Onnellinen!

Mietin tuossa illalla, että elämä on melkoista turbulenssia ja töissäkin niin kiirettä, että hyvä jos kahvit kerkiää työpäivän aikana juoda. Minulla on sellainen periaate, että keskityn tunneilla opiskelijoiden kanssa yhteiseloon enkä räplää puhelinta tai sähköpostia. Se tarkoittaa sitten sitä, että ne hommat ovat hoidettava kahvi- ja ruokatauolla, jolloin ei kerkiä elpymään ja kierre on valmis. Tuntien jälkeenkään ei saisi jäädä niitä sähköposteja lukemaan ja vastaamaan viesteihin, koska sehän on jo ylitöitä. Niinpä olen ratkaissut asian niin, että teen salatöitä. On harmitus, kun työt laahaavat viikkoja jäljessä syystä, joihin ei ole itse voinut vaikuttaa. Karjalaisessahan näistä kerrotaan sitten tarkemmin... Välillä alkaa ahdistaa.

Mutta silti voi olla onnellinen. Lueskelin juuri erään toimittajan, Pirkko Lindbergin, kirjaa hänen maailmanympärysmatkastaan 90-luvun alussa. Hänellä oli vahva ympäristöote ja huoli maapallon tilasta jo tuolloin. Nyt noista samoista asioista kerrotaan "uutisina" sanomalehdissä. Ympäristöihmisenä on opittava  hyväksymään. Esimerkiksi se, että asia joka oli ympäristöpiireissä tiedossa jo 20 vuotta sitten, tulee suurelle yleisölle "uutisena" tänään. Kurjinta asiassa on se, että päättäjät, nuo järjenjättiläiset joita olemme valinneet hoitamaan etuuksiamme, kuuluvat siihen enemmistöön, joka kuulee asioista suuren yleisön kanssa samaan aikaan. Ihanko totta? En nimittäin usko sitä. Silti monesti saa lukea, kuinka joku kansanedustaja kertoo silmät pyöreinä, "Jos olisimme tienneet asiasta aiemmin, olisimme päättäneet toisin.". Niin varmaan.

Ajattelin, että olisi hienoa joskus päästä lähtemään. Kulkea vapaasti ja miettiä rauhassa ja ajan kanssa näitä asioita. Ehkä sitten, kun pääsen sille vuorotteluvapaalle, ilmeisesti aikaisintaan vuonna 2015. Jos olemme enää silloin olemassa.

Onnellisuuteen ei tarvita paljon. Tanskalaisruotsalainen pihakoiramme Vili on mestari onnellisuuden maksimoimisessa. Tässä Vili nukkuu selällään niin onnellisena kuin vain voi koira, jolla on maha täynnä ja pikkulintuja pihapiirissä. Kuva on siitä erikoinen, että Vili nukkuu ilman täkkiä.



Koska tanskalaisruotsalaisilla pihakoirilla ei ole alusvillaa (niiden älykkyys kompensoi sen), Vili kömpii heti vilun yllättäessä peiton alle. Arvostan tätä ominaisuutta, koska sen ansiosta makuuhuoneen lämpötilla voi alentaa vähintään yhden asteen verran Vilin tuodessa lisälämpöä meitsin varpaille.

Vili osaa myös torkahtaa aina silloin, kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Se onkin oiva taito, jota kannattaisi kehittää. Minulla oli kerran ope-koulutuksessa kurssikaveri, joka osasi nukkua silmät puoliksi auki. Talentti oli aivan lyömätön. Minä osaan nukkua vain suu auki ja tämän takia esimerkiksi työpaikkanokoset palavereiden aikana eivät ole onnistuneet.

Vili osaa nukkua myös peppu pystyssä. Sen lisäksi se nukkuu mahallaan, selällään, oikealla ja vasemmalla kyljellään. Joskus se kuorsaa. Joskus sen hännän alta kuuluu suhahdus, johon se saattaa itse herätä ja katsella ympärilleen syyllistä etsien tyyliin "Kuka herätti minut?!".

Niinpä. Ei tarvita isoja asioita onneen. Kun osaa elää hetkessä ja maksimoida kaiken sen pienenkin onnellisuuden, minkä ympäriltään löytää, on jo hyvä olla.

Tavaramerkkinä kolme raitaa

Adidas, jolla on tavaramerkkioikeus kolmeen raitaan, saa isomman oikeudella tehdä melkein mitä tahansa. Etenkin, jos se valittaa suomalaiseen tuomioistuimeen. Helsinkiläinen perheyritys yritti myydä brasilialaisia neliraitaisia kenkiä, mutta joutuu nyt korvaamaan melkein 300 000 euroa Adidakselle, sillä neliraitakengät loukkaavat Adidaksen tavaramerkkiä, tuota kolmea raitaa. Loukkaavat? Lisäksi yrityksen on tuhottava (!) 3500 kenkäparia, joissa nuo neljä raitaa komeilevat. En tiedä, miten yrityksen muille jälleenmyyjille on käynyt muissa maissa, vai onko tämä neliraitakenkä suunniteltu ainostaan suomalaisille markkinoille. Tuskin.

Kävin tsekkaamassa kyseisen neliraitakengän. Edes minä, joka en todellakaan ole mikään muotitetoinen, huomasin heti, että kengissä ei ollut kolmea, vaan nimenomaan neljä raitaa. Olen varma, että ihminen, jolle Adidaksen kolme raitaa ovat tärkeä trenditietoisuuden huipentuma, osaa laske kolmeen, tai ainakin neljään. Sekoittumisen vaaraa ei ole! Mutta Adidas varjelee raitojaan agressiivisesti; jos joku valmistaja yrittääkin vaan käyttää raitoja jossain Adidaksen tuotteita vastaavissa tuotteissa, niin raastuvassa tavataan.

Mielestäni tämä on melko pelottavaa. Iso jättiyritys voi manipuloida jopa designia. Kolme raitaa saa näkyä vain Adidaksen omissa takeissa, paidoissa, verkkahousuissa ja kengissä. Jotenkin sen vielä käsittäisi, mutta nyt siis on kielletty NELJÄN raidan käyttö ihan oikeuden päätöksellä, ainakin Suomessa. Mielestäni Adidas halveksii ja aliarvioi ostajiaan, koska se pitää heitä niin tyhminä, että he eivät erota aitoa kolmiraitatuotetta "väärästä" neliraitatuotteesta.

Milloin syytettyjen penkille joutuvat kahta raitaa tuotteissaan käyttävät valmistajat? Minullakin on ollut verkkarit, joiden lahkeissa komeili kaksi raitaa. Eipä tullut mieleen, että moni varmaan kateellisena katsoi, että siinä se menee hienoissa Abidas-verkkareissaan. Vai oliko se Adibas... Yrittääkö Adidas häivyttää tavaramerkkikohun alle sen, että sillä ei ole luonnollisestikaan omia tehtaita, vaan sen alihankkijoilla on listoillaan yli 39 000 työläistä 68 maassa eri puolilla maapalloa. Näistä tehtaista 69% sijaitsee Aasian halpatuotantomaissa. Kiinan tehtailla Adidakselle tuotteita tekevät työläiset tekevät 70-tuntisia työviikkoja (Kiinassa lakisääteinen tuntimäärä on 49/vko),

Tsekkailin tuolta FinnWatch:in sivuilta muutamia asioita; Indonesiassa keskipalkka kuukaudessa oli n. 75 euroa, jolloin tuntipalkaksi jäi 47 senttiä. Vaikka hintataso on huomattavasti alhaisempi Indonesian tyyppisissä maissa, alhainen palkkataso johtaa siihen, että tuolla palkalla ei elä edes Indonesiassa. Tämän tietää myös Adidas, jonka alihankkijioden tehtailla palkat eivät koreile yhtään paremmissa lukemissa. Kannattaa muistaa, että Adidas on brändiyritys, jolla ei ole vastuuta alihankkijoiden toimista, kuten se pahoittelee itsekin. Voivoi...

Adidas Suomi on selkeästi suurin urheilukauppojen tavarantoimittaja meillä. FinnWatch:in selvityksen mukaan 100 euroa maksavan lenkkitossuparin hinta jakautuu seuraavasti:
Työntekijän palkkakulut 0,50 euroa
Tuotantokulut 1,5 euroa
Jälleenmyyjän mainoskulut 2,5 euroa
Alihankkijan voitto 3 euroa
Rahti ja verot 5 euroa
Brändimainonta 8 euroa
Materiaalikulut 8,5 euroa
Tuotekehitys 11 euroa
Jälleenmyyjän varasto- ja myymälävuokrat 12 euroa
Brändinimen käyttö 13 euroa
ALV 17 euroa
Jälleenmyyjän palkkakulut 18 euroa

Voisiko sen selkeämmin kertoa. Johan se nyt olisi mahdottomuus korottaa mokoman työläisen palkkaa; ei sitä nyt ainakaan voisi pienentää brändinimen käytöstä. Adidaksen brändinimi kun on niin heikko, että yritys  pelkää jopa ihmisten erehtyvän luulemaan neljää raitaa kolmeksi... No nyt alkaa ottaa pattiin tosi pahasti meikäläistä.

Kaiken kukkuraksi tutkimusten mukaan kansainväliset vaatebrändit (myös Adidas) käyttävät tuotteissaan nonyylifenoli-etyksolaatteja, jotka hajoavat myrkyllisiksi yhdisteiksi. Ne häiritsevät hormonitoimintaa, rikastuvat ravintoketjussa ja ovat vaarallisia jo ihan pieninä määrinä. Aineiden vesistöön joutumisesta  vastaavat kuluttajat, jotka pesevät ostamiaan hienoja brändituotteita eri puolilla maapalloa. Vuonna 2011 Adidas ei ollut vielä sitoutunut (kuten Puma ja Nike) eliminoimaan näitä kemikaaleja tuotteistaan.


Ja sehän oli varmaan kaikille selvää, että suomalainen Karhu möi aikoinaan tuon kolmen raidan tavaramerkin Adidakselle kahdesta viskipullosta ja noin 1600 nykyeurosta - kyllä meillä suomalaisilla on varaa!!!

Olisiko argeologiksi?

Tunnelma tiivistyy, kun lukee Karjalaista. Viimeksi oli taas juttua, että Itä-Suomi ja Lappi ovat niitä alueita, joilta siirretään koulutuksen rahoituksia eteläisen Suomen tarpeisiin. Tarpeita olisi koulutukselle täälläkin. Ainakin meidän alalla on jatkuva työvoimapula ammattitaitoisista ja ammatillisen tutkinnon suorittaneista osaajista. Mutta kaikkeen kannattaa varautua. Tällä kertaa kokeilin, aukenisiko minulle uusi ura argeologina, jos kävisi niin köpelösti, että juuri meidän koulutusalalla tulisi niitä pakonomaisia siirtoja.

Kyseinen osaamisala juolahti mieleen, kun samoilin eräällä kesämökillä. Argeologiassahan tutkitaan ihmisen menneisyyttä etsimällä ja tarkastelemalla niitä jälkiä tai esineitä, mitä ihminen on aikojen saatossa jättänyt maaperään tai vesistöön. Minua kiinnosti erityisesti esinelöydöt, joita me argeologit kutsumme ammattitermillä artefaktit. Päätin myös rajata tutkimukseni melko lyhyeen historianjaksoon, eli noin 70 vuoden sisälle. Tämäkin aikajana tuntuu varmasti monesta nykyihmisestä käsittämättömältä. Ainakin öljyntuotantoon liittyvissä artikkeleissa povataan öljyn riittävän "pitkälle tulevaisuuteen - jopa 40 vuoden päähän". Päätin rajata tutkimustani edelleen, enhän ole vielä kouluja käynyt argeologi vaan lähinnä kotikutoinen amatööri, josta saattaa kuitenkin jalostua aikaa myöten varsinainen helmi lähihistorian tutkimuksessa, painopistealueena kaatopaikkojen muodostuminen pihapiiriin ja kulutustottumusten vaikutukset artefaktien määrään. 

Tuumasta toimeen siis!

Sopiva maa-alue löytyi eräältä mökkitilalta. Olin jo aiemmin siellä käydessäni kiinnittänyt huomiota, että mökin asukkaat olivat perustaneet hehtaarin tiluksilleen useita kaatopaikkoja. Ne sijoittuivat notkelmiin tai isojen puuryteikköjen reunamille, missä ne olivat melko näkymättömissä kauempaa katsottuna. 

Esineistö vaikutti todella lupaavalta! Jo ensisilmäyksellä näki, että tiedossa oli valtava löytö, mikä sisälsi erilaisia tarvetavaroita vähintään 1930-luvulta aivan 2000-luvulle saakka. Esineet näyttivät olevan pääasiassa metallia, mutta kokeneena ympäristön tonkijana tiesin, että löytäisin myös muoveja. Ne kiinnostavat minua aina, koska vihaan niitä.

Kun olin rajannut kaivausalueeni kiinnostavalta näyttävään paikkaan, aloitin urakan. Meidän nykyargeologien ei tarvitse olla yhtä varovaisia kuin egyptologit; kaivaus sujui siis rivakasti ja ensimmäisen sammalkerroksen jälkeen sain näkyviini mielenkiintoisen metalliastian kulman. Aprikoin, olisiko se pontikkapannun vai vesisaavin reuna. Kyseessä saatoi olla myös lehmien juottoaltaan kulma. Nykykaivauksissa on sekin etu, että tuloksia saadaan nopeasti aikaan pienellä budjetilla.

 Lisää sammalkunttaa siirrettyäni huomasin, että vanhan metalliastian suojaksi oli asenneltu suojaavia metallilevyjä, jotka edustivat selvästi nuorempaa artefaktisarjaa. Nopeasti arvioin, että kyseessä saattoi olla mökin peltikaton ylimääräiset levyt, joiden avulla arvokas, vielä maakerrosten uumenissa lymyävä, metalliastia, oli peitetty.

Huomasin, että metalli oli säilynyt erittäin hyväkuntoisena ilmeisesti melko hapettomassa tilassa. Metalli oli kiiltävää eikä se ollut edes ruostunut. Kun olin aiemmin löytänyt puhkiruostuneita pieniä metallipurkkeja, oivalsin, että nyt kyseessä oli korkeintaan 30 vuotta sitten maaperään sijoitettua esineistöä. Hieman epäilytti, koska päällimmäinen metalliastia vaikutti öljytynnyriltä - mutta toisaalta se oli maaliton, joten kyseessä saattoi ollakin jokin kasvinsuojelumyrkkyastia 70-luvulta...

Jatkoin edelleen kaivamista. Kun olin edennyt päällimmäisestä sammalkerroksesta noin 10 cm:n syvyyteen ja saanut nostettua astian reunaa, koin jälleen yllätyksen! Oivalsin heti, että olin törmännyt erittäin arvokkaaseen ja harvinaiseen leniniläis-sosialistiskommunistiseen maatuskanukketyyliseen sisäkkäin sijoiteltuun artefaktihautaan. Alkuperäisen maatuskatyylin mukaan, kaivauksistani löytyi pariton määrä esineitä, jotka symboloivat elämän jatkumista. Parillinen määrä olisi tarkoittanut elämän päättymistä. 

Tästä innostuneena pohdin, mikä oli saanut ihmispolon piilottamaan maaäidin helmoihin kyseisiä, ihan käyttökelpoisia tavaroita. Ehkä muuutto Ruotsiin paremman leivän toivossa (koska tönö oli saatava myydyksi, kaikki turha roina tungettiin lähimpään suonsilmään)? Ehkä liian pitkältä tuntuva matka kierrätyspisteeseen (mopolla)? Ehkä laiskuus? Ehkä tietämättömyys siitä, että metaliromua jopa ostetaan (nykyisin) tai vähintäänkin sen voi viedä ilmaiseksi kierrätyspisteelle (toistaiseksi)?

 Kolmas esine oli säilynyt uskomattoman hyvin ja oivalsin, että kyseessä oli erittäin arvokas löytö. Miltei ymmärsin, miltä 1920-luvulla Howard Carterista on tuntunut, kun hän löysi Tutankhamonin haudan. En tietenkään rinnasta omaa löytöäni hänen löytöönsä, mutta tunne oli varmaan sama.Kädet innosta täristen kaivoin metallivaasin esille. Se oli aivan ehjä! Mahtavaa!!! Sieluni silmillä näin jo, mihin kaikkeen sitä voisi käyttää; kukka-astiaksi, halkotelineeksi, tuohiastiaksi, kumisaappaiden puhdistusvaasiksi, tuhka-astiaksi...

Kiinnostaako? Kyllä! Lisäksi löysin sen pahamaineisen muovini, eli sankoista viis, mutta samassa sammalmättäässä oli säilynyt tuiki tavallinen karkkipussi ihan hyväkuntoisena. Siitä seuraavalla kerralla...

Säilöttyjä unelmia katsomassa

Nyt se lopultakin sitten toteutui - pääsin katsomaan kauan odottamaani Katja Gauriloffin "Säilöttyjä unelmia". Dokumentti kertoo nimensä mukaisesti sekä teollisesti tuotetun säilykeruuan eri vaiheista, mutta myös niiden työläisten unelmista, jotka ovat tässä prosessissa mukana. Odotin anarkisempaa otetta; nyt kotona tuntuu kuitenkin siltä, että dokumentti oli oikealla tavalla rakennettu. Se ei mässännyt (paitsi vähän), vaan antoi aihetta ajattelulle. Loppuunmyytyä elokuvasalia katsellessa kyllä ymmärsi, että ihmiset jotka olivat tulleet paikalle, ajattelevat näitä asioita muutenkin.

Dokumentti kuvasi italialaisen säilykepurkin tuotantovaiheita; joitakin melko löyhästi ja joitakin hyvinkin tarkasti. Mietin elokuvaa katsoessa, että eläinten kärsimyksellä saa toki ravistettua ja shokeerattua, mutta kyllä täytyy olla todella tynnyrikin tappi kiinni, jos ei lihansyöjänä tiedä, että isojen tehtaiden tuotantoon myytävät eläimet ovat pelkkiä tuotantoeläimiä, vailla inhimillistä kohtelua. Toisaalta, tanskalaisen sikalan kohdalla oli jollain tavalla ihmisten kautta saatu myös inhimillisyyttä mukaan. Eläimet eivät olleet heille tässä tuotantovaiheessa pelkkiä tuotteita, vaan oikeasti eläimiä.

Silti minusta oli surullista katsoa etenkin sikojen tappamista; selvästi näki miten kauhuissaan eläimet olivat. Kuolema tulee tietty hetkessä, mutta sitä ennen näki, mitä kipua sähköpiiskalla ajaminen aiheutti hännät typistetyillä sioilla (kun sian häntä katkaistaan, sen kohtalotoveri ei pääse puremaan siitä - herää kysymys, miksi sika purisi toista hännästä). Olen nähnyt 60-luvulla lehmän teurastamista ja siihen verrattuna tästäkin toimenpiteestä on tullut todella tekniikan riemuvoitto.

Ihmiset tuotannon takana kertoivat omista unelmistaan ja elämästään. Pieneltä tuntuu Talvivaaran saastuttaminen, kun sitä suhteuttaa Brasilian avomineraalikaivoksiin ja sieltä ruokansa repiviin ihmisiin. Meillä Suomessa on asiat hyvin; katsoipa sitä mistä näkökulmasta athansa. Se, että maksamme reilusti veroja, mahdollistaa hyvän elämän tasapuolisesti kansalaisille. Tätä kannattaisi arvostaa!


Katja Gauriloffin säilyketölkille tuli matkaa 30 000km; ilman mausteita. Yritin laskeskella, monenko maan työläisiä dokumentissa kuvattiin; ainakin Brasilia, Tanska, Portugali, Puola, Romania Ranska, Valko-Venäjä tai vastaava ja Italia. Se on melkoinen matka, kun kyseessä on jokseenkin tavallinen nautaa ja sikaa sisältävä ravioli (elikkäs pasta sisällä nautasika-tomaattimössö). Se, että sikala on Tanskassa ja teurastamo Romanissa, kertoo paljon. Mieti!

Loppuun olisin kaivannut kohtauksen, missä suomalainen kuluttaja, ostettuaan tuotteen kaupasta, heittää loput siitä roskikseen. Silloin siihen olisi tullut vielä lisää särmää; mutta upea dokumentti se oli ilman ehdotustanikin. Me kaikki olemme kosketuksissa toisiimme tässäglobaalissa maailmassa. Mikään teko ei ole itsestäänselvyys ja vain minua koskettava. Perhosefekti on tullut jäädäkseen.

Käykää ihmeessä katsomassa; ja sehän on selvää, että kaikkien hömppäelokuvien sijasta tämän dokumentin näkeminen on vaikeampaa kuin lottovoitto.

Kärpäsenä katossa

Mietin tuossa aamusella, kun soittelin äitimuorille päivystysaikaa Joensuun terveysjärjestelmästä, että miltähän tuntuisi olla kärpäsenä katossa seuraamassa vastaanotossa olevan työntekijän ilmeitä ja eleitä, kun asiakkaat soittavat ja puhelu ei menekään kummankaan odotusten mukaisesti.

Tarina on tässä: Melkein 85-vuotiaan äitini hoito-ohjeessa luki selvällä suomenkielellä, että ottakaa yhteyttä ensiapupkl:n numeroon, jos tarve ilmenee vuorokauden sisällä operaatiosta. Tarve ilmeni vuorokauden sisällä ja kaiken kukkuraksi se oli vielä sellainen tarve, mikä  oli hoito-ohjeessa jo ennakkoon mainittu mahdolliseksi tarpeeksi. Homma hanskassa; siispä pirautin ensiapupkl:lle.

Puhelimeen vastasi joku tittelitön ihminen, jolle ei kastelahjana oltu annettu edes nimeä, tai sitten hänellä oli kurkku hetkellisesti niin kipeä, että siinä vaiheessa kun oletus oli, että hän kertoo nimensä, niin ääni häipyi kuulumattomiin. Minun oli tietekin kerrottava, kuka olen. Kerroin asian mahdollisimman selkeästi, jaarittelematta ja painottaen, että kysessää on hoito-ohjeenne mukainen toiminta ja mielellään tulisimme kuluvan päivän aikan käymään.

Tämän jälkeen alkoi mielenkiintoinen keskustelu, josta osan tämä henkilö, sanotaan vaikka Pirkko, kävi joidenkin muiden hoitajien tai peräti laitoshuoltajien kanssa. No, ei kuitenkaan laitoshuoltajien, koska sieltä löytyy niin tervejärkistä porukkaa, että konsultoituaan jotain työvuorossa olevaa laitoshuoltajaa, meidät olisi oitis pyydetty vastaanotolle.

Pirkko ilmoitti, että asia ei kuulu heille, vaikka operaatiosta ei olekaan vielä kuulunut vuorokautta. Tiedusteltuani, että kenelle sitten, hän kertoi auliisti, että sinne kotipaikkakunnan terveyskeskuksellehan se kuuluu. Tämän olin tiennyt jo ennen Pirkolle pirauttamista, ongelma oli vain siinä, että muori sattu olemaan meikäläisen luona Joensuussa eikä kotipakkakunnallaan. Ja jos hän olisi sattunut olemaankin siellä, niin kyseisessä tk:ssa ei ollut päivystysvastaanottoa, vaan se sattui olemaan Nurmeksessa (Lieksan ja Nurmeksen tk:t ovat tehostaneet toimintaansa ja toinen päivystää parillisena, toinen parittomana viikonloppuna ja potilaat ajavat tuon 100 km sitten joko omalla tai valtion kustannuksella). Pirkko pysyi tiukkana ja sanoi, että lieksalaiset eivät kuulu heille; ainostaan Lieksan kolilaiset kuuluvat?! Ymmärsin olla hiljaa siitä asiasta, että äitini on melkein kolilainen, koska hän oli ollut evakon alkuajan Kolilla.

Tunsin , miten Pirkon stressikäyrä kipusi yhtä korkealle kuin omani. Mutta tässä tilanteessa minä olin se, joka käyttäytyi nöyrästi, koska todellakin meidän oli pakko päästä vastaanotolle. Sen todisti jo hoito-ohje, joka tässä tilanteessa tuntui olevan ainut turvamme. Yritin siis puhua rauhallisesti, perustelin toivettani, esitin pahoitteluni, että joudun vaivaamaan mutta pysyin kuitenkin tiukkana, että hoitoon on päästävä. Siinä vaiheessa, kun Pirkko ehdotti, että ajaa kurautan muorin kanssa 100 km Lieksaan (ilmeisesti repimään sitä lukossa olevaan päivystyksen ovea) ja sieltä sitten takaisin, tarkensin, että onko hän aivan varmasti sitä mieltä, että neuvo on ihan järkevä. Samalla pelkäsin, että hän täräyttää meidät alimpaan hoitoluokkaa ihan vaan sen takia, että en arvostanut hänen neuvoaan.

Tässä vaiheessa Pirkolle valkeni, että en soita Lieksasta, vaikka olinkin jo useamman kerran maininnut, että lähden viemään äitiäni kyseiseen kyläpahaseen vasta seuraavana päivänä. On myönnettävä, että en huomannut sanoa soittavani Joensuusta, joskin se kävi selvästi ilmi keskustelussa; tuskin muualta olisin luvannut olla päivystyksessä varttitunnin sisällä. Ja tuskin Lieksassa ollessani olisin vienyt äitini takaisin  Lieksaan; hmm... mitenkähän oli Pirkon loogisen ajattelun laita.

Keskustelu päättyi, Pirkon yläpaineen ollessa 200 ja minun 160 (mitä on monesti ihan normaalistikin), siihen, että Pirkko käski minun soittamaan terveyskeskuksen päivystykseen Tikkarinteelle. Ystävällisesti hän antoi sinne numeron ja roikuin linjalla 10 minuttiia, minkä jälkeen homma lähti rullaamaan. Siellä ystävällinen naisääni ilmoitti, että ilman muuta hoito tehdään. Niinpä päräytin äitimuorin kanssa Tikkarinteelle ja takaisin Utrassa olimme 55 minuutin päästä! Koskaan aiemmin en ole sieltä niin nopeaa hoitoa saanut.

Mikäli Pirkko olisi hahmottanut kokonaisuuksia, hän olisi ohjannut meidät suoraan Tikkarinteen päivystykseen miettimättä, onko apua tarvitseva "asiakas" lieksalainen vai sotkamolainen. Mutta iso kiitos Tikkarinteen päivystykseen; siellä ymmärretään hoitotarpeen päälle.

Näkisinpä Pirkon...

Olisiko ompelijaksi?

Kun nuo aiemmat omaehtoiset työkokeilut eivät ole oikein onnistuneet, niin minulla on yhä haku päällä. Tuumailin, että jos jätän ulkotyöt näin talvea vasten sikseen ja päätän keskittyä enempi sisähommiin. Enpä pitkää kerinnyt miettiä, kun sana oli kiirinyt laajasta osaamisrepertuaaristani ja huomasin, että olin lupautunut lyhentämään olohuoneen verhoja. En kuitenkaan omiani, sillä ne ovat roikkuneet jo yli 20 vuotta olohuoneen ikkunoissa aina talvisaikaan ja ihan oikeassa pituudessa.

Ympäristöihmisenä en ole alkanut hötkyilemään ja ostamaan uusia verhoja, vaan olen ihan tyytyväisenä viritellyt verhot aina ensilumien aikaan olkkariin. Ihan kuin olisi viimeiset 10 vuotta kuullut jotain valitusta, että aina samat verhot, mutta minusta syytä uusien hankkimiseen ei ole. Tein nimittäin vuonna 1991 erittäin kauaskantoisen ostoksen ja huomaan, että myös makuni on pysynyt samana. On kiva seurata, että asiat ja maailma muuttuu, mutta olkkarin verhot ne vaan pysyvät!

Samaa ei voi sitten sanoa ystävieni verhoista; ne vaihtuvat tiuhaan tahtiin. Minulla on ompelukone, joka samalla nostaa statukseni sukulais- ja ystäväpiirissä huomattavan korkealle. Osaan jopa käyttää sitä, ainakin aiemmin. Nyt olen keskittynyt ekokassien tekemiseen ja tarkemmin sanottu lähinnä suoran sauman ompelemiseen. Myös muita pyyntöjä suorastaan satelee; eilenkin yksi jälkeläisistä yritti ottaa haltuunsa melkein 30 vuotta vanhasta lakanakankaasta ompelemani norsukassin, mutta en raskinut luopua siitä.

Koska ompelijanmaineeni alkaa olla jo laajalle levinnyttä faktaa, ei siis ollut ihme, että eteeni kannettiin peräti kolmet lyhennystä kaipaavat juhlaverhot. Tällä kertaa haastetta toi se, että verhot olivat tekokuitua, minkä ompelussa suoran sauman saatuaan voi suunnistaa suoraan lottokioskille...

Huomaa mittanauha!

Varustauduin ihan oikealla mittanauhalla, koska ajattelin todistaa, että meitsiltä sujuu myös pikkutarkka nypertäminen. Kun sain kuulla valmispituuden, niin helppoakos oli sitten lyhentää kangasta haluttuun pituuteen. Olisi saattanut mennä silmämääräisestikin, mutta annoin ammattimaisemman vaikutelma metrimitta kaulassa.

Ei lankasuorassa...

Ensimmäisen verhon jälkeen kehityin ja merkkasin sekä leikkauskohdan että taitteen kohdan yhtä aikaa.

Sormet ergonomisesti.

Sitten ei muuta kuin ompelemaan! Se olikin hauskaa hommaa, kun pohjatyöt oli tehty huolella. Kolmen verhon lyhennys vei aikaa alle tunnin. Ei mikään huono aika 2-vuotisen kudontakoulun käyneelle! Etenkin kun tuosta koulusta on aikaa 31 vuotta ja keskityin siellä pelkästään kangaspuilla kutomiseen!

Meikäläisen työolosuhteet olivat miljoonakertaisesti paremmat kuin niiden ompelimojen työläisillä, joista edellä mainut verhot suomalaiseen kauppaan myytäviksi olivat tulleet. Tai ainakin luulen, että ne oli tuotettu jostain Aasian hikipajasta. Kahleet pois- on järjestö, jonka tarkoitus on parantaa ompelijoiden työoloja. Kun Puhtaat vaatteet-kampanjat organisoivat kuluttajajärjestöt, tämä kampanjan taustalla ovat argentiinalainen ja thaimaalainen ompeluosuuskunta. Hienoa!

Mitä sitten pitäisi tehdä, että ei syyllistyisi omalta osaltaan riistämään työntekijöiden oikeuksia?! Olisiko parasta jättää ikkunat ilman verhoja? Vai olisiko parempi ostaa vain kotimaisia verhoja (kotimaisella puuvillapellolla tuotetusta puuvillasta...hah)? Vai olisiko siirryttävä kokonaan muihin materiaaleihin? Kuten tiiliskiveen, jota muuraamalla poistuisi kerralla sekä verhojen vaihtamisen vaikeus. Toki haitta syntyisi valaistuksen kannalta.

Jos ajattelen ympäristöä, niin säästääkseni lämmityksessä, minun olisi laitettava sälekaihtimet ja verhot ikkunan eteen yöksi. Vaikutus on sama, kuin yksi lasikerros lisää lämpöhukan esteenä. Jospa näppäränä ompelijana ompelisin verhoihini vuoret, kuten Englanissa on tapana? Taidan sittenkin olla ihan onnellinen, kun roikotan niitä yli kaksikymppisiä edelleen ikkunassa. Ajattelepa, ainokainen lukijani - harvoille verhoille voi pitää 30-vuotissynttäreitä, kuten meikäläisen verhoille muutaman vuoden päästä!

Rentona

Tuon vihanvimmaisen kirjoituksen jälkeen pitänee palata normaaliin mielentilaan, mikä tarkoittaa sitä, että en todellakaan aio kirjoittaa Talvivaarasta yhtään mitään. En edes sitä, että ei tarvinnut olla Einstain ennustaessaan, miten siellä tulisi käymään. Minäkin, tälläinen kotikutoinen ympäristöihminen, oivalsin jo vuosia sitten, että tilanne ei ole hallinnassa.

Taisi käydä niin, että uusien jäteasemien pohjarakenne on tarkemmin määritelty kuin Talvivaaran ylitäyttöaltaiden pohjarakenne. Jos en väärin muista, niin samoihin aikoihin kun täällä Joensuussa piti jo käyttää bentoniittia uuden jätteenläjitysalueen pohjaan, Talvivaaran mineraalikaivoksessa selvittiin kivituhkakerroksella. Jäteaseman pohjarakenne on yli metrin paksuisen, erilaista kerroksista koostuva tukeva pohja, jonka läpi ei mikään valuma pääse hallitsemattomasti ympäristöön. Myös pohjamuovi, mikä kattaa koko kerroksen, on paksu ja tiukkaan hitsattu; reiän syntyminen on mahdollista, mutta ei muutamassa vuodessa eikä valumat olisi satoja litroja minutissa - korkeintaan millilitroja. Jäteasemalla ei ole nestealtaita, joten pohjarakenne on mitoitettu kestämään aikamoista painetta; on siis maksimoitu mahdollinen haitan estäminen.

Samoin ei voi sanoa Kainuun korpimaille kyhätystä kaivosteollisuuden jätteitä keräävistä altaista. Niissä jo veden paine on niin suuri, että pöhkömpikin tajuaa, että perustusten olisi oltava todella järeät. Mielenkiintoista siis on, että  Euroopan suurin nikkelikaivos, jossa käsitellään  nikkeliä, kuparia, sinkkiä, kobolttia ja jopa uraania, tarvitsi muutama vuosi sitten vain  15 cm:n kivituhkan ja 1½ cm bentoniittikerroksen jätealtaan pohjalle?!

Mielestäni tämä kuvastaa hyvin suomalaista ympäristöpolitiikkaa. Pakotteet ja tiukat määräykset koskevat lähinnä niitä, joita on helppo hallita. Lasketaanpa! Keskivertoihminen pissailee vuorokaudessa 1-2 litraa. Tästä määrästä 95 % on vettä ja 2,5 %  varsinaista ureaa, joka suurina määrinä on myrkyllistä.  Millä tavalla? Juotunako? Urean lisäksi pissassa on loput 2,5 % magnesiumia ja kalsiumia, fosforihappoa, rikkihappoa ja jopa hippuurihappoa, mitä se sitten liekään. Joka tapauksessa, päivässä tuota vaarallista ureaa syntyy ihmisparasta vaivaiset puoli desiä. No huhhuh! Silti kesämökillä viikonloppuja viettävä Reiska, joka pissaa sen 2 litraa päivässä mökkinsä ulkohuussiin, onkin joutunut tarkan syynin alle ympäristön saastuttajana.

Maanviljelijät saavat kerätä karjanlantaa säiliöihin ja levittää ne sitten pelloille lannoitteeksi. Rajoituksia on, tietenkin, eli routaiseen ja lumipeitteiseen maahan sitäkään ei saa levittää. Rajoituksia on myös sen mukaan, mitä pellolla aiotaan viljellä ja mistä eläimestä virtsa ja lanta on peräisin. Mutta onkohan lehmänkin pissassa ureaa? Ja paljonkohan Mansikki pissaa (!) päivässä. Tarkistin, niin jokainen lehmä tuottaa 23 kiloa (!) lantaa vuorokaudessa.

Kuvittele syksyinen poutapäivä siellä Reiskan kesämökillä. Juuri on saatu haravoitua pienen tontin piha syyskuntoon ja sitten pitääkin jo mennä pissalle. Jos mökillä on kantovesi ja ulkohuussi, niin toivottavasti Reiska kuitenkin noudattaa lainsäädäntöä ja erottelee virtsan huussin muusta tuotoksesta erilliseen astiaan. Virtsa pitää sitten jälkikäsitellä kompostissa, josta on matkaa järvelle toistakymmentä metriä ja maapohja ei saa olla liian viettävä.

Kun Reiska rakentaa uutta ulkohuussia, mikä täyttää kaikkien direktiivien määräykset, kuuluu pellolta räminää ja eikös sinne olekin jo ilmestynyt naapurin Jussi lantatankkinsa kanssa. Suihkis vaan, ja sinnehän se söhähti, naudan lietelanta pellon kynnöksiin. Sitä saa levittä 20 tn (tonnia) / ha (hehtaari eli 10 000 m2) syyskuussa! Mieti!!! Naudan lietelanta sisältää ½ kg fosforia m3 ja 1,8 kg typpä m3.

Itse asiassa maanviljelijä saa vielä tukea levittäessään lietelantaa peltoon. Reiska sitä vastoin saa saakkoa ympäristörikoksesta, jos hän ei ole tehnyt asianmukaisia jätevedenkäsittelytoimenpiteitä (mm. saostussäiliö, harmaavesisuodatin, maapuhdistamo) mökille, jossa hän saattaa viettää kesäkuukausina jokaisen viikonlopun, eli tuollaiset 30 vuorokautta. Sehän tekee yhteensä 1,5 litraa kesän aikana sitä pahamaineista ureaa!

Vähän tämmöinen fiilis tulee, kun lukee noita Talvivaaran touhuja. Siellä iso yritys päättää, mitä se tekee. Sen päästöt, vaikka ovatkin miljoona kertaa suuremmat ja kuormittavammat ympäristölle kuin yhdenkään yksittäisen kansalaisen, saavat mennä ihan omia reittejään. Lainsäädännössä ei ole vielä riittävästi ohjeita ja määräyksiä, sillä Suomessa ei ole ollut riittävästi kaivostoimintaa, että niitä lakeja olisi tullut tehtyä. Lisäksi sinisilmäisinä hölmöinä uskotaan, että kyllä me suomalaiset olemme rehellisiä ja ympäristön arvoja kunniottavia ihmisiä. ELY:n porukat eivät saa yritystä kuriin  - onhan Talvivaara iso työllistäjä kurjassa Kainussa. Onkohan siellä samanlaista mafiaa kuin Italiassa; siltä alkaa tuntua. En hämmästyisi, vaikka vuosien päästä selviäisi, että virkamiehiä on lahjottu ja näin saatu heidän ummistamaan silmät tai ainakaa olemaan huomaamatta epäkohtia ja vaatimatta tiukasti lain pykälien noudattamista.

No, tämmöistä tuli pohdittua tänään. Ihan kiva, että oli aikaa pohtia pitkästä aikaa näitäkin asioita. Rennosti ja kiihtymättä.