Pallohullun päiväkirjasta: Retkellä taas!

Heräsin aamulla ja vähänkö väsytti! Aattelin, että en jaksa nousta minnekään pissille. Mutta Mamma sanoi, että nyt pillerit poskeen ja mökille! Sanoin että syön vain siinä tapauksessa, että se on piilottanut ne paistikastikkeeseen. Niin Mamma sanoi rehvakasti, että onneksi se laittoi niin kivasti kolehtia, että se voi laittaa vaikka minkälaista paistia eikä tule huono omatunto niitten pienten lasten takia! Niin hyvä, koska se paisti on loppumaisillaan ja Mamma voi keitellä minulle uutta sitten. Mutta Mamma katsoi minuun oudosti ja sanoi, että voipi se kuule Vili-poika tämä satsi vaikka riittääkin.

Enempi kuin Iso-Mummilla

Ja taas mentiin! Ihan kuin eilenkin. Ensin haettiin Täti mukaan ja sain istua sen sylissä koko matkan mökille. Vaikka yleensä istun aina jalkatilassa kun Mamman mukaan se on koiralle sopiva paikka. Ja ex-Mamman mukaan se olisi takapenkillä koirien turvavöissä mutta Mamman mielestä sen turvavyön kiinnittäminen on liian haastavaa sille. Joten kerrankin oli kunnon maisemat ja Mamma sanoi, että tämä reissu on ainutlaatuinen. Niin miksi, kysyin. Mutta Mamma sanoi ettei se kuullut mitä kysyin. Mutta maisemat olivat niin valkoisia, että minua alkoi nukuttamaan. Ja heräsin vasta kun Mamma sanoi, että lähdetään moikkaamaan Pupua!

Ja sitten Täti kantoi minut tien varresta Pupulaan, sen ärsyttävän Pupun luo, joka aina pöllii minun kaikki pallot. Mamma sanoi, että tällä kertaa saat Vili ottaa yhden pallon mukaan kotiin, että eiköhän me sille käyttöä keksitä. Ja sitten se katsoi merkitsevästi Tätiin ja Täti alkoi nieleskelemään ja mietin,  että ei nyt luulisi yhden pallon pölliminen olevan niin vaikeaa! Etenkin kun se on minun ikioma pallo! Juuri siksi, Mamma sanoi, mutta en taaskaan tajunnut mitä se tarkoitti. Se puhuu niin kryptisesti nykyisin.

Laavulla pupulassa

Sitten päästiin asiaan, eli Mamma teki tulet uuden laavun nuotioon ja Täti laitteli makkaroita kypsymään. Lisäksi nähtiin taas yksi päästäinen, joka oli kuollut. Niin mietin, että mitähän tarkoittaa jos kuolee. Kun Mamma on alkanut käyttää sitä sanaa tosi usein silloin, kun se puhuu olevinaan hiljaa eikä muista, miten hyvä kuulo minulla on. Se päästäinen näytti ainakin ihan tyytyväiseltä vaikka ei sillä tassukaan liikahtanut. Ja sitten Täti otti sitä hännästä kiinni ja heitti sen metsään. Niin ajattelin, että ottaisikohan Mamma minua hännästä ja heittäisi vain kuusen alle jos minä kuolisin. Ja miksiköhön me käydään joka päivä katsomassa näitä kuolleita päästäisiä, niin kuin eilenkin.

Kuollut kuin kivi

Yksikö vain?!

Mutta Mamma kuuli sen ja sanoi, että sinä poika saat vaan makkaraa! Ja minulle tuli hyvä mieli kun aloin jo huolestumaan kun saan niin epätavallisen paljon herkkuja ja nameja ja Mamma kantelee minua sylissä vaikka ennen se olisi sanonut, että ala nyt piski tulla sieltä, niin että liittyykö se jotenkin siihen päästäiseen. Että Mamma halusi Pupun sijasta näyttää minulle sen kuolleen päästäisen, että jos en tottele niin minulle käy samalla tavalla?!

Mutta Mamma sanoi, että höpöhöpö ja nyt lähdetään Okuun munkkikahveille. Ja niin me lähdettiin!

Pallohullun päiväkirjasta: Retkellä!

Mamma sanoi aamulla, että nyt mennään mökille, kun voihan se olla, että sinne ei ihan heti tule lähdettyä. Sitten se katsoi minua ihan liian pitkään; niin pitkään, että pyysin siltä namin ja sain sen heti. Mamma taitaa olla sairas.

Ei kyllä huvittas...

Mutta sitten taas mentiin. Mamma hurautti Tätin pihaan ja se kampesi kyytiin ja pääsin istumaan etupenkille. Outoa, ajattelin, mutta Täti sanoi, että sillä on niin isot kengät, etten muka mahdu jalkatilaan. No hyvinkös minä siinä sylissäkin viihdyin! Ja lossilla tajusin, että mennäänkin ihan omalle kesämökille, jossa en ole käynyt sitten syksyn jälkeen kertaakaan.

En kyllä jaksanut kävellä yhtään metriä, etenkin kun minulla oli se typerä puku päällä. Niin Mamma ja Täti kantoi minua vuorotellen ja Mamma valitteli, että olen kuulemma entisestään pulskistunut. Mikä voi pitääkin paikkansa, sillä minun maha on alkanut painaa tosi paljon ja sinne on ilmestynyt joku iso pallukka. Mamma aina kokeilee sitä ja sanoo, että se on menoa nyt. Niin ulosko, kysyin ja Mamma sanoi, että niinpä juuri, ulos vaan ja pissille. Ja heti minua kyllä alkoikin pissittämään.

Sen näköistä mökillä oli, että ei siellä ollut käynyt kukaan koko talven aikana! Lunta oli hirmuisesti ja vain pari päästäisen hyppyä. Ja niistäkin toinen oli johtanut kuolemaan, sillä Täti löysi kuolleen päästäisen mökin edestä hangesta.

Olipa se parka

 Ja Mamma sanoi, että olipas se surullista. Ja minä sanoin,että voiko sen syödä ja sen jälkeen en nähnyt sitä missään. Niin mietin, että meniköhän sen pääästäisen sielu taivaaseen, niinkuin Iso-Mummin. Mutta Mamma sanoi, että otetaanpas taas muutama kuva, kun on näin kaunistakin. Ja sitten otettiin ainakin miljoona kuvaa minusta, ja minusta ja Mammasta, ja minusta ja Tätistä, mutta ei niistä maisemista. Ja Mamma sanoi, että niistä kerkiää ottaa myöhemminkin.

Näkyykö lossi!

Ja sitten päästiin asiaan, että paistamaan makkaraa ja syömään herkkuja saunamökkiin. Meillä oli tosi hyvät eväät. Söin kokonaisen makkaran ja ison voileivän ja pari piparia, vaikka niitä en kai olisi saanut syödä.

Mamma sanoi, että mitähän sitä ensi kesänä täällä mökillä oikein tekee, että on varmaan yksinäistä. Ehdotin sille, että jospa se heittelisi minulle vaikka sitä palloa. Mutta se vaan huokaili ja sanoi, että miksi se ei kaivanut sitä kuoppaa syksyllä. Niin sille rosvopaistille! Ja sitten minulle tuli haikea olo ja ajattelin, että saankohan minä sitä rosvopaistia ollenkaan, kun sen tekeminen tuntuu olevan niin vaikeaa.

On ne jo kypsät!

Mutta retkellä oli kyllä kivaa, kun käytiin vielä isossa mökissäkin katselemassa paikkoja. Ja Mamma sanoi, että katsohan nyt tarkasti niin muistat sitten  miten kivaa meillä on ollut kesällä. Ja olin kyllä samaa mieltä. Kävin katsomassa kaikki huoneet ja Mamma ja Täti alkoivat itkemään, mutta Mamma väitti että eivät alkaneet vaan niillä meni vaan roska silmään, molemmilla, yhtä aikaa. Ja Täti ei sanonut mitään, vaan nieleskeli vaan kun sillä oli kuulemma mennyt räkää kurkkuun. Niin minä poika sanoin, että nyt lähdetään täältä kotiin, kun alkaa jo kylmämäänkin.

Enkeli?

Pallohullun päiväkirjasta: Valokuvia

Mamma sanoi, että voitaisiin ottaa muutama valokuva. Ihan huvikseen vaan. Niin sanoin sille, että minusta on otettu varmaan miljoona kuvaa nyt jouluna. Että kaikki on tunkeneet naamansa minun viereen ja sanoneet, että otetaanpas Vili-poika kuva - ihan huvikseen vaan.

Ja sitten ne on olleet ihan totisia vaikka yleensä ne nauraa. Niin mietin, että mikä kiire niillä kuvilla nyt on. Mamma sanoi siihen,  että kännykästä voi loppua virta milloin tahansa ja siksi niitä kuvia on otettava.

Niin minä en ymmärrä miksi Mamma sitten meuhkaa joka päivä,  että nyt kännykkä laturiin. Mutta Mamma sanoi, että sähköjutut ei ole tanskais-ruotsalaisten pihakoirien osaamisalaa, vaan naapurin kissat. Ja siinä se oli ihan oikeassa. Ja sitten Mamma sanoi, että vielä tässä muutama päivä niitä kuvia räpsitään. Niin hävittääköhän se sitten sen laturin lopullisesti. Mutta Mamma sanoi, että minä olen niin uljas koira, ettei minun tilalle tule ketään muuta. Niin ei tietenkään, kun tässähän minä olen!!!

Pallohullun päiväkirjasta: Tuntuu niin oudolta?!

Mamma sanoi, että minun pitää kirjoittaa tänne, mutta sanoin, että ei huvita. Mamma sanoi siihen, että olisi hyvä jos huvittaisi, sillä kohta meitä kumpaakaan ei naarata. En ymmärtänyt mitä se tarkoitti, mutta Mamma sanoi, että se on savoa. Sitten se alkoi itkemään ihan kuin silloin, kun Iso-Mummi, jolta perin dosetin, nukkui ikiuneen.

Niin mietin, että eipä minulla, pienellä, suloisella, iäkkäällä ja nykyisin todella hyvätapaisella tanskalais-ruotsalaisella pihakoiralla ole mitään sanottavaa. Kun koko ajan on niin outo olo. Tai sunnuntaista lähtien. Nimittäin, minua pissittää ja janottaa ja köhityttää koko ajan. Lisäksi minulle ei maistu ruoka; yäk! Ei silloinkaan, vaikka Mamma ei olisi piilottanut niitä inhottavia lääkkeitä viilin, nakkimakkaran, juuston, paistin tai puuron joukkoon. Niin ei vaan maistu! Ja Mamma sanoi, että nyt tämä ei ole normaalia. Ja minä olin ihan samaa mieltä. Lisäksi oksensin matolle!

Mamma vei minut taas viikoksi hoitoon Tätin luo, koska se voi käyttää minua pissillä päivälläkin vaikka miten usein. Se oli hyvä, koska minua pissittää tosi tosi paljon. Ja usein. Teen nykyisin tyttöpissejä - vähänkö ärsyttää -  mutta onneksi Nicki, se minun paras kaveri ja kaikkein rakkain, ei näe. Mitä minä sanoin?! Olenko seonnut?

No sitten tänään Mamma porhalsi Tätin luo ja taas mentiin. Luulin ensin, että Pupulaan, mutta mentiin sinne ihmepaikkaan, missä näen aina sen naapurin kissan kahtena tai vähintään neljänä! En oikein kerinnyt tehdä mitään, kun Mamma raahasi minut johonkin huoneeseen.

Lääkäri tuikkasi pyllyyn piikin ja alkoi väsyttämään kamalasti. Onneksi sain ajettua ne kaikki 39 naapurin ärsyttävää kissaa puuhun ja lisäksi ne jäivät sinne roikkumaan viiksistään! Että semmosta.

Mutta sitten kuulin, kun Mamma sanoi, että sekö oli siinä sitten? Niin mikä? Sekö kissa? Vai mikä? Yritin kuunnella, mutta en oikein tajunnut mitä Mamma höpisi. Kun se selitti jotain, että onneksi se on nyt minun kanssa kaksi viikkoa koko ajan. Niin mietin, että mitä se meinasi. Mutta sitten Täti kantoi minut autoon ja taas mentiin. Mamma oli outo ja itkeskeli ja Täti nieleskeli tyhjää koko ajan.

Lopulta pääsin kotiin ja Mamma tyrkytti minulle rahkaa, ei maistunut. Sitten Mamma tyrkytti minulle sellaista erikoisruokaa, mitä saan ehkä kerran vuodessa, ei sekään maistunut. Pissitti vaan ja oksetti. Oksensin Mamman olkkarin matolle. Mamma ei ollut moksiskaan vaan sanoi vaan, että sattuuhan sitä. Niin se oli kyllä outoa. Ajattelin testata vähän Mammaa ja oksensin keittiön maton viereen. Mamma vaan hyräili jotain "Päivä vaan ja hetki kerrallansa" ja sanoi, että sattuuhan sitä, Vili-poikani. Vaikka ennen se on aina sanonut, että en ole sen poika, koska me ollaan niin eri näköisetkin.

Että pitäisiköhän minun vielä pissiä eteisen matolle ja katsoa, mitä Mamma siihen tuumaa.

Pipareitakin piisaa!

Olen monena vuonna miettinyt, olisiko järkevää ostaa piparkakkutaikina valmiina kaupasta. Ja joka Joulu teen sen itse. Niin tänäkin vuonna. Ykkösen jälkikasvu oli tulossa mummilaan viikonlopuksi ja keksin, että mehän voimme paistaa piparit yhdessä. Kyllä nyt 5- ja 4- vuotiaat ovat jo sen verran taitavia siinä touhussa!

Ensin muotteja oli kaksi

Sitten niitä oli kuusi

Sitten ne lähti lapasesta

Ei muuta kuin käsien pesulle ja pipareita kaulimaan. Olin saanut kollegalta lahjaksi uuden lumiukko-muotin ja sen lisäksi valitsin muutamia muitakin. Ykkönen ja Kakkonen olivat innoissaan! Ykkönen siitä, että sai niin hyvin irrotettua taikinan muotista ja Kakkonen siitä, että sai syötyä niin paljon piparitaikinaa.

Myös minusta oli tosi hauskaa! Minun tarvitse vai kaulita taikinaa ja tytöt hoitelivat muut työt. No, myönnän, oli hieman haastetta (entisajan stressiä), kun samanaikaisesti kaulitsin taikinaa, vahdin uunissa olevaa peltiä ja pidin silmällä etenkin Kakkosen touhua. Hän nimittäin luuli aluksi, että pöydällä ja pussissa oleva jauho on sokeria ja kerkisi mättää sitä suuhunsa aikamoisia määriä...

Jee! Kivaa!!!

Jossain vaiheessa tulin järkiini ja toivoin, että kumpikaan tytöistä ei muistaisi minun luvanneen, että koristelemme piparit. Sillä se vaihe olisi saattanut mennä jo liian haastavaksi minulle, neljän lapsen äidille ja kolmen lapsenlapsen mummille. Ihan vaan sen takia, että itse nautin koristelemisesta niin paljon, että Ykkönen ja Kakkonen olisivat joutuneet katselemaan vierestä, kun meikä-mummi olisi tehnyt toinen toistaan hienompia koukeroita pipareille.

Eikä he muistaneet, sillä oli niin paljon kaikkea muuta puuhaa, kuten leikkikentällä kiikkumista, lumiukon tekoa, saunomista, Vilin lenkittämistä, iltasatua, aaamusatua, joulukalenteria ja nuotioretkeä, muutaman mainitakseni.


Niinpä sitten illalla, kun tytöt olivat lähteneet, pääsin itse lempipuuhaani. En edelleenkään osaa tehdä pursottimia leivinpaperista; piti pyytää apua ex-kondiittorilta, joka taitaa homman mennen ja tullen.

Tuli nättejä

Namnam!

Piirakka-Akatemian lyhyt ja kiivas elo

Niinpä niin ja hohhoijaa! Eipä pitänyt meikäläisen lupaus tänäkään vuonna. Oli tarkoitus leipoa vain pieni määrä piirakoita, kun osa tulevista perillisistä eli Kakkonen,  aikoo viettää Joulunsa parempien kattiloiden äääressä. Tai ainakin kaukana lumesta ja perinteisestä Joulusta.

Ajattelin, että jos tehtäisiin vaikka jotain 80 piirakkaa ja sehän tarkoittaa noin 40 piirakkaa / asianomainen leipuri, sillä tasapuolisuuden nimissä jaamme ex-kondiittori-ystäväni kanssa piirakat aina tasan. Hän keittää puuron, minä teen taikinan. Tänä vuonna hän ajatteli keittää riisipuuroa sen verran, että se tällä kertaa riittää. Ja sitten hän ajatteli, että tehdään sitä taikinaa sen verran, että ei jää riisipuuroa yhtään yli. Eli olimme pyörimässä huimaa vauhtia siinä samassa oravanpyörässä missä joka vuosi ollaan; mitä enemmän puuroa, sen enemmän kuoritaikinaa ja mitä enemmän kuoritaikinaa sen enemmän puuroa. Tein sitten litran taikinan. ja puuroa keitettiin 4 litraa.

Kun taikina oli alustettu, tein  Piirakka-Akatemian eniten tarkkuutta vaativan työn, eli jaoin taikinan tarkasti ensin puoliksi ja sitten puoliksi. Metrimittaa apuna käyttäen, koska olen kirpunnylkijän mummi. Oletus oli, että teemme 120 piirakkaa, kun sitä taikinaakin nyt tuli tehtyä...

Tarkan talo tarvitsee...

 No kun nämä jakotoimitukset oli tehty huomasimme, että saimme tasan 134 kappaletta tasaisia ajeltaviksi soveltuvia lettaroita. Vaikka alkuperäinen tarkoitus oli pysytellä tänä vuonna siinä 80 kappaleessa. Kyllä; ymmärsin, että jos teen litran taikinan, piirakoiden lukumäärä kasvaa samassa suhteessa.

Ystäväni alkoi miettimään, riittääkö puuro. Minä aloin miettimään, emmekö koskaan opi mitään edellisestä vuodesta. Kun lettarat oli lopulta ajeltu niin, että päivä paistoi niistä läpi, pääsimme täyttämään kuoret riisipuurolla ja rypyttämään ne. Ja sitten alkoi paistaminen.

Voi-vesiseoksessa kastelu

Kun kaikki 134 piirakkaa oli paistettu, huomasimme, että puuroa jäi vielä syötäväksi asti. Ja kyllä, mietimme,olisiko tehtävä vielä pieni annos taikinaa, mutta onneksi tulimme järkiimme.

Niinpä sitten tänä jouluna meillä on keskimääräistä enemmän kotitekoisia piirakoita odottamassa herkuttelijoita. Voinen vaatimattomasti todeta, että piirakat ovat erittäin hyviä!  Jopa parhaita mitä itse tiedän.

Pallohullun päiväkirjasta: Hengenlähtö lähellä

Minä, tanskalais-ruotsalainen pihakoiravanhus Vili, olen tosi söpö. Ja kiltti! Ja söpö ja kiltti! Mutta sitten Mamma alkoi sanomaan, että minä olen lihonut. Se oli ihan totta, sillä minun toiseen takareiteen kasvoi patti. Ensin se oli pieni. Sitten se oli iso!

Mamma sanoi, että ei yksi patti miestä kaada! Ja niin sanoin minäkin, mutta sitten minä aloin kaatuilemaan ja Mammaan tuli vauhtia! Se soitti lääkärille ja niin sitä mentiin! Mutta lääkärissä minulla ei ollutkaan mitään vikaan ja Mammaa ärsytti, sillä sen piti maksaa se käynti ihan turhasta.

Kun päästiin kotiin, se patti alkoi kasvamaan ihan hulluna ja siitä tuli verta tai jotain. Ja Mamma, joka on sitä mieltä, että "kaikki maailman lapset on arvokkaampia kuin minä eikä koirien lääkärissä käyttämisessä ole mitään järkeä ja me eletään niin kieroutuneessa yhteiskunnassa, että eläintä pidetään arvokkaampana kuin ihmistä ja sen mielestä on väärin, että meillä on vara hoitaa eläimiä mutta ei ole varaa auttaa maailman köyhiä lapsia ja sekin on kuulemma väärin, että joku pieni viaton lapsi kuolee nytkin puhtaan veden puutteeseen", soitti minulle lääkäriajan. Että niin se vaan pani Mammakin realiteetit järjestykseen. Ja taas mentiin!

Lääkäri sanoi, että "Kasvain, täällä söpöllä ja erittäin hyväkäytöksisellä koira-vanhuksella on kasvain ja se pitää leikata!". Mamma kysyi, että kuoleeko siihen kun minä olen niin vanhakin, niin lääkäri sanoi, että ei tämä koira ainakaan, sillä ikä on vain numeroita! Että siihen malliin voit Mamma lopettaa sen rosvopaistikuopan kaivamisen...

Patti ja maha täynnä verta.



 

Ja niin mentiin kotiin odottamaan sitä leikkauspäivää, mutta sitten minä liukastuin rapuissa kun Mamma hoputti minua aamulla pissille. Ja kun Mamma tuli töistä kotiin, niin minuun koski ihan hirveesti ja massu oli ihan turvoksissa ja punainen. Enkä oikein pystynyt edes kävelemään. Mamma sanoi, että nyt tuli lähtö! Ja seuraavana päivänä mentiin taas lääkäriin.

Jalka turposi

Lääkäri sanoi, että minulla on verenpurkauma mahassa ja mahaan pitäisi laittaa putki ja samalla se leikkaisi sen patinkin. Mamma ei nikotellut yhtään ja se unohti heti kaikki ne maailman pienet köyhät lapset ja sanoi, että varataan vaan aika! Niin minä ajattelin, että Mamma taitaa rakastaa minua sittenkin aika paljon.




Aamulla Mamma otti meistä selfieitä ja sanoi, että otetaanpas Vili-poika meistä pari muistoa! En ihan ymmärtänyt mitä se tarkoitti. Ja minun Täti vei minut sinne lääkäriin ja sanoi, että heippa vaan äläkä kuole! Sitten minä ajoin molemmat naapurin kissat puuhun ja kun ne aneli armoa, niin sillä välin ajoin koko meidän kylän kaikki hurtat harjulle Nickin, sen minun ärsyttävän otto-lapsen kanssa. Ja Nicki sanoi, että "WAU! Ukki olet aivan mahtava!!!". Ja antoi minulle possu-lelun joka vinkui ihan hirvittävästi, kunnes puraisin siltä kaulan poikki. Siltä possulta siis. Ja sitten kuulin Mamman äänen!


Ja niin minä pelastuin! Mamma ja Täti sanoivat, että onneksi olen hengissä ja Mamma  jatkoi, että eipä mennyt rahat hukkaan, vaikka se oli kuulemma sanonut, että nytpä saatiinkin koko rahan edestä, kun lääkäri oli poistanut patin, laittanut poistoputken minun mahaan, leikannut kynnet ja vielä putsannut minun hampaatkin. Että koko poika kerralla kuntoon!

 

Tikkiä täkillä

 

 

Sitten pääsin hoitoon Tätin luo, sillä ei minua nyt yksinkään voinut jättää kun minulla oli sellainen  muovitötterö päässä. Ja on itse asiassa vieläkin. Pari ensimmäistä päivää oli aikamoista tuskaa Tätille, myönnän. Ja Mamma joutuu pesemään sen kaikki matot, mutta minkäs minä sille voin, että se lääkäri asensi nimenomaan sellaisen putken, mistä se kaikki verenpurkaumaveri tippuu just matolle?! Nyt siitä leikkauksesta on kohta viikko aikaa! Huomenna otetaan putki pois mahasta. Ja sitten saan namin!

 

Olenko Nicki?