Samalla tasolla

Minun perustyyliin kuuluu innostuminen asioista, mitkä kiinnostavat. Se on toisaalta hyvä ja toisaalta huono ominaisuus; riippuen lähinnä siitä, millaisessa kontekstissa asia ilmenee. Ja millaisten tyyppien seurassa satun intoilemaan. Olen huomannut, että joskus olisi viisasta pitää ns. kynttilää vakan alla.  Nimittäin yleensä käy niin, että kun ensin opiskelee, pohtii, harjoittelee ja oppii asioita, niin silloin myös kehittyy asiassa. Ja jos joku vastaavasti ei ole kiinnostunut eikä viitsi nähdä vaivaa saman asian suhteen vaan suuntaa kiinnostuksensa johonkin muuhun, niin hän ei kehity. Asiahan olisi ihan ok, ellei molempien olisi kuitenkin kehityttävä samassa asiassa.

Esimerkkinä tässä voin kertoa sellaisen, että ystäväni on erittäin kiinnostunut leipomisesta. Minä taas en. Kuitenkin myös minun olisi oltava kiinnostuneempi, sillä ei aina jaksa vääntää niitä samoja vanhoja korvapuusteja ja kun on jotkin juhlat, leivomme niihin yleensä porukalla! Hän seuraa alan lehtiä, imee tietoa netistä ja innostuu uusista resepteistä. Samaan aikaan minä suuntaan kiinnostukseni muuhun, kuten vaikkapa GandyCrush:n pelaamiseen. Asia olisi siis ihan ok, jos minun ei tarvitsisi leipoa muuta kuin niitä korvapuusteja. Mutta kun täytyy! Meidän olisi oltava samalla tasolla. ja koska emme ole, niin leipomissessioissa joudun olemaan hanttihommissa. Nostelen esille jauhot, mausteet, voitelen vuokaa, säädän uunin lämpöä ja rikon kananmunia (kulhoon kuitenkin!), mutta se varsinainen talentti on ystävälläni.

Tässä jokin aika sitten teimme Cantuccinineja. Juuri niin, että MITÄ? Niin sellaisia tosi hyvänmakuisia italialaisia keksejä, joiden leipomisesta ystävä oli nähnyt telkkarissa ohjelman. Eipä olisi tullut itselleni mieleen pyöräyttää moisia keksejä edes villeimmissä painajaisissa. Mutta niinpä vaan nostelin taas jauhoja pöydälle, leikkelin leivinpaperia ja säätelin uunia. Taisinpa rikkoa pari kananmunaakin. Keksit maistuivat aivan mielettömän herkullisilta! Tuntui jotenkin kurjalta sanoa, että olen leiponut niitä. Kun oikeasti en ollut. Olin vaan autellut ja ollut hanslankarina.

Mietin, että onneksi nämä leipomishommelit tapahtuvat vapaa-ajan harrastuksina. Nythän minulla on ollutkin runsaasti vapaata! Ja oikein lääkärin lupa kuntoilla ja ulkoilla päiväsaikaan. Kun tuo leipominen ei ole oikein minun juttu eikä sen tarvitsekaan olla, sillä en tee sitä työkseni, päätin panostaa muihin asioihin. Kuten noiden linnunpönttöjen tekemiseen. Siinä onkin ollut hauskaa haastetta! Ajattelin, että olisiko tehtävä sata linnunpönttöä 100-vuotiaan Suomen kunniaksi. Johan noita olisi 16 tehtynä; puuttuisi enää 84.

Taas lähti lapasesta...





Ei mennyt ihan putkeen tuo ensimmäisten linnunpönttöjen rakentaminen. Mutta kun olin maalannut sen taulun loppuun niin rauhoituin ja ajattelin, että en masennu pienistä, vaan teen pöntöt loppuun nyt viikonlopun aikana. Minulla oli varattu tarpeet kuuden pöntön tekoon ja olin vasta kahden ensimmäisen aikana kohdannut haasteita, joita timpurintaidoiltaan kehittyneemmät yksilöt eivät välttämättä koskaan kohtaa. Tuumasta toimeen taas, uudestaan!

No siinä sitten mietin sitä pöntönteko-ohjetta ja tulin siihen tulokseen, että teen ne loput neljä ns. omasta päästä. Löysin tallista vanhaa lautaa, joka sopi kuin nakutettuna pönttöjen seinälaudaksi. Kaiken kukkuraksi lauta oli kapeampaa kuin varta vasten kaupasta ostamani, joten rakennusarkkitehtooniset ongelmani ratkesivat kertaheitolla. Ja, mikä parasta, kun sain loppupönttöihin laudat vanhoja lautoja kierrättämällä, niin sehän tarkoitti sitä, että pönttöjen määrä kasvoi kuin itsestään!

Mutta sitten kävi niin, että omaa lautaa ei ollut kuitenkaan niin paljon, että se riittäisi kaikkiin pönttöihin (kun se pönttöjen lukumäärä siis kasvoi). Ajattelin, että voisihan sitä lautaa ostaa vielä lisää ja tekaista muutaman lisäpöntön. Ei muuta kuin surautin kauppaan, tällä kertaa Carlsonille ja ostin sieltä nyt sekä 150 mm että 120 mm lautaa muutamia metrejä...

Kyllä oli hauskaa! Pönttöjen tekeminen sujui aivan ällistyttävän hyvin. Onnistuin sahaamaan laudat todella tasapitkiksi, ruuvit surahtivat puuhun kuin naskali voihin, reiän poraaminen yläviistoon sujui oikein mallikkaasti ja pöntön kokoaminen kaikkineen alkoi vaikuttaa pönttötehtaan uraputkeen ajautuneen työorientoituneen urakkapalkkalaisen työsessiolta.

Kyllä nautin! Lääkäri sanoi, että nyt ulkoilemaan ja kuntoa kohottamaan ja iloisia asioita miettimään. Tässäpä mitä mainiointa lääkettä vaativan ajatustyön vastakohdaksi! Tein pönttöjä kuin hurmiossa ja samalla kuitenkin jo mietin, miten kokoamista voisi automatisoida ja kehittää. Se olikin tarpeen, sillä ostin siis sitä lautaa sen verran, että ei ihan heti lopu pöntöt meikäläisen mökkimetsiköstä, eikä lähisukulaistenkaan. Laskin nopeasti, että kuuden pöntön sijasta meikäläinen tekee 16 pönttöä. Ja aika nopsaan, eli muutamassa tunnissa.

Päätin kokeilla vielä yhtä ideaa, missä pöntöt rakennetaan niin, että ei sahatakaan lautaa määrämittaan vaan ensin tehdään pönttöaihio koko laudan pituudelle ja sitten vasta sahataan pöntöt yksi kerrallaan irti rungosta. Idea vaikutti kokeilemisen arvoiselta, etenkin kun olin astunut satunnaisen pönttönäpertelijän sijaan tehdasmaiseen pönttötuotantoon.

Ei hassumpaa, ihan hyvin sujui meikäläiseltä tuollainenkin rakentaminen. En osaa vielä arvioida, oliko työnteko nopeampaa, mutta se ainakin on totta, että sain ruuvattua yhdellä kertaa kaikkiin pönttöihin ruuvit. Se oli tosi kivaa. Mutta se taas ei, että jouduin sahaamaan kaikki pöntöt vastaavasti yhdellä kertaa irti rungosta. Käsi alkoi väsymään, mutta ergonomiaopinnot auttoivat asiaan ja sain pumpattua verta lihaksiin (?!) jokaisen sahauskerran välillä.

Siinä pönttöjä rakennellessa ajattelin, että kyllä ruuvien käyttö on sittenkin järkevää, vaikka mietin, että metallia menee enemmän kuin nauloja käytettäessä. Nimittäin; kun pönttöä on saneerattava, niin se käy huomattavasti helpommin. Ruuvit irtoavat helposti ja voin vaihtaa esimerkiksi seinälaudan, jos tikka hakkaa siihen reiän. Mikäli pönttöjen seinät olisi kiinnitetty nauloilla, homma ei onnistuisi. Tiedän sen kokemuksesta.

Nyt sitten pönttötehtaassa on lappu luukulla siihen saakka, kunnes apujoukot saavat hommattua minulle riittävän määrän sekunda-filmivaneria, mikä kelpaa mainiosti linnunpönttöihin, mutta ei vaativampaan rakentamiseen. Sitä odotellessa voisin tehdä vielä nimikkopöntöt Ykkösen tyttärille, jotka ovat siis lapsenlapsiani. Olisihan se somaa, kun saisi ikiomalta mummiltaan lahjaksi linnunpöntön, jonka mummi-parka olisi kyhännyt viimeisillä voimillaan harmaat hapset lippiksen alta viuhuen. Ja jos saisin kolvin toimimaan, niin voisin polttaa sillä tyttöjen nimet pönttöön! Olisi hienoa!!!

Pohjat ja katot uupuvat.

Uusi harrastus

Tässä sairauslomalla ollessa on ollut aikaa miettiä kaikenlaista. Ja paljon on tullutkin asioita mieleen, joskin osa niistä on pitänyt delettää mahdollisimman pikaisesti. Olen myös tuumaillut, että pitää keksiä jotain tekemistä, kun lääkärikin kehotti, ensin haukuttua minut ylipainoiseksi (siinäpä miettimistä muillekin kuin minulle!), liikkumaan ja kohottamaan kuntoa.

Olen sitten käynyt joka päivä lenkillä. Eilen kävin kahteen otteeseen ja kollega voi todistaa, että en pysty vielä puhumaan ja kävelemään hengästymättä. No ehkä joku voisi ajatella, että hienoa; nyt saatiin tyyppi hiljaiseksi! Mutta ei; jos lähtee jonkun kanssa lenkille, on pystyttävä myös keskustelemaan. Ja jos ei pysty, voi kävellä ne lenkkinsä ihan itekseen. Mietin, että miten sitä jaksaa ensi maanantaina heittää 17 tunnin pituisen työpäivän. Sellainen olisi nimittäin edessä, jos töihin lähden.

No nyt siis makoilen vielä kotona ja ajattelin tekaista linnunpönttöjä. Tuumasta toimeen; perehdyin muutamaan HELPPO linnunpönttö-sivustoihin ja onhan minulla kokemusta pönttäjen kyhäämisestä muutenkin. Varmistin vaan, onko ohjeet muuttuneet vuosien varrella. Sitten kauppaan lautaa ostamaan. Ympäristöihmisenä sattui sydämeen, kun piti ostaa lautaa, mutta linnut on nykyisin niin ronkeleita, että niille ei kelpaakaan mikä tahansa tölli. Pitää olla 25 cm korkeat sisäseinät ja lattia ja vähintäänkin katto filmivaneria!

Aikani Starkilla seikkailtuani sain kyytiin 22 x 150 kokoista höyläämätöntä lautaa kuuden pöntön tarpeiksi eli vähän yli 6 metriä. Meikäläinen jos jotain tekee, niin tehdään sitten kunnolla! Se maksoi n. 9 euroa, eli yhdelle pöntölle tulee hintaa 1,5 euroa, jos muut tarpeet löytyy ns. omasta takaa. Ei kovin kallista, kun kaupassa vastaavanlaiset pöntöt maksavat siinä 10 euron pintaan.

Tuumasta toimeen! Valmistauduin huolella, eli raahasin ensin autotalliin sahauspenkin, haalin sahan, metrimitan, kynän, ruuvit ja poran esille. Aikani etsiskelin poranterää, mutta sen oli joku pöllinyt eikä tietenkään palauttanut. No, sitten virittelin päälleni isän vanhan työkaluliivin ja eikun hommiin. Tällä kertaa panostin sahaamiseen; lähinnä siihen, että laudoista tulisi saman kokoisia. Sahasin helposti laudat kuuteen pönttöön ja ajattelin, että tekaisen yhden pöntön tässä vaiheessa malliksi.

Aloin kokoamaan pönttöä ja ruuvailin siinä seiniä paikoilleen. Eihän sen nyt niin kovin vaikeaa pitäisi olla, neljän seinän kokoaminen. Mutta ällistyin jopa itse, kun tarkastelin lopputulosta! Miten olinkin osannut tehdä koko pöntön sellaiseen kuosiin, että tiedossa olisi purkuhommia!

Ensinnäkin olin muistanut väärin ja erittäin huolellisesti laittanut sydänpuun pöntön sisäpuolelle. Ne pitää kuulemma laittaa ulospäin, jolloin pöntön seinämät eivät väänny toisistaan irti ja linnunpoikaset luiskahtele raoista maahan. Sitten sain niistä neljästä saman levyisestä lautapalasta koottua suorakaiteenmuotoisen pöntön, vaikka tavoitteena oli neliön muotoinen! Vähänkö otti pattiin! Ei niinkään se, etteikö se nyt niille tinteille olisi kelvannut, vaan se, että luonteelleni tyypillisenä haluan tehdä priimaa jopa linnunpöntöistä! Että pitääkin olla niin tarkka ja huolellinen! Ja tunnollinen! Sen takiahan täällä on myös aikaa näitä pönttöjä rakennella, kun asiaa tarkemmin pohtii.

Tuossa vasemmalla tai ylempänä (riippuen härvelistä mistä tätä juttua luetaan) on siis eka malli, josta tuli suorakaiteen muotoinen. Siihen olisi kyllä helppo nikkaroida pohja ja tätä mallia itse asiassa sitten niissä ohjeissakin tarkoitettiin. Vastaavasti oikealla (tai alempana) sitten rempattu versio, eli purin ekan version ja kokosin seinät uudestaan, nyt lomittain ja sydänpuu ulkopuolella. Tämä on sitten neliskanttinen. Mutta tässä tulikin uusi ongelma eli nykykielellä haaste; mikäli aion tehdä pohjan kuten ekassa ohjeessa neuvottiin, eli sivuseinien sisäpuolelle ja tuon aukon kokoiseksi (eikä koko pöntön levyiseksi), niin joudun kaventamaan pohjalautaa. GRRRrrr... miksi kaikkien ohjeitten pitää aina olla niin erilaisiaaaaaa!!!!

Tasaseinät

Lomittain seinät

Alkoi tympimään koko pönttöhomma, niin ajattelin välillä aloittaa uuden harrastuksen; maalaamisen! Se sujuikin tosi mainiosti!

Kohta valmis!

Pallohullun päiväkirjasta: Kohti kuoloa!

Minä olen Vili, tanskalais-ruotsalainen pihakoira. Asun kotona ja olen koko Joensuun älykkäin ja vaatimattomin koira. Mutta minä alan tulla vanhaksi. En kuule yhtä hyvin enää, kun Mamma avaa namipaketin. Ja sitten minua nukuttaa koko ajan, paitsi ei silloin kun syön. Mamma valitti, että minusta ei ole sille mitään seuraa, kun se nyt haahuilee kotona kaikki päivät ja sillä on jokin sairausloma, niin ehdotin, että se antaisi minulle useammin ruokaa. Mutta Mamma sanoi, että "Älä yritäkään, senkin pullero!". Niin otti pattiin!

Sitten Mamman pitää kuntoutua. Tai niin se sanoi. Ja se tarkoittaa, että Mamman lisäksi myös minä, jolla ei ole ollut mitään sydäriä, joudun sen kanssa kuntoutumaan eli lenkille. Mamma luulee, että kuntoutuminen tarkoittaa, että pitää käydä joka päivä lenkillä. Alkaa tympiä, kun tuolla ravassa pitää raahautua ensin 2 kilometriä pois kotoa ja sitten sama matka kotiin. Onneksi Mamma on niin viisas, että se ymmärtää, että tulemme toista puolta tietä takaisin, niin saan haistella uusia hajuja.


Onko pakko lähtee?

Paitsi en saa, sillä Mamma on opiskellut ja kuulemma opettaa niin myös omille opiskelijoilleen (voi niitä parkoja), että pitää liikkua aerobisesti. Se tarkoittaa, että syke on noin 80% Mamman maksimisykkeestä. Mamma on laskenut maksisykkeensä niin, että se on ollut maksimissaan silloin  kun minä, pieni tanskalais-ruotsalainen pihakoira Vili olin karannut (tarkennan: en ollut) kadulle (tarkennan: eikös se koko katu ole meidän pihaa?!) ja hyökännyt (tarkennan: tein vain pientä tuttavuutta) jonkun ohikulkevan koiran (tarkennan: siis siitähän ei kukaan kulje ohi ilman Minun lupaani!) kimppuun (tarkennan: mihin kimppuun muka, vähän yritin nuuskia sen pyllyä).

Mamman maksimisyke on jotain 165 (vähänkö epäilen) ja niinpä se monien matemaattisten laskutoimitusten jälkeen päätteli, että meidän pitää kävellä niin, että Mamman syke pysyy siinä 132 tuntumassa vähintään 15 minuuttia kerrallaan. Mamman leposyke on noin 55, joten siinä meillä onkin ollut lenkillä miettimistä, että milloin se on sen 132. Mamma kun ei perusta mistään välineurheilusta, niin se ei ole tietenkään ostanut sykemittaria. Luulen, että Mamman pitäisi siirtyä nykyaikaan ja sanoinkin sille siitä, niin se vain tiuskaisi, että "Paraskin neuvoja, ite jahtaat lintuja kuin joku alkukantainen villipiski!", vaikka se oli muka sanonut, että "Hienoa Vili! Kylläpä sanoitkin hienon idean! Nyt kauppaan!!!".

Niin minunkin on siis raahauduttava Mamman mukana. Vaikka mieluummin ottaisin pallon mukaan ja  hakisin sitä mieluummin kuin vaan lamppaisin tuolla pitkin katuja. Eilenkin tuli yksi ärsyttävä piski vastaan ja ajattelin esitellä sille hieman purukalustoani, niin eikös Mamma karjunut, että "OHITA OHITA OHITA" ja samalla se kiristi hihnaa, että vähemmästäkin tällainen sivistynyt koira ymmärtää ohittaa. Ja mitä muuta siinä muka olisi voinutkaan tehdä, kun se piski tuli vastaan ja olimme menossa eri suuntiin. No nyt Mammalle tuli paha mieli kun kirjoitin, että se karjui. Kun oikeasti se vaan murahti suupielestään niin, ettei se vastaantulevan piskin emäntä kuullut, mitä se minulle sanoi. Mutta Mammapa olikin iloinen, kun se piski alkoi räkyttää ennen minua ja sitä (siis Mammaa) oikein nauratti, että HAHHAH, kerrankin näin päin. Niin en voi ymmärtää, että Mamma on iloinen kun vieras piski alkoi haukkumaan, mutta olisi ollut vihainen jos minä olisin alkanut.

Niin yksi ilta Mamma sanoi, että sen pitää kaivaa iso kuoppa mökille kesällä. Ajattelin, että se saattaisi tehdä sitä rosvopaistia. Mutta Mamma katsoi minua oudosti ja kävi hakemassa namia. Minun ei tarvinnut edes pyytää! Niin mietin, että kylläpä se sairausloma on tehnyt Mammalle hyvää!


Tarkoitithan rosvopaistikuoppaa?!

Nyt otti ohraleipä

Tässä viimeiset kolme ja puoli viikkoa on mennyt meikäläisen elämässä ihan uudella levelillä. Valitettavasti ei kuitenkaan nousujohteisesti, vaan päin vastoin, kuten otsikkokin antaa ymmärtää. Tuli tutustuttua suomalaiseen terveydenhuoltoon ihan keskussairaalatasolla ja voin sanoa, että kyllä meillä täällä Suomessa ollaan sairaanhoidossa korkealla tasolla. Mieluummin jonotan (sitten jatkossa) sen muutaman tunnin ylimääräistä, kuin saan huonoa hoitoa tai jään kokonaan ilman hoitoa!

Itse asiassa tuo sanonta "Nyt otti ohraleipä!" on kuitenkin kokenut jonkinasteisen väärinymmärryksen, kun sitä suhteuttaa nykymaailman elämänmenoon ja vaikka sitä itsekin käytän. Kun "ohraleipä ottaa", on yleensä jokin huonompi homma! Sanonnan alkuperä ihmetyttää, sillä ohra on kuitenkin maapallolla 4. eniten viljelty viljakasvi! Suomessa se oli vanhin ja tärkein viljakasvi vielä 1800-luvulla, jolloin suomalaiset kumarsivat Pellonpekko-jumalaa ja rukoilivat siltä hyvää ohrasatoa! Mutta sitten ohra menetti paikkansa rukiille ja tuontiriisille. Ohra-parassa kun ei ole sitä sitkoa, mitä leivänleivonnassa kaivataan.  Siitä tuo sanontakin juontaa juurensa, eli kun Suomeen saatiin ruista ja vehnää, ohraa alettiin pitää huonona vaihtoehtona. Ja meillä kun on tapana turvautua noihin sanontoihin, niin yhä se elää kansankielessä, vaikka viime vuosina on kovasti yritetty kertoa, että muussa kuin siinä perinteissä leivonnassa, ohra olisi aivan ylivoimainen ja kotimainen viljatuote.

Suomessa viljellään ohraa eniten viljakasveista, mutta se käytetään lähinnä eläinten rehuksi ja oluen panossa. Se ihmetyttää näin ympäristöihmisenä, että miksimiksimiksi Suomeen tuodaan riisiä, kun meillä olisi kotimaista ohraa, mikä on ravintoarvoltaan moninkertaisesti laadukkaampaa kuin riisi, eikä sillä sitkollakaan olisi merkitystä?! Toki ohran gluteeni on huono homma niille, joilla on keliakia, mutta heitä on väestöstä alle 2%.

No sitten varsinaiseen asiaan, eli meikä on ollut poissa arkityöstä nyt tuon reilut kolme viikkoa. Pysäytys oli äkillinen; se tuli varmaan myös tarpeeseen. Nyt on ollut aikaa lukea kirjoja, joista Keltikangas-Järvisen opukset etunenässä. Olen lukenut myös vanhoja dekkareita; erityisesti Ellery Queenia. Siinä vasta oiva klassikko-kirjailija tai tarkennettuna; serkkupari. Mukavaa on ollut myös katsella Hercule Poirot-klassikkoja. Samalla olen lukenut David Suchet:n kirjaa "Hercule Poirot ja minä", jossa hän kertoo kunkin kirjan filmauksista. Siinä aivan huippukirja!!!

Mutta muuten on ollut hiljaista; lähinnä pientä lenkkiä Vilin, tuon viimeisiään vetelevän tanskalais-ruotsalaisen pihakoiramme kanssa. Vilille tuollainen 4 km:n lenkki alkaa olla jo liikaa, sillä se yrittää pyrkiä jokaiseen ohi-ajavaan autoon kun kävely tympii. Mutta kun päästään pihaan, niin heti se etsii pallon ja jaksaisi sitten hakea sen vaikka tuhat kertaa. Minähän olen perusolemukseltani hyvin ujo ihminen (se tulee monelle yllätyksenä) ja nyt on ollut rauhoittavaa, kun olen saanut olla vain täydellisessä hiljaisuudessa aamusta iltaan. Ei ääniä, ei virikkeitä. En ole saanut myöskään aikaiseksi mitään. En ole edes jaksanut laitella talvivaatteita kesäsäilöön, vaan olen vaan istunut typertyneenä odottamassa inspiraatiota - mitä ei ole vieläkään tullut.

Se vähän mietityttää, että mitenkähän sitä pärjää sitten töissä. On ollut hienoa, että (sanan levittyä) kollegat eri oppilaitoksista ovat laittaneet tsemppiviestejä. Se tuntuu tosi hienolta! Ja tässähän sen näkee, ne todelliset ystävät ja kaverit, jotka välittävät. Tavallaan saa tehtyä ihan ilman sen kummempia ponnistuksia inventaarion tulevaisuutta varten.

Pallohullun päiväkirjasta: En se minä ollut, se oli Nicki...

Minä olen tosi kiltti ja hyvätapainen tanskalais-ruotsalainen pihakoira Vili ja minulla on ihan oma talo, missä asun! Minun Mamman nimi on Mamma, vaikka se yritti opettaa minulle monta vuotta, että se ei ole minun mamma, koska me ollaan niin erinäköisiäkin. Mutta meillä on niin samanlainen luonne! Minä olen tietysti vaatimattomampi kuin mamma. Ja voihan sitä olla erinäköinen, vaikka onkin  samaa sukua.

No Mamma luulee olevansa kaikissa asioissa oikeassa, ainakin kuulemma silloin, kun se ei ole väärässä. Mitä tapahtuu Mamman mukaan tosi harvoin; siis sitä, että se olisi väärässä. Ja minun minun mielestä tosi usein, eli joka päivä. Mamma ei nimittäin vieläkään ole tajunnut, että meidän tanskalais-ruotsalaisten pihakoirien ruokavalioon kuuluu namit, päivittäin! Ja Mamma väittää, että minä pulskistun jos syön nameja. Mutta eipäs sitä huoleta yhtään kun se on alkanut itse syömään nameja! Ja kohta se alkaa taas pomppimaan olkkarin lattialla ja jumppaamaan, kun se tajuaa, että shortsit ei mahdu muuten jalkaan kesällä; jos se olisi yhtä tiukka itelleen kuin minulle niitten namien suhteen,niin ei tartteisi vouhakata sen painonkaan kanssa koko aikaa. Sanon minä!

Mutta kyllä se siinä kenkäjutussa oli väärässä ja sen se myönsikin ihan mukisematta! Sitten se sanoi, että sille oli tullut elinvuosia ainakin sata lisää kenkien kokeilussa, mitä minä en kyllä ymmärrä. Luulin päin vastoin, että Mamma tukehtuu, kun se nauroi niin paljon, että se näytti ihan itkevän kun silmistäkin valui vettä. Niin minä kyllä haluaisin nähdä, kun Mamma sovittaisi tänään kesähousujaan; sitä touhua katsellessa  minäkin saattaisin saada muutaman elinvuoden lisää; ehkä noin viisi.

JälkiJoulu

Mutta Mamma kun on niin reilu, niin se sanoi, että nyt olet Vili-poika joutunut kärsimään niin paljon, että saat namin! Ja muutakin. Se hävisi taas jonnekin ja kun se tuli takaisin, niin sen pussi haisi ihan hirmu hyvälle. Mammaa harmitti kun tavarat oli muovipussissa, mutta minä sanoin, että anna ne minun namit äkkiä tänne! Silti jouduin kuuntelemaan parin tunnin luennon siitä, miten ei pitäisi käyttää muovipusseja kun on kangaskassejakin, vaikka Mamma sanoi, että se luento oli kestänyt vain puoli minuuttia.

Lopulta päästiin asiaan! Minä nimittäin sain niitten kenkien sijasta POSSUN, raakaruokaa (yäk!) ja kuivamuonaa (nam!). Mammaa oli onnistanut, sillä ruoka oli ollut alennuksessa ja sain niitten surkeitten pikkuisten kenkien sijasta kokonaisen pussillisen tavaraa!

Kohta kuolet!

Minä saan joka joulu lahjaksi Possun, jonka panen säpäleiksi noin kolmessa minuutissa. Koska sillä on niiin ärsyttävä ääni. Tänä jouluna sain vain hampurilaisen! Se maistui pahalle; yäk! Mamma sanoi, että minun pitäisi leikkiä Possulla kiltisti, jotta se kestäisi pitkään. Niin eikö kolme minuuttia ole muka pitkä aika? Ainakin silloin, kun Mamma tekee treeniä, niin jo minuutin kohdalla se sanoo, että nyt riittää, en jaksa enää pitempään.

Oisko toista Possua?

Pallohullun päiväkirjasta: Vihaan Mammaa!!!

Sanoinko vihaan? En tietenkään tarkoittanut sitä, minun piti kirjoittaa, että rrrrrakastan Mammaa! Mutta en rakasta. Tai en rakastanut silloin, kun Mamma toi minulle paketin. Tai silloin rakastin. Sillä aluksi innostuin, sillä minä tykkkään paketeista; etenkin toisten, mutta kyllä omatkin kelpaavat.

Minulleko?!

Kengät?

Hetkinen! Montako raitaa?!

Anna mun kaikki kestää...

Mutta Mamma oli toteuttanut katalan uhkauksensa, jonka se väitti olevan hyväsydämisen koiranomistajan rakkaudenosoitus omalle pikku pallerolleen. Tai kuulemma pullerolleen, kuten Mamma vihjaisi. Niin ymmärsin heti, että se tarkoitti itseään. Kun se on kyllä totta, että minulla alkaa tassuja palella, kun joudun raahaamaan Mammaa lenkille melkein joka päivä. Ja jos on kylmä, niin kai sen pöhkökin tajuaa, kuten vaikka se Nicki, se ex-Mamman rääpälerakki, että johan sitä minun ikäisellä, todellä älykkäällä ja hyvätapaisella tanskalais-ruotsalaisella pihakoiralla voi siis palella tassuja.

Eka häpeä oli se, että Mamma osti minulle punaisen talvitakin. Talvitakin! Koiralle! Kyllä siinä meni Mamman kaikki ympäristöeettiset periaatteet romukoppaan. Se selitti, että ymmärtää kyllä, miten väärin on se, että minulla, pihakoiraparalla, voi olla lämmin talvitakki päällä, kun samaan aikaan miljoonat lapset kuolevat nälkään ja kylmyyteen. Ja minä  olen sentäs vain koira! Se oli Mammalle vaikea ratkaisu. Mutta kun kerran takki oli hankittu, niin Mamman mukaan samaan konkurssiin voisi ostaa ne kengätkin.

Armoa!

No minun onneksi kengät osoittautuivat liian pieniksi. Mamma yritti tunkea niitä minun tassuihin, mutta ei sopineet. Ei vaikka miten haritin varpaat haralleen niin kuin naapurin kissa. Ja onneksi ex-Mamma ei ollut leikannut minun kynsiä kahteen viikkoon, niin sain kynnet sojottamaan tosi laajalle. Ei auttanut Mamman muuta kuin pöräyttää kauppaan vaihtamaan kenkiä.

Ajattelin, että se tulee järkiinsä, mutta ei! Sieltä se porhalsi takaisin ennätysajassa uusien, isompien kenkien kanssa. Minusta ne oli sitten liian suuret. Minä sain onneksi paljon nameja, kun olin niin kiltti. Paitsi Mamma sanoi, että se ehdollistaa minua; mitähän sekin muka tarkoittaa.

Onneksi ei punaiset.

Mutta eihän siitä mitään tullut, niitten kenkien pitämisestä. Kun minulla on niin eri kokoiset tassut!