina tarvitseekin enää valita juhlakolttu ylle!

Kymmenien perhejuhlien järjestäjänä ja päätoimisena organisaattorina kyseenalaistin aikataulua. Itselläni oli nimittäin tarjota seuraava ehdotus: noin kolme viikkoa ennen leivotaan piirakat (mutta niitä ei kuulemma tarjota), noin kaksi viikkoa ennen leivotaan pullat (mutta ei kukaan kuulemma enää syö pullia juhlissa), noin viikkoa ennen pestään kuoharilasit, tarkistetaan riittääkö kahvikupit, ostetaan servetit ja kynttilät, silitetään liinat, tilataan kukat, järjestellään piha ja kaiken varalta siivotaan sauna, jos joku nyt sinne sattuisi kurkistamaan. Ja sitten seuraisi varsinainen loppuhuipennus! Nimittäin torstaina leivottaisiin kakkupohjat ja käytäisiin kaupassa, perjantaina siivottaisiin, tehtäisiin voileipäkakku sekä täytettäisiin täytekakku, lauantaina koristeltaisiin kaikki kakut, katettaisiin pöytä, järjesteltäisiin huoneet, haettaisiin kukat ja varmistettaisiin, että kaikki olisi varmasti kunnossa!

Toimimme tytön ohjeistuksen mukaan. Leivoin silti salassa (kaiken varalta) tosi makoisia mantelitäytepullia ja pizzakierteitä pakkaseen. Lisäksi siivosimme vessat ja makarin, koska oli muuten niin pitkäveteistä vaan odotella. Sormia syyhytti joka ilta, mutta sitten ymmärsin, että oma tapani järjestää juhlia ei välttämättä olekaan ainut tapa (vaikka se onkin toki paras, jos tällainen vaatimattomuus nyt sallitaan).

Tyttö ilmestyi torstaina siivoamaan klo 17.00 eli pari tuntia myöhässä, sillä hän oli myöhästynyt linkistä töistä lähtiessä. Niinpä hän jäi imuroimaan, kun lähdin omiin menoihini. Palattuani tein pari tarkastusta, joiden jälkeen totesin, että tarkkaa työtä oli tehty; pupukin löytyi millilleen samasta kohtaa lattialta, missä se oli maannut viimeiset pari viikkoa - hahhah! Tyttö oli päättänyt, että mattoja ei tuuleteta (nehän oli tuulettu viimeksi jouluna), joten aikaa siivoukseen oli kulunut vajaat kaksi tuntia, mikä on huomattavasti nopeampi saavutus kuin minulla, jolla ns. juhlasiivoukseen menee jopa nelisen tuntia.

 

Perjantaina meidän piti lähteä kauppaan klo 14.00, mutta tällä kertaa olin itse myöhässä töitten takia ja niinpä pääsimme raahautumaan kotiin kauppakassien kanssa vasta klo 16.30. Tässä vaiheessa tyttö ilmoitti, että hänellä alkaa sitten sulkisvuoro klo 18.00, joten kiirettä pitää, jotta saadaan voileipäkakut ja täytekakku tehtyä ennen sitä. Itse paistoin täytekakkupohjan sillä aikaa, kun tyttö teki voileipäkakut! Ja niinpä vaan kävi, että varttia vaille kuusi tungettiin voileipäkakut jääkaappiin tekeytymään. Tyttö ilmoitti, että hän tulee joskus klo 13.00 maissa sitten tekemään loppujutut, sillä juhlathan alkavat vasta klo 16.00.

Illalla tyttö kysäisi puolihuolimattomasti, voisinko täyttää täytekakun, mutta en voinut, sillä en olisi osannut tehdä erikoista täytettä (jota tyttökään ei ollut aiemmin tehnyt) eikä sitä olisi voinutkaan tehdä juuri uunista vedettyyn kakkupohjaan. Kattoon oli tullut reikä, sillä stressikäyräni oli puhkaissut sen jossain vaiheessa. Olin kuitenkin melko tyytyväinen siihen, että en (omasta mielestäni) koko aikaa neuvonut tyttöä (jakanut hiljaista tietoa). Ajattelin, että oppia voi monella tavalla ja itselläni oli menossa myös yksi oppimisen prosessi - nimittäin se, että on vaan luotettava tyttöön, joka on (vasta) jo 23 vuotias!


Iloinen leipuri

Lauantaina ystäväni karautti paikalle (ihan vaan varmuuden vuoksi) ja aloitimme (toki etuajassa) juhlajärjestelyt: silitimme liinat, katoimme noutopöydän, järjestelimme kaikki huoneet, veimme omat vaatteet eteisestä pois, imuroimme, kolasimme pihan, laitoimme ulkotulia ja hain kukat kaupungista.

Tyttö olikin jo mennyt leipomaan suunnitelmasta poiketen, sillä hän oli lukenut täytekakkureseptin ohjeen loppuun ja sen mukaan täyte olisi tehtävä mielellään edellisenä, mutta vähintään neljä tuntia ennen tarjoilua. Lisäksi cupcakesit piti vielä sekä paistaa että koristella. Olin vielä kukkienhakureissulla, kun puhelin soi ja tyttö ilmoitti, että täytekakun täyte on paakkuinen. Se nyt ei ollut ensimmäinen kerta tämän suvun täytekakkujen historiassa; ei muuta kuin koristelemaan vaan!

Kotiin päästyäni aloin koristelemaan voileipäkakkuja tytön ja vävykokelaan  laittaessa täytekakkua ja paistaessa cupcakeseja. Uusi Valion Suklaa-tuorejuustotahna ei vakuuttanut maullaan, joten pienen (määritelmä riippuu asteikosta, johon verrataan) kriisin jälkeen tyttö tehdä surautti uuden kuorrutteen tomusokerista. Tässä vaiheessa saapuivat ensimmäiset vieraat, jotka väittivät, että heille oli kerrottu juhlien alkavan iltapäivällä ja kello oli jo oikeasti 13.00. Minulla ja tytöllä oli kaikkea muuta kuin juhlakostyymit päällä eli pikemminkin näytimme hieman (muuta vaan hieman) räjähtäneiltä pitokokeilta.


Reunat trendikkäästi ilman koristelua

Onneksi tyttö oli siis tullut etuajassa ja niinpä hän kaahasi vaihtamaan juhla-asua. Meikäläinen suoriutui juhlakuosiin samassa ajassa, minkä kahvi tippui pannusta!

Summa summarum, kuten me vanhat latinistit sanomme (koska emme muista muita kökköjä lausahduksia): Juhlat onnistuivat huipusti! Vieraat viihtyivät! Tarjottavat olivat hyviä ja riittivät kaikille! Juhlissa oli rento tunnelma ja tällä kertaa saimme otettua potretin, jossa kaikki olivat mukana!

Onnea Sussu!