Reiluu ja reiluu...!

Tänään tärähti paikallisessa lehdessä otsikko, mikä vaatii hieman pohdiskelua. Nimittäin, asia koskee pakkauksissa olevia merkintöjä, joilla kuluttajaa informoidaan ostohetkellä tuotteesta. Kyseessä voi olla siis pakolliset pakkausmerkinnät, alkuperämerkinnät, eettiset merkit, tuotantotapaan liittyvät merkit, terveellisyyteen liittyvät merkit ja ympäristön huomioimiseen liittyvät merkit.  Joka tapauksessa, merkinnät eivät saa johtaa kuluttajaa harhaan ja niiden on oltava luettavissa kaupassa. Siksi joissakin kaupoissa on jopa suurentavia muovipleksejä, jotta näistä kimuranteista teksteistä saisi jotain tolkkua.

No kaikki ne, jotka ovat hiemankin perehtyneet asioihin, ovat tienneet, että Reilun kaupan tuotteilla ei ole tekemistä tuotteen elinkaaren ympäristöystävällisyyden kannalta, vaan se painottaa ihmisten hyvinvointia. Toki Reilun kaupan tuotteissa pyritään minimoimaan ympäristöä kuormittavia aineita, mutta vaikkapa banaanin viljely ei onnistu ilman  torjunta-aineita tai "kasvinsuojeluaineita". Niitä käytetään Reilun kaupan banaaneille kuitenkin selkeästi vähemmän (1/5) kuin normaalissa plantaasiviljelyssä. En jaksa jauhaa tästä enempää ja pakko on itekin joskus syödä banaaneja, vaikka ei haluaisikaan niiden elinkaarikuormituksen takia. Sniif!

Ällistyin, että artikkelissa nimenomaan Eviran edustaja piti yllätyksenä Reilun kaupan tuotteiden pieniä prosenttiosuuksia. Se on nyt ilman muuta selvää, että yhdistelmätuotteissa kaikki ei voi olla Reilun kaupan merkinnän saanutta, koska osa sisällöstä tuotetaan maissa, missä työntekijöiden asema on niin hyvä, että he eivät  tarvitse Reilun kaupan järjestelmään hyvinvointinsa ja toimeentulonsa turvaksi.  Mieti vaikka Reilun kaupan jogurttia, mikä valmistetaan Suomessa. Suomalaisten työntekijöiden työolot ovat aivan huippuluokkaa. Mutta meillä ei kasva banaaneja! Jos jokainen raaka-aine on tuotettava Reilun kaupan kriteereillä, jotta valmis tuote saa käyttää Reilun kaupan merkintää, mennään mielestäni ojasta allikkoon.

Reilun kaupan ideana on, että tuotteesta maksetaan viljelijöille vähintään takuuhinta, jolloin he eivät joudu  täysin markkinavoimien armoille. Lisäksi viljelijät saavat Reilun kaupan lisää (esim. banaanilaatikosta 1 dollarin) ja summa on käytettävä yhteisöä hyödyntäviin hankkeisiin. Myös lapset iloitsevat, koska lapsityövoiman käyttö on kielletty järjestelmän piirissä. Ympäristökuormituksen minimointiin kiinnitetään myös erityistä huomiota; kemikaalit on tarkoin rajattu ja niiden käyttöön opastetaan sekä käyttöä valvotaan. Geenimuunneltuja siemeniä tai taimia ei saa käyttää. Viljelijöillä on mahdollisuus myös luomusertifiointiin.

Edellä mainittuun vedoten,  minusta on erittäin järkevää, että Suomessa ja muuallakin Euroopassa on alettu voimakkaasti kehittää näitä yhdistelmätuotteita, jolloin siitä hyötyy kuluttaja, Reilun kaupan viljelijät ja vieläpä kotimaan tuottajatkin! Tai olisiko järkeä lähteä tuottamaan "aitoa" Reilun kaupan jogurttia vaikka jostain Boliviasta Suomeen?!

Se, paljonko tuotteessa on oltava prosentuaalisesti Reilun kaupan osuus, on mielestäni määriteltävä tuotekohtaisesti, ja siis koskee nimenomaan yhdistelmätuotteita. Näissä jogurteissa eli yhdistelmätuotteissa  tuotteen kannalta oleellisen aineen (banaanijogurtissa se ei ole maito vaan banaani) on oltava Reilun kaupan tuote ja sitä olisi oltava tuotteessa viidennes. Nyt en ole ihan satasella varma, muistanko nämä oikein, mutta en lähde tarkistamaan.

Ja sitten varsinaiseen asiaan, mihin oikeasti olisi kiinnitettävä huomiota, eikä ällisteltävä sitä, että Reilun kaupan banaanijogurtissa maito ei olekaan tuotettu Reilun kaupan kriteereiden mukaan. Hei, täällä hyvinvointivaltiossa siis!!!! Kannattaa kiinnittää huomiota siihen, mitä syöt "aitona ruokana" - siis kaupan valmis- tai puolivalmisruokiin.

Itse toivon kauppaan tietokonepohjaista käännösohjelmaa, jonka avulla voi tarkistaa, mitä jokin sana oikeasti tarkoittaa tuoteselosteessa. Esimerkiksi polyvinyylipolypyrrolidoni, mikä äkikseltään kuullostaa joltain muovilta, on maukeutusaineissa lisäaine, mikä antaa yhtyä varsinaisille tuotteen lisäaineille. Em. aineen siskoa polyvinyylipyrolidonia käytetään tietenkin myös joissakin pesuaineissa, mikä ei varmaan ollut yllätys kenellekään.Tai natriumglutamaatti - msg- (E621), joka aiheuttaa herkille ihmisille päänsärkyä, hikoilua, närästystä, huimausta, painontunnetta rinnassa ja pahoinvointia, toimii aromivahventeen ja on onneksi kielletty vauvanruuissa. Mielenkiintoista on se, että kuluttajien silmissä huonon maineen saanutta ja aromivahventeena käytettyä natriumglutamaattia on nyt alettu korvaamaan hiivauutteella. Sillä on kylläkin samat vaikutusoireet ihmisille ja se sisältää myös glutamaattia, mutta sen nimi kuullostaa luonnolliselta (hiiva- sehän tuo mieleen mummolan ja korvapuustit) ja mikä tärkeintä teollisuuden kannalta, sillä ei ole E-koodia. Eli ei auttaisi käännösohjelmakaan tuomaan kaikkea totuutta esille.


Kuluttajan kannattaa olla tarkkana myös muiden tuotteiden, kuin Reilun kaupan tuotteiden kohdalla. Vai mitä mieltä olet siitä, että erityisesti lasten suosimissa kalapuikoissa kalan osuus saattaa olla vain 61%. Loppu voi olla sitten vehnäjauhoa, vettä, kasviöljyä, suolaa, hiivaa (!), vehnätärkkelystä, mausteuutetta, sitruuna-aromeja, paprikaa, kurkumaa, emulgointiainetta, sipulia ja hyfrolysoitua kasviproteiinia. Siis tuotteesta melkein 40% on jotain muuta kuin kalaa. Mutta hyvä näin, kannattaa pitäytyä kalapuikoissa kalaleikkeiden sijaan, joissa kalaa on eräällä valmistajalla vain 47%. Sen sijaan tuotteeseen on lisätty vehnäjauhoa, rapsiöljyä, vettä, tärkkelystä, suolaa, hivaa, sitruunahappoa, sitruuna-aromia, nostatusainetta (eikö se himputin hiiva riittänytkään?!) ja valkopippuria.

Suosittelen Eviran tarkastajalle pikaista tutustumista Suomessa myytävin valmisruokiin, vaikkapa näihin kalapakasteisiin. Vaikka paketin kyljestä löytyy sydänmerkki ja MSC-merkki, eivät ne kuitenkaan kerro paljonkaan siitä, että kun luulen syöväni kalaruokaa, niin miltei puolet siitä onkin kaikkea muuta. Olisiko se reilua, että kalapuikoissa, vaikkapa 80% tuotteesta olisi sitä kalaa??

Hatuttaa!

Tässä loman aikana on ollut aikaa tarkkailla ihmisiä. Yleensä minua ei kiinnosta muiden asiat ja siksi tuntuu kurjalta, kun toisia eivät tunnu kiinnostavan nimenomaan mitkään muut kuin toisten asiat. Mutta tällä kertaa kiinnosti. Kävelin tanskalais-ruotsalaisen pihakoiramme Vilin kanssa kaupunkiin ja aurinko porotti siniseltä taivaalta. Pään suojaaminen auringon säteiltä on Suomessakin tärkeää. Koska hiuksia on hankalaa ja ainakin todella epämiellyttävää suojata aurinkovoiteella, varmin tapa on laittaa päähän jonkinlainen hattu.

Ex-presidentin tyyliä mukaellen suuri osa suomalaisista naisista käyttää lippistä. Osa suojaa päänsä huivilla, osa käyttää lierihattua. Minulla on monta erilaista päänsuojaa, joista sitten valitsen mieluisan tilanteen mukaan. On lippiksiä, huiveja, lierihattuja, h.a.d.eja, kesäpipoja (Riipinen), lätsiä, itikkahattuja, lippahuivikin löytyy. Muutama mainitakseni. Mutta sen sijaan minulla minulla ei ole virkattua pipoa, ei edes virkattua Suomi-pipoa! Eikä muuten tulekaan.

Tällä kertaa olin sonnustautunut keltaiseen Puma-lippikseen, joita ei näillä leveysasteilla ole muilla kuin minulla. Vilillä ei ollut suipon kuononsa suojana mitään, ainoastaan iso rupi muistona juhannustappelusta Reiskan kanssa. Rupi ei näyttänyt suojaavan riittävästi, joten lenkin jälkeen Vili halusi sovittaa itselleen jotain päähinettä seuraavaa reissua varten.

Liian iso!

Siinä sitten tsäppäilimme kohti kaupunkia. Matkaa oli rapiat 7 kilometriä, joten aikaa havainnointiin oli tunnin verran.Päätin tehdä kvantitatiivisen tutkimuksen, minkä avulla saisin selvitettyä muiden kulkijoiden älykkyyden suhteessa vaaralliseen UV-säteilyltä suojautumiseen. Koska älykkyyttä on vaikea mitata saatikka edes päästä selvyyteen siitä, mitä se ylipäätään tarkoittaa, niin päätin määritellä sen tässä tutkimuksessani seuraavasti: "Älykäs ihminen suojaa sekä omansa että jälkikasvunsa auringonsäteiltä käyttämällä pään suojana jotain vaatekappaletta, mikä on riittävä iso suojaamaan sekä päälaen että kasvot". 

Jos vain noudattaisimme ohjetta "Suojaa pääsi auringon säteilyltä!", asia olisi sillä selvä. Ihmiset eivät altistuisi säteilylle ja välttäisimme paljon harmitusta. Yleensä ihmiset eivät noudata ohjeita, vaan päättävät itse siitä, onko ohje noudattamisen arvoinen. Kyseessä on siis mielestäni älykkyyteen liittyvä toiminta.  Älykkys ilmenee kykynä soveltaa uutta (hahhah!!!) tietoa auringonsäteiden vaarallisuudesta ja arvioida, mikä vaikutus niillä on omalle terveydelle.

Mielestäni kaikki lukutaitoiset suomalaiset ovat tietoisia siitä, että auringon säteet ovat iholle vaarallisia liian isoina määrinä; etenkin keskipäivällä ja ilman suojaa. Alaikäiset, vaikka osaisivatkin jo lukea, ovat mielestäni vanhempiensa valistuksen vastuulla. Ihomelanoomista jopa 95% voitaisiin välttää sillä, että ihoa suojattaisiin. UV-säteilyn ongelma on se, että sen vaikutukset tavallaan kertyvät ihon muistiin ja voivat pullahtaa tietyn pisteen ylitettyään jossain vaiheessa syöpänä. Noin kolmannes suomalaista on vaaravyöhykkeessä, sillä heidän ihotyyppinsä on helposti palavaa ja huonosti ruskettuvaa.

Älykkyyttä osoittaa se, että on oppinut asian auringonsäteilyn vaarallisuudesta, uskoo sen olevan lukuisten tutkimustenkin mukaan totta ja pystyy ratkaisemaan suojautumiseen liittyviä ongelmia. Kuten sen, miten selviää kartsalla, kun on pitänyt laittaa joku lätsä päähän ja silti tukka olisi oltava hyvin. Nimenomaaan se, että päähine on jossain vaiheessa otettava pois, on käsittääkseni suurin syy, että etenkään naisihmiset eivät halua esiintyä julkisilla paikoilla päähineissä.

Jaliskisat meni jo.

Päätin siis tehdä älykkyystestin, jolla ei ollut mitään tekemistä Mensan älykkyystien kanssa. Minun testissäni ei ollut nimittäin alaikärajaa eikä siihen tarvittu myöskään todistaa henkilöllisyyttään. Tsekkasin vaan sekä vastaantulevan että ohiajavan tyypin suojatumisasteen ja samalla laskin, kuinka monta älykästä ja kuinka monta tyhmää joukossa oli.

Testi oli helppo tehdä ja tulos selkeä; nimittäin n. 20% viisasta mahtui joukkoon. Ällistyin siitä, että suojatumisprosentti on yllättävän pieni myös sen ikäisillä kakaroilla, joilla ei pitäisi olla mitään sanomista siihen, mitä vaatteita on päällä ja mitä ei. Harmillista, että vanhemmat eivät kannata vastuuta lapsista, jotka, vaikka osaisivatkin lukea, lukevat ehkä sanomalehtien sijasta Aku Ankkaa, missä yllätys kyllä - käsitellään ympäristöasioitakin - mutta ei yhtä informatiivisesti kuin muissa lehdissä ja yleensä mediassa.

Vastaan tuli myös niitä, jotka olivat laittaneet päähänsä suojan; oli lippistä ja lierihattua. Ja mikä mukavinta, nyt näyttää olevan muotia erimalliset olkihatut nauhalla tai ilman. Sen verran on meikäläinenkin seurannut julkkiksia, että jopa January Joneksellakin on sellainen. Mistä Vili ei pittaa tietty pätkääkään.

Tää skulaa hyvin!

Pöytätavat kunniaan!

Tanskalaisruotsalainen pihakoiramme Vili kuuluu sivistyneeseen ja keskivertoa älykkäämpään hurttasukuun. Sen lisäksi se on oppinut vuosien saatossa meikäläisen perheen käytötapoja.  Vaikka Vili nyt sattuukin maleksimaan ruoka-aikaan pöydän ympärillä ja psykologisilla taidoillaaan valitsemaan heikoimman lenkin (siis ei makkaraa, vaan tyypin, jolta varmasti heltiää joku namipala nälkää näkevälle koiraparallekin), niin osaa se myös käyttäytyä sivistyneesti. Tässä muutamama todiste niille, jotka eivät usko.

Voisinko saada aamupalasi?!

Ensimmäinen niistä on se, että jos kerta pitää kerjätä, niin kerjätään edes kunnolla! Kannattaa kiinnittää huomiota ruskeisiin silmiin ja parka-olemukseen. Pään kallistaminen ja silmiin anovasti tuijottaminen on taidelaji, jota on treenattu pennusta asti. Kun Vili on saanut huomion kiinnitettyä itseensä, alkaa toinen vaihe.

Eipä nyt maistuisikaan!

Ei siis isketä heti ruuan kimppuun, vaan annetaan sen vähän niinkuin olla, tyyliin "Jos nyt välttämättä tarjotaan, niin voinhan minä sitten pikkuisen ottaa.". Tällä tavalla Vili näyttää, että makoisa aamupala ei merkitse sille mitään, mutta pari murua se voi tietenkin lipaista, ettei ne vaan joudu hukkaan.

Siis ei tod! tee mieli...

Tässä kuvassa Vilille on sanottu "Ei vielä, odota!". Vili tietää saavansa vuohenjuustosta rippeet. Sivistyneesti se kääntää päänsä pois, että muut näkevät miten helppo sen on vastustaa kiusausta. Vili malttaa odottaa seuraavaa ohjetta, eli "Saa ottaa!".




Ja tämän jälkeen lautanen tietenkin pestään +90 asteessa vähintään kolmen minuutin ajan.

Nam!

Yksin linkissä kaksin

Ja vähän muuallakin. Nimittäin, meikä palasi ensimmäisen lomaviikon jälkeen Lieksasta takaisin kotipuoleen. Ja heti ekana piti ängetä ostoksille. Vaikka  pyrin välttämään turhaa ostamista, niin välillä pitää silti shoppailla. Tällä kertaa valitsin kulkuneuvoksi linja-auton, millä porhalsin kohti keskustaa. Tavoitteena oli ostaa kummitytön häihin vaatekappale, mitä kukaan ei näkisi. Mutta ilman sitä kaikki huomaisivat, että taitaa puuttua jotain oleellista tuostakin kostyymistä. Siispä kohti sovituskoppeja!

Hinta yhteen suuntaan maksoi 3,20 euroa. Minusta se on paljon; sillä saisi jo 2 litraa bensaa ja posottelisi noin 40 km matkan tasaista vauhtia. Mietin, että ei ole ihme, kun autonomistajat valitsevat oman kyydin joukkoliikenteen sijaan. Edestakainen reissu maksaa 6,40 ja sillä saa sitä bensaa melkein 4 litraa ja ajelee meikäläisen rauhallisella tyylillä melkein Lieksaan. Kun ei laske veroja yms. kustannuksia, niin tuntuu se hieman kohtuuttomalta.

No pointti otsikonkin mukaan oli se, että meitä istui muutama matkustaja ja kuljettaja linkissä. Valistuneet menivät tietty fillarilla. Minullakin oli huono omatunto, että miksi en mennyt omalla sydänystävälläni, keltaisella Crescentillä, joka kolmisen vuotta sitten luotsasi minut sinne Kuusamoon. Mutta nyt siis istuin linkissä ja kuuntelin. Sitä ennen olin laittanut itse tekstarin kaverille, että menen kaupoille. Tyttö viereisellä penkkirivillä soitti kaverilleen ja kysyi, voiko tulla kylään. Varmaan ihan aiheellinen soitto siinä vaiheessa, kun istuu jo linkissä. Takana kuului kova pälätys, kun nainen lörpötteli jollekin, miten joku lapsi oli vierastanut häntä ensin ja nyt sitten tullut jo syliin. Ihan mielenkiintoista ja kiva meistä muistakin kuulla, että tyyppi ei ollu mikään pelottava olio vaan ihan potentiaalinen tätityyppi, vaikka meikkien perusteella vaikutti siltä, että hän oli menossa paremminkin johonkin goottikokoukseen kuin lapsenlikaksi. Kuskikin pälätti puhelimeen, mutta niin hiljaa ettemme kuulleet, oliko kyseessä työpuhelu vai peräti oma. Todennäköisesti oma, tai muussa tapauksessa Lehtosen liikenteessä on pomoilla todella paljon asiaa kuljettajille.

Meillä kaikilla oli siis tekemistä tylsän bussimatkan ajan. Tähän on tultu; emme voi olla hetkeäkään ilman kontakteja. Itse en ole yhtään kummempi. Yritin soittaa lapsenlapselle ja kertoa, miten isomummilla putosi linnunpesä maahan ja poikaset tujottivat isomummia mustat silmät tapillaan. Ja varmaan kuukauden päästä kostavat tapauksen syömällä kaikki viinimarjat! Pöh!

Sitten piti soittaa summeria ja vyöryä kohti kauppoja. Joista ei löytynyt sitä mitä piti.

Vilin itikankarkoitin

Tänä kesänä on ollut melkoisesti itikoita, mikä näkyy ainakin siinä, että kaikki pikkulinnut ovat pulskistuneet huomattavasti keskivertoa enemmän. Niiden ei nimittäin tarvitse lennellä kovinkaan paljon saalistaessaan, vaan parikymmentä itikkaan losahtaa hetkessä saldoon, kunhan vaan löytää riittävän sakean itikkaparven.

Tanskalaisruotsalainen pihakoiramme Vili ei tykkää itikoista, koska ne verenhimoisina iskevät Vilin kimppuun samalla innolla kuin meidän ihmistenkin. Vaikka Vilillä on neljä raajaa, sen on huomattavasti vaikeampaa läpsiä itikoita tai huitoa niitä muuten tiehensä. Ainoastaan silloin, kun itikan lentoreitti osuu Vilin alati heiluvan hännän tienoille, on karkotus mahdollinen.

Pysyykö tää varmasti?

Niinpä kehittelin Vilille ekologisen itikkakarkottimen. Se osoittautui oikein tehokkaaksi. Tarvitaan vaan märkä pyyhe ja nakataan se hurtan selkään! Vili tykkäsi kovasti eikä yrittänyt puistella peittoa pois selästä.

Melkein kuin Zorron viitta!

Kiva huivi...jou man!

Lamautus

Tapahtui kerran pahassa unessa, mitä myös painajaiseksi kutsutaan, paitsi että olin valveilla. Tai en ehkä ollut. Saatoin olla jonkinlaisessa horroksessa, tai peräti hibernaatiossa eli talvihorroksessa, mikä olisikin melko luonnollista kun miettii näitä alkukesän lämpötiloja. Se ainakin on selvää, että en ollut missään diapaussissa, vaikka jonkinlaista paussia tässä iässä naisihminen voikin viettää... Tuntui, kuin olisin istunut jossain tilassa tiimikavereiden keskellä ja irtautunut vähän kuin levitaatiossa. Tämä olisikin voinut olla täysin mahdollista, koska painoni on pudonnut niin paljon syksystä.

Tuon johdatuksen jälkeen uskolliset lukijani, te kaksi, voitte päätellä, että en ole ihan täysin vastuussa kirjoittelemisestani tämän kertaisessa jutussa. Se onkin hyvä, koska juttu liittyy työelämään. Ei välttämättä minun, mutta kuitenkin. Otsikkokin liittyy; nimenomaan noin kirjoitettuna. Ja jos joku saa toisenlaisen käsityksen, niin sehän on vaan omaa tulkintaa. Ja tulkinnalla ei ole välttämättä mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Näin siis unta, missä meikäläinen teki pitkää työpäivää, sain jatkuvasti hyvää palautetta sekä asiakkailta että kollegoilta ja tunsin itsekin, että todellakin! homma on hallinnassa. Tuntui siltä, että oma asiantuntijuus on jo todella hyvällä levelillä. Sekä substanssin hallinta, pedagoginen osaaminen, työyhteisöosaaminen että  kehittämisosaaminen ovat vuosien myötä ja reflektion kautta kehittyneet sellaiseksi, että tunsin olevani haluttu kouluttajana ja opettajana. Vaikka käänsin kylkeäni, tunne pysyi samana. Vaikka pikkuinen vesinoro valui suupielestä tyynylle, tunne pysyi samana. Tässä vaiheessa kyse ei ollut painajaisesta.

Sitten unessa alkoi tapahtua. Olin luullut kuuluvani suureen yhteisöön, jossa äitiaurinkoinen pitää huolen omistaan, yhdessä toistellen yhteistä mantraamme. Aluksi olin pullikoinut yhteisyyttä vastaan ja kokenut, että kuulun vain pienempään ryhmään, en suureen ja kasvottomaan yhteisöön, missä johtaja ei tunne alaistaan. Kun lopulta opin ulkoa yhteisen strategiamme keskeiset periaatteet (tähän meni siis vuosia, jopa vuosisatoja), tunsin sulautuvani joukkoon ja tajusin, että nimenomaan iso on kaunista. En ollutkaan kasvoton yksilö isossa organisaatiossa, vaan yksilö, jonka mielipiteitä kuunneltiin. Tarkkaavainen lukijani, huomaat, että emme ole vieläkään painajaisvaiheessa, vaikka tummat pilvet ovat ilmestyneet ruusunpunaisen uneni reunamille.

Uni jatkui ja yhtäkkiä kuulin (unessahan tilanteet vaihtuvat nopeasti), että olinkin epäonnistunut täysin omassa työssäni. En ollut päässyt tavoitteisiin, joita isäaurinkoinen oli meille asettanut. Yritin selittää, että sekä minä että kollegani olimme päässeet selkeästi tavoitteeseen, jopa ylittäneet sen, mutta ääneni puuroutui eikä kurkustani tullut kuin pientä pihinää. Se saattoikin olla hyvä, koska olimme muutaman viikon aikana muutaman kollegan kanssa oppineet kiroilemaan karseasti.

Koska olimme siis huonoja ja kurjia työntekijöitä, meidät oli eheytettävä. Se onnistuisi vain siten, että meidät jokainen, myös tulokseen päässeet (tasapuolisuuden vuoksi), lamautetaan. Lamautettu yksilö tajuaa totaalisesti, että tämän alemmaksi ei voi enää vajota ja hänen henkilökohtainen tehokkuutensa kasvaa räjähdysmäisesti. Tehokkuuden kasvua tarvitaankin, koska meidän opettajien on tehtävä todella paljon töitä, että myös tukipalveluiden henkilöille riittäisi tekemistä.

Niinpä meillä oli kokous, missä päätettiin lamauttamisen ajoista. Jokainen sai ehdottoman kiellon hakeutua muuhun hoitoon, koska silloin lamauttaminen ei olisi niin tehokasta kuin sen oli tarkoitus olla. Katsoin unessa valkoista paperilappua ja päivämääriä, milloin minut oli tarkoitus eheyttää ja saattaa lamautettavaksi, aivoihini tunkeutui jostain kuin pientä helinää, mikä voimistui voimistumistaan. Painoin käteni korvilleni, että en olisi kuullut räminää, mikä sai minut melkein voimaan pahoin. Lopulta heräsin siihen, että joku ravisteli minut hereille.

No huhhuh! Onneksi en ollut enää Amsterdamissa. Niinpä keskityin taas reippain ottein ja täysillä työhöni; meikäläisellä, kuten ei kenelläkään tiimistämme, ei ole ollut koskaan aikaa jaaritella joutavia. Aloin tekemään lukkareita syksylle kollegan kanssa. Huomasin, että meiltä on hävinnyt muutaman viikon työpanos syksyn koulutuspäivistä. Mietin, miten saan selitettyä asiakkaalle, että emme tarjoakan heille sataa päivää, vaan vai 80, mutta emme silti alenna hintojamme. Vai joudummeko alentamaan? Nukahdin pystyyn ja näin painajaisen, missä olemme joutuneet kierteeseen, mistä ei ole poispääsyä. Aloin lamaantua! Jo etuajassa, koska oma lamaantymisjaksoni alkaa vasta ensi kuussa.

Yleisön pyynnöstä!

Kaikki lukijani tihkuvat uteliaisuudesta, milloin kirjoitan Amsterdamin työmatkastamme. Myös itseäni tämä on kovasti kiinnostanut. Nimittäin, jo kentällä sovimme, että se mitä tapahtuu Amsterdamissa, jää Amsterdamiin...Mutta mitä siellä nyt meille olisi voinut sattua - työ-orientoituneille 40+ leideille. Ei tod! mitään sellaista, mikä ei kestäisi päivänvaloa.

Otsakorpisäätiöltä saamamme avustus tuli todellakin oikealle porukalle. Käytimme jokaisen pennosen oikeaan tarkoitukseen, eli tavoitteen mukaan perehdyimme messuilla uutuuksiin, verkostoiduimme, opimme uusia asioita, vahvistimme osaamistamme, kansainvälistyimme ja - tutustuimme myös toisiimme. Kaikki meni täydellisesti nappiin; jopa Kari Salmelaisen Napakymppi olisi kalvennut - niin oikeaan osuvaa oli myös matkaseura.

Öööö- nukkekotiin?

Meillä oli kolme kohdetta, joista tärkein ja suurin Issa/Interclean-tapahtuma. Se oli todella valtava, mutta onneksi emme kuunnelleet varoitteluja siitä, että emme ehtisi kiertää osastoja ja tukehtuisimme tietoähkyyn jo ensimmäisillä metreillä. Tarkalla ja aktiivisella pupakkotyylillämme jakaannuimme kahteen ryhmään ja aloimme kiertää aluetta järjestelmällisesti kamerat naksuen ja videot suristen. Olimme myös viisaasti suunnitelleet messuilla käynnin kahdelle eri päivälle, jolloin jaksoimme molemmilla kerroilla painatella posket innosta puhkuen osastosta toiselle. Saaliiksi saimme noin 900 valokuvaa ja parikymmentä videopätkää. Niitäpä on sitten mukava näyttää opiskelijoille. Teinkin jo muutaman esityksen verkkokouluumme.

Positiivinen yllätys oli, että messuilla selvisi hyvin englanninkielellä. Siis meidän englanninkielellämme. Koska kollegamme ei ajanpuutteen vuoksi tarjonnut meille sitä kielikylpyä mökkinsä paljussa, jouduimme lähtemään matkaan ihan kylmiltään. Ajomatkalla kohti Helsinkiä treenasimme ja aiheutimme positiivisen ällistyksen sille ainoalle kollegalle, joka hallitsee englannin mennen ja vielä tullenkin. Tai ainakin hän vakuuttui taidoistamme todella nopeasti ja pyysi meitä lopettamaan treenit ensimmäisen kymmenen kilometrin jälkeen.

Kadunlakaisija työssään

Toinen tärkeä kohteemme oli Haarlemissa sijaitseva kierrätyskeskus, jossa aiempina vuosina ovat vierailleet jopa oppilaitoksemme ex-rehtori sekä muutama muukin, minä mukaan lukien. Mutta yllätysyllätys, De Schlam`n-kierrätyskeskus oli joutunut kaventamaan toimintaansa, koska valtion rahoitus ja muut hankerahat olivat loppuneet. Huomasimme, että hankkeiden avulla voidaan tukea vain lyhytjänteistä toimintaa ja kun rahahanat sulkeutuvat, on edessä paluu karuun arkeen.Todella harmillista, koska De Schalm`n ideana oli saada syrjäytyneet takaisin työelämään tai yleensä elämään kiinni sekä opetustoiminnan että sosiaalisen verkoston kautta.

Kaunista oli!

Kolmas paikka oli Keukenhof, tuo jokaisen kukkia rakastavan viherpeukalon Mekka. Minä en kuulunut täällä ihan joukkoon, mutta myönnettävä on, että 30 000 kukkaa teki vaikutuksen. Hollannin ilmasto on sellainen, että siellä pärjää tulppaani jos toinenkin. Puistossa olisi joskus kiva vierailla ihan rauhassa, ajan kanssa.

Erittäin mukavaa oli tutustua työkavereihin myös vapaalla. Meillä Pupa-tiimissä on totuttu käyttämään työaika maksimaalisen tehokkaasti ja niinpä oli hauskaa seurata, miten me Pupakot rentoudumme ja vietämme vapaa-aikaa. Kun palasimme illalla hotellille, oltuamme 12 tuntia kohteissa, aikaa vaatteiden vaihtoon saattoi jäädä jopa puoli tuntia, ennen kuin matka taas jatkui. Minä, vanhimpana, sain hieman helpostusta ja kerrankin jäin peräti tunniksi hotellille, kun muut jo säntäsivät tutustumaan Amsterdamin kansainväliseen elämään. Ymmärsin, että tehokkuutemme on ihan samanlaista sekä työssä että vapaalla.

Vau mitä värejä roskasäkeissä!

Yksi meistä oli opetellut ennakkoon Amsterdamin kartan, joten osasimme kääntyillä risteyksissä kutakuin oletettuihin suuntiin. Toinen oli lukenut kaikki oppaat kannesta kanteen, joten tiesimme mitä kannattaa tehdä vapaalla ja miten kannattaa toimia ratikassa tai junassa. Kolmas omasi kokemusta messuista jo ennestään, joten vältimme hänen kokemustensa ansiosta messukarikot. Ja meitsi, Amsterdamin vanha kävijä (paino sanalla: kävijä, eikä suinkaan sanalla: vanha), hallitsi sitten kaiken muun oleellisen ja loi rauhallisuutta ja varmuutta porukkaan..

Summa summarum: vaikka se kuljetuslaatikolla varustettu fillari jäi vuokraamatta, niin kaikki muu toteutui. Matka oli aivan mielettömän antoisa ja upea! Uskon, että tällä reissulla meihin panostettu euromäärä ei mene hukkaan, vaan siitä hyötyy tiimimme ja opiskelijoidemme lisäksi vielä suuri joukko muitakin alan osaajia.

Moi, pian taas tavataan!