Yksin linkissä kaksin

Ja vähän muuallakin. Nimittäin, meikä palasi ensimmäisen lomaviikon jälkeen Lieksasta takaisin kotipuoleen. Ja heti ekana piti ängetä ostoksille. Vaikka  pyrin välttämään turhaa ostamista, niin välillä pitää silti shoppailla. Tällä kertaa valitsin kulkuneuvoksi linja-auton, millä porhalsin kohti keskustaa. Tavoitteena oli ostaa kummitytön häihin vaatekappale, mitä kukaan ei näkisi. Mutta ilman sitä kaikki huomaisivat, että taitaa puuttua jotain oleellista tuostakin kostyymistä. Siispä kohti sovituskoppeja!

Hinta yhteen suuntaan maksoi 3,20 euroa. Minusta se on paljon; sillä saisi jo 2 litraa bensaa ja posottelisi noin 40 km matkan tasaista vauhtia. Mietin, että ei ole ihme, kun autonomistajat valitsevat oman kyydin joukkoliikenteen sijaan. Edestakainen reissu maksaa 6,40 ja sillä saa sitä bensaa melkein 4 litraa ja ajelee meikäläisen rauhallisella tyylillä melkein Lieksaan. Kun ei laske veroja yms. kustannuksia, niin tuntuu se hieman kohtuuttomalta.

No pointti otsikonkin mukaan oli se, että meitä istui muutama matkustaja ja kuljettaja linkissä. Valistuneet menivät tietty fillarilla. Minullakin oli huono omatunto, että miksi en mennyt omalla sydänystävälläni, keltaisella Crescentillä, joka kolmisen vuotta sitten luotsasi minut sinne Kuusamoon. Mutta nyt siis istuin linkissä ja kuuntelin. Sitä ennen olin laittanut itse tekstarin kaverille, että menen kaupoille. Tyttö viereisellä penkkirivillä soitti kaverilleen ja kysyi, voiko tulla kylään. Varmaan ihan aiheellinen soitto siinä vaiheessa, kun istuu jo linkissä. Takana kuului kova pälätys, kun nainen lörpötteli jollekin, miten joku lapsi oli vierastanut häntä ensin ja nyt sitten tullut jo syliin. Ihan mielenkiintoista ja kiva meistä muistakin kuulla, että tyyppi ei ollu mikään pelottava olio vaan ihan potentiaalinen tätityyppi, vaikka meikkien perusteella vaikutti siltä, että hän oli menossa paremminkin johonkin goottikokoukseen kuin lapsenlikaksi. Kuskikin pälätti puhelimeen, mutta niin hiljaa ettemme kuulleet, oliko kyseessä työpuhelu vai peräti oma. Todennäköisesti oma, tai muussa tapauksessa Lehtosen liikenteessä on pomoilla todella paljon asiaa kuljettajille.

Meillä kaikilla oli siis tekemistä tylsän bussimatkan ajan. Tähän on tultu; emme voi olla hetkeäkään ilman kontakteja. Itse en ole yhtään kummempi. Yritin soittaa lapsenlapselle ja kertoa, miten isomummilla putosi linnunpesä maahan ja poikaset tujottivat isomummia mustat silmät tapillaan. Ja varmaan kuukauden päästä kostavat tapauksen syömällä kaikki viinimarjat! Pöh!

Sitten piti soittaa summeria ja vyöryä kohti kauppoja. Joista ei löytynyt sitä mitä piti.

Vilin itikankarkoitin

Tänä kesänä on ollut melkoisesti itikoita, mikä näkyy ainakin siinä, että kaikki pikkulinnut ovat pulskistuneet huomattavasti keskivertoa enemmän. Niiden ei nimittäin tarvitse lennellä kovinkaan paljon saalistaessaan, vaan parikymmentä itikkaan losahtaa hetkessä saldoon, kunhan vaan löytää riittävän sakean itikkaparven.

Tanskalaisruotsalainen pihakoiramme Vili ei tykkää itikoista, koska ne verenhimoisina iskevät Vilin kimppuun samalla innolla kuin meidän ihmistenkin. Vaikka Vilillä on neljä raajaa, sen on huomattavasti vaikeampaa läpsiä itikoita tai huitoa niitä muuten tiehensä. Ainoastaan silloin, kun itikan lentoreitti osuu Vilin alati heiluvan hännän tienoille, on karkotus mahdollinen.

Pysyykö tää varmasti?

Niinpä kehittelin Vilille ekologisen itikkakarkottimen. Se osoittautui oikein tehokkaaksi. Tarvitaan vaan märkä pyyhe ja nakataan se hurtan selkään! Vili tykkäsi kovasti eikä yrittänyt puistella peittoa pois selästä.

Melkein kuin Zorron viitta!

Kiva huivi...jou man!

Lamautus

Tapahtui kerran pahassa unessa, mitä myös painajaiseksi kutsutaan, paitsi että olin valveilla. Tai en ehkä ollut. Saatoin olla jonkinlaisessa horroksessa, tai peräti hibernaatiossa eli talvihorroksessa, mikä olisikin melko luonnollista kun miettii näitä alkukesän lämpötiloja. Se ainakin on selvää, että en ollut missään diapaussissa, vaikka jonkinlaista paussia tässä iässä naisihminen voikin viettää... Tuntui, kuin olisin istunut jossain tilassa tiimikavereiden keskellä ja irtautunut vähän kuin levitaatiossa. Tämä olisikin voinut olla täysin mahdollista, koska painoni on pudonnut niin paljon syksystä.

Tuon johdatuksen jälkeen uskolliset lukijani, te kaksi, voitte päätellä, että en ole ihan täysin vastuussa kirjoittelemisestani tämän kertaisessa jutussa. Se onkin hyvä, koska juttu liittyy työelämään. Ei välttämättä minun, mutta kuitenkin. Otsikkokin liittyy; nimenomaan noin kirjoitettuna. Ja jos joku saa toisenlaisen käsityksen, niin sehän on vaan omaa tulkintaa. Ja tulkinnalla ei ole välttämättä mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Näin siis unta, missä meikäläinen teki pitkää työpäivää, sain jatkuvasti hyvää palautetta sekä asiakkailta että kollegoilta ja tunsin itsekin, että todellakin! homma on hallinnassa. Tuntui siltä, että oma asiantuntijuus on jo todella hyvällä levelillä. Sekä substanssin hallinta, pedagoginen osaaminen, työyhteisöosaaminen että  kehittämisosaaminen ovat vuosien myötä ja reflektion kautta kehittyneet sellaiseksi, että tunsin olevani haluttu kouluttajana ja opettajana. Vaikka käänsin kylkeäni, tunne pysyi samana. Vaikka pikkuinen vesinoro valui suupielestä tyynylle, tunne pysyi samana. Tässä vaiheessa kyse ei ollut painajaisesta.

Sitten unessa alkoi tapahtua. Olin luullut kuuluvani suureen yhteisöön, jossa äitiaurinkoinen pitää huolen omistaan, yhdessä toistellen yhteistä mantraamme. Aluksi olin pullikoinut yhteisyyttä vastaan ja kokenut, että kuulun vain pienempään ryhmään, en suureen ja kasvottomaan yhteisöön, missä johtaja ei tunne alaistaan. Kun lopulta opin ulkoa yhteisen strategiamme keskeiset periaatteet (tähän meni siis vuosia, jopa vuosisatoja), tunsin sulautuvani joukkoon ja tajusin, että nimenomaan iso on kaunista. En ollutkaan kasvoton yksilö isossa organisaatiossa, vaan yksilö, jonka mielipiteitä kuunneltiin. Tarkkaavainen lukijani, huomaat, että emme ole vieläkään painajaisvaiheessa, vaikka tummat pilvet ovat ilmestyneet ruusunpunaisen uneni reunamille.

Uni jatkui ja yhtäkkiä kuulin (unessahan tilanteet vaihtuvat nopeasti), että olinkin epäonnistunut täysin omassa työssäni. En ollut päässyt tavoitteisiin, joita isäaurinkoinen oli meille asettanut. Yritin selittää, että sekä minä että kollegani olimme päässeet selkeästi tavoitteeseen, jopa ylittäneet sen, mutta ääneni puuroutui eikä kurkustani tullut kuin pientä pihinää. Se saattoikin olla hyvä, koska olimme muutaman viikon aikana muutaman kollegan kanssa oppineet kiroilemaan karseasti.

Koska olimme siis huonoja ja kurjia työntekijöitä, meidät oli eheytettävä. Se onnistuisi vain siten, että meidät jokainen, myös tulokseen päässeet (tasapuolisuuden vuoksi), lamautetaan. Lamautettu yksilö tajuaa totaalisesti, että tämän alemmaksi ei voi enää vajota ja hänen henkilökohtainen tehokkuutensa kasvaa räjähdysmäisesti. Tehokkuuden kasvua tarvitaankin, koska meidän opettajien on tehtävä todella paljon töitä, että myös tukipalveluiden henkilöille riittäisi tekemistä.

Niinpä meillä oli kokous, missä päätettiin lamauttamisen ajoista. Jokainen sai ehdottoman kiellon hakeutua muuhun hoitoon, koska silloin lamauttaminen ei olisi niin tehokasta kuin sen oli tarkoitus olla. Katsoin unessa valkoista paperilappua ja päivämääriä, milloin minut oli tarkoitus eheyttää ja saattaa lamautettavaksi, aivoihini tunkeutui jostain kuin pientä helinää, mikä voimistui voimistumistaan. Painoin käteni korvilleni, että en olisi kuullut räminää, mikä sai minut melkein voimaan pahoin. Lopulta heräsin siihen, että joku ravisteli minut hereille.

No huhhuh! Onneksi en ollut enää Amsterdamissa. Niinpä keskityin taas reippain ottein ja täysillä työhöni; meikäläisellä, kuten ei kenelläkään tiimistämme, ei ole ollut koskaan aikaa jaaritella joutavia. Aloin tekemään lukkareita syksylle kollegan kanssa. Huomasin, että meiltä on hävinnyt muutaman viikon työpanos syksyn koulutuspäivistä. Mietin, miten saan selitettyä asiakkaalle, että emme tarjoakan heille sataa päivää, vaan vai 80, mutta emme silti alenna hintojamme. Vai joudummeko alentamaan? Nukahdin pystyyn ja näin painajaisen, missä olemme joutuneet kierteeseen, mistä ei ole poispääsyä. Aloin lamaantua! Jo etuajassa, koska oma lamaantymisjaksoni alkaa vasta ensi kuussa.

Yleisön pyynnöstä!

Kaikki lukijani tihkuvat uteliaisuudesta, milloin kirjoitan Amsterdamin työmatkastamme. Myös itseäni tämä on kovasti kiinnostanut. Nimittäin, jo kentällä sovimme, että se mitä tapahtuu Amsterdamissa, jää Amsterdamiin...Mutta mitä siellä nyt meille olisi voinut sattua - työ-orientoituneille 40+ leideille. Ei tod! mitään sellaista, mikä ei kestäisi päivänvaloa.

Otsakorpisäätiöltä saamamme avustus tuli todellakin oikealle porukalle. Käytimme jokaisen pennosen oikeaan tarkoitukseen, eli tavoitteen mukaan perehdyimme messuilla uutuuksiin, verkostoiduimme, opimme uusia asioita, vahvistimme osaamistamme, kansainvälistyimme ja - tutustuimme myös toisiimme. Kaikki meni täydellisesti nappiin; jopa Kari Salmelaisen Napakymppi olisi kalvennut - niin oikeaan osuvaa oli myös matkaseura.

Öööö- nukkekotiin?

Meillä oli kolme kohdetta, joista tärkein ja suurin Issa/Interclean-tapahtuma. Se oli todella valtava, mutta onneksi emme kuunnelleet varoitteluja siitä, että emme ehtisi kiertää osastoja ja tukehtuisimme tietoähkyyn jo ensimmäisillä metreillä. Tarkalla ja aktiivisella pupakkotyylillämme jakaannuimme kahteen ryhmään ja aloimme kiertää aluetta järjestelmällisesti kamerat naksuen ja videot suristen. Olimme myös viisaasti suunnitelleet messuilla käynnin kahdelle eri päivälle, jolloin jaksoimme molemmilla kerroilla painatella posket innosta puhkuen osastosta toiselle. Saaliiksi saimme noin 900 valokuvaa ja parikymmentä videopätkää. Niitäpä on sitten mukava näyttää opiskelijoille. Teinkin jo muutaman esityksen verkkokouluumme.

Positiivinen yllätys oli, että messuilla selvisi hyvin englanninkielellä. Siis meidän englanninkielellämme. Koska kollegamme ei ajanpuutteen vuoksi tarjonnut meille sitä kielikylpyä mökkinsä paljussa, jouduimme lähtemään matkaan ihan kylmiltään. Ajomatkalla kohti Helsinkiä treenasimme ja aiheutimme positiivisen ällistyksen sille ainoalle kollegalle, joka hallitsee englannin mennen ja vielä tullenkin. Tai ainakin hän vakuuttui taidoistamme todella nopeasti ja pyysi meitä lopettamaan treenit ensimmäisen kymmenen kilometrin jälkeen.

Kadunlakaisija työssään

Toinen tärkeä kohteemme oli Haarlemissa sijaitseva kierrätyskeskus, jossa aiempina vuosina ovat vierailleet jopa oppilaitoksemme ex-rehtori sekä muutama muukin, minä mukaan lukien. Mutta yllätysyllätys, De Schlam`n-kierrätyskeskus oli joutunut kaventamaan toimintaansa, koska valtion rahoitus ja muut hankerahat olivat loppuneet. Huomasimme, että hankkeiden avulla voidaan tukea vain lyhytjänteistä toimintaa ja kun rahahanat sulkeutuvat, on edessä paluu karuun arkeen.Todella harmillista, koska De Schalm`n ideana oli saada syrjäytyneet takaisin työelämään tai yleensä elämään kiinni sekä opetustoiminnan että sosiaalisen verkoston kautta.

Kaunista oli!

Kolmas paikka oli Keukenhof, tuo jokaisen kukkia rakastavan viherpeukalon Mekka. Minä en kuulunut täällä ihan joukkoon, mutta myönnettävä on, että 30 000 kukkaa teki vaikutuksen. Hollannin ilmasto on sellainen, että siellä pärjää tulppaani jos toinenkin. Puistossa olisi joskus kiva vierailla ihan rauhassa, ajan kanssa.

Erittäin mukavaa oli tutustua työkavereihin myös vapaalla. Meillä Pupa-tiimissä on totuttu käyttämään työaika maksimaalisen tehokkaasti ja niinpä oli hauskaa seurata, miten me Pupakot rentoudumme ja vietämme vapaa-aikaa. Kun palasimme illalla hotellille, oltuamme 12 tuntia kohteissa, aikaa vaatteiden vaihtoon saattoi jäädä jopa puoli tuntia, ennen kuin matka taas jatkui. Minä, vanhimpana, sain hieman helpostusta ja kerrankin jäin peräti tunniksi hotellille, kun muut jo säntäsivät tutustumaan Amsterdamin kansainväliseen elämään. Ymmärsin, että tehokkuutemme on ihan samanlaista sekä työssä että vapaalla.

Vau mitä värejä roskasäkeissä!

Yksi meistä oli opetellut ennakkoon Amsterdamin kartan, joten osasimme kääntyillä risteyksissä kutakuin oletettuihin suuntiin. Toinen oli lukenut kaikki oppaat kannesta kanteen, joten tiesimme mitä kannattaa tehdä vapaalla ja miten kannattaa toimia ratikassa tai junassa. Kolmas omasi kokemusta messuista jo ennestään, joten vältimme hänen kokemustensa ansiosta messukarikot. Ja meitsi, Amsterdamin vanha kävijä (paino sanalla: kävijä, eikä suinkaan sanalla: vanha), hallitsi sitten kaiken muun oleellisen ja loi rauhallisuutta ja varmuutta porukkaan..

Summa summarum: vaikka se kuljetuslaatikolla varustettu fillari jäi vuokraamatta, niin kaikki muu toteutui. Matka oli aivan mielettömän antoisa ja upea! Uskon, että tällä reissulla meihin panostettu euromäärä ei mene hukkaan, vaan siitä hyötyy tiimimme ja opiskelijoidemme lisäksi vielä suuri joukko muitakin alan osaajia.

Moi, pian taas tavataan!

Vihertääkö?

Meikäläinen ei välttämättä pääse loistamaan noilla viherpeukalotaidoillaan, mutta ihan keskellä kämmentä se ei kuitenkaan ole. Siitä on todisteena mm. kasvulava, jonka nikkaroimme ihan tuosta vaan jätelaudasta. No,  viime viikonloppuna patikointireissun peruunnuttua sitten istuttelin lavat täyteeen erilaisia yrttejä. Lisäksi tykitin koko kasvinmaan täyteen perunaa, sipulia, pinaattia, porkkanaa, hernettä ja kesäkurpitsaa.

Nyt suurin haaste onkin se, miten saan hurtat pysymään poissa kasvimaalta. Erityisesti uroskoiramme tanskalaisruotsalaisen Vilin, joka on erikoistunut lannoittamaan jokaista pikkuisenkin ruohosta korkeammalle kasvavaa oksantynkää. Tämän huomasimme muun muassa viime vuonna, kun leipaisin mökillä rapaperipiirakkaa. Vaikka rapaperi oli vangittu kivimuurin taakse, niin eikös piski kerinnyt suihkauttaa sinnekin. Ei se piiras todellakaan maistunut miltään Vilin pissalta, mutta jotenkin vaan tuli tunne, että tänä kesänä raparperin suojaksi on laitettava jotain tehokkaampaa. Vaikka sähköaita.

Aita on luonnossa suorempi!

Koska sähköaita kuluttaa turhaa energiaa, päädyin ekologisempaan ratkaisuun ja lähdin puustonharvennuskeikalle naapurin maille. Naapurin maille tietenkin sen takia, että olen  jalosydäminen ihminen ja minusta naapuri-Maajussimme metsikössä kasvoi aikamoisena pöheikkönä pihlajaa, josta siis tekaisin oivan pihlaja-aidan kasvimaan laidalle. Samalla siitä hyötyi myös Maajussi, jonka metsä pääsee kasvamaan entistä ehompana pienen harvennushakkuun jäljiltä. Kirpunnylkijän äitinä varmistin vielä aidan profiilin sitomalla kepakot toisiinsa - juuttinarulla tietenkin.

Raekuuro olisi tuhoksi.

Kun kasvimaa oli vuorattu joka seinustalta jollain esteellä, kaivoimme vielä liiteristä Pirkko-rouvan vanhat ikkunanpokat. Asettelimme ne kasvulavojen päälle ja näin syntyi ihka aito kasvihuone, jossa ainut mikä pelaa varmasti, on tuuletus. Jätimme lasit tarkoituksella likaisiksi, koska silloin aurinko ei kuulemma pääse paahtamaan liikaa kasveille.

Loppupäivä sujuikin rattoisasti, kun ihastelimme kasvimaata puolelta jos toiseltakin. Siellä on neljä riviä perunoita. Kaksi riviä sipuleita. Kaksi riviä porkkanoita. Kaksi riviä pinaattia. Kaksi riviä herneitä. Kaksi kesäkurpitsan taimenta ja kolme siementä vastaavaa lajia. Rapaperi. Auringonkukkarivistö. Mansikoitakin jäi noin 16 kappaletta odottelemaan räkättihyökkäystä. Kaikki ovat siis lähtökuopissaan ja nyt sitten jännittää, että tuleeko satoa. Lisäksi kasvulaatikoissa on basilikaa, viirusalaattia, pillisipulia, persiljaa, ruohosipulia ja kahta erilaista lehtisalaattia. Olenko seonnut? Minulla ei ole koskaan ollut näin paljoa ja näin monenlaista kasvamassa.

Esikoinen soitti juuri. Ja kertoi, että heidän pöhkö hurttansa oli pompannut ekana mökille päästyään kasvulavojen yli suoraan kateharsolla vuoratulle kasvimaalle... Mistä hemmetistä saan sitä sähköaitaa!!!!! 

Kiviaita - kesken vielä.

Pojasta polvi paranee, tai tytöstä

Eipä tarvitse olla Einstein ymmärtääkseen, että tyttö on perinyt kaikki positiiviset ominaisuutensa meikäläiseltä. Kerkisin tulla mökiltä kotiin, niin eikös tyttö jo ängennyt visiitille ja ompelukone alkoi surisemaan. Sitä ennen kerkisimme kuitenkin haravoida hieman, kerätä kaikki lumen alle omituisesti jääneet roskat (kuten uudenvuoden ilotulitusrakettien raadot) sekä levittää kalkin oikeaopisesti märkään maahan.

Tyttö ajatteli tekaista vanhasta pieneksi menneestä T-paidastaan boleron. Sehän olikin hyvä idea (paino sanalla idea), koska bolerot ovat hieman lyhyehköjä ja nimenomaan pienikokoisia vaatekappaleita. Tuumasta toimeen, ei tyttö mitään mittanauhaa tarvinnut! Siitä vaan leikkasi saksilla paidan oikeaan kuosiin ihan silmämääräisesti. Sitten ompelemaan. Minuakin tarvittiin, koska alaosan kääntäminen oli kuulemma hankalaa - minulta se sen sijaan sujui ihan näppärästi. Ja ei kuulkaas tarvitse luulla,että tyttö olisi saanut huijaamalla minut taittelemaan sen.

Huomaa terävä kärki!

Ennen alareunan taittelua tyttö oli ommella surauttanut sivusaumat. Paita oli musta, mutta hän oli valinnut valkoisen langan; efektiksi vissiin, koska tikit paistoivat kuin hiili hangella. Siitä huomasin, että olisikohan jo aika käyttää kone huollossa... Koska ompeleminen on hauskaa, vaadin saada ommella itse alareunan, olinhan nähnyt vaivaa sen kääntämisessä. Sivusauma näytti yksinäiseltä, joten ompelin sen viereen koristesauman ja viimeistelin sen hienosti.

Tytön mielestä tulos oli törkeä, joten peittelimme hienot terävät saumat ompelemalla molemmille puolille isot napit. Pöh! Joka tapauksessa, luovuutta ei siis puuttunut.

Lennokas alareuna!

Sitten vain sovittelemaan. Tässä tuli esille tyttären kauaskatseisuus ja äärimmäisen pitkälle viety kierrätysajattelu, mikä putkahtaa esille harvoin, mutta parempi niinkin kuin ei koskaan. Ensinnäkin tyttö sovitteli boleroa itselleen. Se näytti hieman pieneltä. Sen leikkaus olisi kaivannut ehkä hieman viimeistelyä. Mutta vain hieman.

Batmankin kadehtisi tätä!

Seuraavaksi kierrätimme boleron lapsenlapselle, jonka täti tyttö siis on. Nyt bolero näytti hieman liian isolta. Sen leikkaus kaipasi edelleen hieman viimeistelyä. Mutta vain hieman.

Vilillä on luisut olkapäät

Sen jälkeen oli vuorossa tanskalais-ruotsalainen pihakoiramme Vili. Nyt bolero näytti aivan liian isolta, lähinnä frakilta. Sen leikkaus kaipasi viimeistelyä, sillä se meinasi luiskahtaa pois Vilin kainaloista. Mutta kuten aina, Vili osaa olla tyylikäs. Tässäkin se kantaa uutta hienoa frakkitakkiaan nenä pystyssä, eikä välitä kaikenmaailman muotikotkotuksista.

Taas me tuunataan!

Alkoi pitkästyttää mökillä haravointi, niin mietittiin, että mitähän voisi tehdä piristykseksi. Olin lukenut lehdestä, että meikkiksen työpaikalla on menossa yt-neuvottelut, joten päätin testata, olisiko minulla ammattitaitoa jollekin muulle saralle kuin omalleni. Siitä tuli idea, että voisin tehdä portfoliotyyppisesti puisen viljelylaatikon. Jos homma onnistuu, niin voisin vaikka perustaa firman, missä ite tekisin ja myisin kierrätyslaudasta tekaistuja laatikoita tarpeeseen sekä poropeukaloille että muuten vaan nikkarointiin tympääntyneille. Tuumasta toimeen!

Ekana etsittiin mökiltä sopivia laudanpaloja ja mietittiin samalla, millainen laatikon pitäisi olla. Olin nähnyt kuvan sellaisesta, eli visio oli selkeä mielessä. Purettiin vanha kuormalava, liiteristä löytyi neliönmuotoista lankkua ja lautakasan alta vain hieman lahonneen näköisiä lautoja. Ainoastaan naulat olivat uusia.

Tuumat vai sentit...

Sen verran annettiin periksi, että mitattiin viivottimella laatikon korkeutta. Ekana korkeudeksi tuli 19! 19 mitä?? Vaikutti jotenkin kamalan matalalta, niin oli sitten Pirkko-rouvan vanha puuviivotin meillä väärin päin... Ensin meinattiin nostaa vaikeusastetta tekemällä mittaukset tuumissa, mutta sitten vaan taiteltiin mitta kiinni ja aloitettiin lautojen sahaaminen arviolta.

Kun laudat oli sahattu, niin vähän passailtiin mallia. Ongelmaksi tuli se, että meillä oli vähän lautoja, joten jouduimme jättämään rakoja niiden väliin. Se voi osoittautua ihan hyväksi ratkaisuksi loppupeleissä; pääsee nimittäin liika vesi valumaan pois. Tai sitten huonoksi, eli veden mukana valuu myös mullat pitkin pientareita.

Näyttää vähän kirstulta, mutta ei kapio sellaiselta kuitenkaan... Mutta tässä siis mielettömän upea, nopeasti tehty, tukeva, taatusti 99% kierrätysmateriaaleista ja ihan ite alusta loppuun tehty viljelylaatikko. Pointsit menee siinä, että ei ollut ruosteisia nauloja, jotta kaikki olisi ollut vanhaa. Mutta tälle saisi Avainlippu-merkin, koska suunnittelusta loppuun asti hökötys on suomalaista työtä, ihan Riäkkylässä tehty. Tästä voi aueta vaikka uusi ura meikäläiselle; jos ei ihan opettajaksi vielä rakennuspuolelle, niin yksityisyrittäjäksi sitten.