Ja taas me maalataan!

Heti kun olin toipunut kesämökin aitan maalauksesta, lähdin auttamaa ystävää hänen kesämökkinsä maalauksessa. Silmä silmästä, hammas hampaasta ja apu avusta - kuten me vanhat latinistit rennosti sanomme suomenkielellä, koska emme muista enää sanontaa latinaksi! Summa summarum, olen edelleen muutaman tuhat tuntia velkaa työaputunteja...

Olimme aloittaneet maalausurakan jo edellisenä vuonna harjaamalla teräsharjalla maalattavat pinnat ja tänä kesänä maalasimme mökin kokonaan loppuun. Itse en osallistunut muiden lomakiireideni takia smyygien maalaukseen, mutta hyväthän noista oli tullut. Tällä kertaa urakkana oli sitten maalata saunamökki kokonaan sekä navettaa niin paljon kuin maalia riittäisi.

Ilma ei ollut yhtään viilentynyt, joten kiirettä piti ettei maali olisi jähmettynyt jo siveltimeen. Siitä selvisi heiluttamalla pensseliä ahkerammin! Työ sujui rattoisasti, sillä toisen maalikerroksen vetäminen on aina kevyempää. Saunamökin harkkoon olivat ampiaiset tehneet pesän ja jouduimme turvautumaan kemiallisiin aseisiin, jottei itselle olisi tullut lähtöä Tikkamäelle. Niinpä meikäläinenkin, kaikkien turhien kemikaalien vastustaja, suihkutteli surutta KILLERiä ampparipesään. Sitten keksin tunkea pesään paperitollon, jotta loput tukehtuisivat hapenpuutteeseen. Tässä näkee todellisen ympäristöasenteeni, mikä on realistinen - ihminen ennen ampiaista!

Navetan maalausta olimme ideoineet jo keväästä ja kerran pätkähti päähän, että vanhasta lantaluukusta voisi ideoida pelargoonille kauniin ikkunakehikon. Kun saunamökki oli valmis, lähdin tekemään smyygejä lantaluukulle. Eikä mitään mittoja tarvinnut ottaa, siinä vaan silmämäärin tsuumailin lautojen pituudet ja aloin sahaamaan. No, vanha navetta on peräisin 1920-luvulta ja sen tietää, että ei silloinkan ihan vatupassiin ole rakennettu. Niinpä yksi hirsi pylskötti viitisen senttiä ulompana kuin muut. Ekana tuumaltuani tulin lopputulokseen, että kyseessä on tilataideteos eikä mikään smyygien MM-kisojen palkintopallia tavoitteleva rakennelma...

Maalaamaton parka!

Tässä mökkeröinen vielä alkuperäisasussaan! Kyllä näkee, että maalia kaivataan pintaan! Lantaluukkua ei meinaa oikein erottaa mutta siitä on kuitenkin aikoinaan mätetty muutama vuosikymmen ehtaa lehmänlantaa.

Maalausurakkaa haittasivat hieman ne miljoona paarmaa, joita kiinnosti kovasti moinen puuha. Ihmekös tuo; pöhkö kaupunkilainen ilmestyy sutimaan lantaluukun seinää melko vähissä tamineissa ja hiilidioksidia on tarjolla runsain määrin. Ja sekös herättää sekä itikoitten, myös parmojen innostuksen. Paitsi itikoita ei ollut paikalla ensimmäistäkään?!

No, jos se ei noista kuvista nyt jotenkin aukene niin voin toki vaatimattomasti itekin todeta, että mikäli on tarvista jossain pihasuunnittelussa tai muussa tuunaamisessa, niin varmaankin saattaisin olla oikea henkilö, johon kannatta otta yhteyttä...



Pullistan vatsaa tahallaan!!!

Voih miten sievä!

Lomapuuhasteluja

Meikäläistä on lomasäät suosineet! Harvoin on ollut yhtäjaksoisesti tällaista hellettä ja kaunista paistetta! Mutta nyt on ja siitä kannattaa nauttia. Asiasta voi myös oppia. Minä olen opinut sen, että meikäläinen ei pärjäisi missään etelän rantakohteessa. Syitä on useita, mutta yksi suurin on se, että minulla on vielä opettelemista laiskottelun taidossa. Ja korostan tässä kaikkien väärinkäsitysten välttämiseksi, että laiskottelu sanana ei ole tarkoitettu mitenkään negatiiviseksi. Päin vastoin, olen todella surullinen siitä, että minulta puuttuu tuo laiskottelun jalo taito. Ihailen ihmisiä, jotka osaavat ottaa rennosti ja olla vaan! No, kai minullakin nyt jotain pientä puutetta voi olla! Toki mietin sitä, että kuka ne hommat sitten tekee???

Lomallakin on siis oltava jotain puuhaa. No, tämähän onnistuu mainiosti, koska lähipiiri ja tulevat perilliset (tyttöä lukuun ottamatta) ovat oivaltaneet, että mamman nykyistä taitotasoa laiskottelun suhteen kannattaa pitää yllä.

Niinpä lomalla olen tehnyt muutaman pienen askareen: vietin lomaa äitinin kanssa muutaman päivän, hain puita muutaman kuorman (pitää vielä sahata ne ja kantaa liiteriin - mutta vielä on lomaa jäljellä), pyöräilin viikon Kuusamossa, siivosin asunnon, sulatin molemmat pakastimet, pakastin mansikat ensi talvelle, pesin pyykkiä (useasti), pesin (melkein) kaikki matot, siivosin kesämökin, tein virvelitelineen, järjestelin liiterin, tuunasin aitan, kaivoin ojaa sähköjohdolle, leikkasin nurmea (useaan otteeseen), kävin kalalla, uin, snorklasin (meinasin tukehtua kun en ymmärtänyt, että snorklatessa hengitetään suun kautta), luin Lars GW Perssonin uusimman kirjan (ja pari muuta) ja maalasin, maalasin ja vielä hieman maalasin.

Huh, eipä ole itse asiassa mikään ihme, että minulla on ollut jonkinasteinen pieni hiki (ei kuitenkaan haiseva...) koko ajan. Etenkin kun ottaa huomioon, että suurinta osaa noista hommista minun ei olisi tarvinnut tehdä yksin tai puoliksikaan yksin, jos elettäisiin tasa-arvoisessa maailmassa. No, toki olen saanut apuja ja etenkin tyttäreni on kunnostautunut asiassa. Mutta olen silti tyytyväinen, sillä edellä mainituista askareista näkee, että meitsillä on vielä paristot kunnossa tai olisiko parempi - litiumakut latingissa.

Tuossa alla on kuvasarja siitä, miten amatöörit saavat tuunattua vanhasta uutta. Tyttö sai idean, että aittaa voisi piristää maalamalla seinät. Lisäksi hän itse sattui olemaan paikalla, joten tuumasta toimeen! Ostettiin halvinta maalia (virhe!), raahattiin kalusteet pihalle, harjattiin seinät hämähäkinverkoista (käsityseroja harjauksen laadusta!), suojattiin lattia ja eikun sutimaan. Sillä sitä se nimenomaan oli. Ulkona oli jotain 30 plussan puolella ja aitassa vielä muutama aste sen päälle. Ekan maalikerroksen jälkeen tuli takauma vessan katon maalauksesta.

Selvästi näki, että tyttö on saanut verenperintönä työergonomisen taidon kehon käyttöön. Arvoisa lukijani - huomaa kyykistysasento alaseinää maaltessa. Myös ranne on suorassa suhteessa siveltimeen. Ehkä pientä kehittämistä niskan kohdalla, eli niska suoraan ja silmillä seuraten pensselin vetoa.

Sitten uitiin ja huilittiin ja mentiin vetämään toinen kerros. Kolmatta ei viitsitty (maali olisi loppunut kesken). Ja tosi hienolta näyttää!!! Kyllä nyt kelpaa nukkua!



"Hiirulaisen hieno maja...

oli pieni kenkäraja. Siellä hiirulainen eli, pienoisiaan paimenteli. Antoi maitoa ja pullaa, lauloi illoin tuutilullaa." Näin runoili vuonna 1958- siis ei itse asiassa kovinkaan monta vuotta sitten - Martti Haavio. Muistan tuon runon kuin eilisen päivän, sillä meillä oli lapsuudenkodissa Haavion keltakantinen pieni runokirja. Mutta ajat ovat muuttuneet, eivät ole hiirulaisetkaan enää kuten tuo Haavion pieni hiirulainen!

Kuten te kaikki kahden käden sormiin mahtuvat lukijani tiedätte, meikäläinen on varsinainen sisustussuunnittelija. Löytyy referenssiä; vaikkapa se ystäväni ulkohuussi, joka on siis nykyisin nimeltään cuvette de toilette dehors, joka vastaa paremmin sen design-tasoa! No tämän oli tajunnut myös pieni hiirulainen, joka asustelee jossain mökin nurkilla. Ja tekin varmaan tajusitte, että meikäläinen, luettuaan ensin kolme surkeaa vuotta kolmen eri opettajan johdolla ranskaa lukiossa, on jäänyt kielitaidossa tasolle, jolla ei todellakaan voi ylpeillä. Tu sais!

Talvella puusavotassa huomasimme, kun pieni hiirulainen piipersi lumihangessa nälissään. Hellyydentunnossa kävimme tietenkin laittamassa pari piparia kannon päälle ja seurasimme, miten se raahasi niitä koloonsa. VIRHE!!! Eipä arvattu, millainen röyhkimys tästä mukamas säälittävästä hiirulaisparasta tulisi. Ekana se tietty pyöräytti sen pienokaisparven itselleen ja syötteli sitten niille piparit. Sen jälkeen se kuvitteli, että myös mökistä löytyvät ruokamurut kuuluvat sille.

Nimittäin, keväällä mökkiin alkoi ilmestyä käyntien välissä pieniä papanoita, joita tämä hiirulainen jätti jälkeensä. Hiirulaisten aivot ovat pienet eikä sillä tietenkään riittänyt älliä, että se olisi hävittänyt todistusaineiston. Varauduimme kuitenkin ryöstöretkiin ja olimme laittaneet kannet kaikkiin ruokapurkkeihin. Vilin ruokakupin päälle laitoin huolellisesti alumiinifolion, sillä oletin, että sen pienet etuhampaat kirskahtavat ikävästi folioon ja se jättäisi ropelot rauhaan.

Toisin kävi! Eikö tämä rontti ollut ovelasti saanut siirrettyä folion syrjään ja raahannut kaikki (!) ropelot omaan pesäänsä! Vili ei ollut asiasta moksiskaan, sillä sille oli korvaukseksi syötettävä makkaraa... Tämä ei ollut edes ensimäinen kerta, kun hiiret ryöstävät Vilin ruuat. Siitä kerrottu tarina on Ensimmäinen murhani.

Kyllä huomaa, että meitsi on kesälomalla, sillä jo nyt päästään varsinaiseen asiaan. Sen lisäksi, että hiirulainen röyhkeästi ryösti Vilin ruuat sisältä, se oli käynyt puremassa ja varastamassa ulkohuussin hienosta matosta loimilangoista solmitut hapsut. JA sen lisäksi nakertanut neliönmuotoisen palan varsinaista punaista mattoa??! Kuten kuvasta näkyy, maton hapsutkin ovat kadonneet. Mutta sen verran on annettava tunnustusta hiirulaiselle, että on se hemmetin tarkasti tuon palan nakertanut!!

Hiirulainen tietty, maha pulleana päätti vielä piristää oman pesänsä ilmettä mutta rajansa kaikella. Nimittäin, nyt lähtee hiirulainen! Minä muistan toisenkin runon, se alkaa näin: "Hanki taloon 42, pistä..."

Vielä tarkemmin runoon perehdyttyäni eli juuri nyt tajusin, että ei tuo Haavion hiirulainen tainnutkaan kovin paljon poiketa nykyhiiristä. Itse asiassa se onkin ollut näiden nykygangstojen esi-äiti. Hitostako se sitä maitoa ja pullaa  olisi muuten saanut?!

Yhteisomistuksen autuus

Omistan yhdessä kolmen naapurini kanssa n. 100 metriä Aronia-pensasaitaa. Jokaisen naapurin osuus on 33 metriä, jonka jaan siis heidän kaikkien kanssa puoliksi. Aluksi oletin, että kesällä kitkemme pensasaidan myöskin puoliksi, eli minä omalta ja naapurit omalta puoleltaan. Mikä väärinymmärrys!

Nimittäin, yhtä naapuria lukuunottamatta, muut naapurit olivat ymmärtäneet, että minä kitken kaikkien pensasaidat. Sekä omalta että heidän puoleltaan. Hommahan menee niin, että kaikki eivät ole kiinnostuneita pihatöistä. Voisin mainita tässä itseni ensimmäisenä. Sen näkee siitä, kun kävelyttää piskiä ja katselee samalla ihmisten pihoille. Ei tarvitse olla mikään hortonomi tehdäkseen havainnon, että tuon tontin omistajat  oikeasti nauttivat pihatöistä ja tuon taas eivät.

Minut ajaa pihatöihin velvollisuus ja asenne, että piha ei saa näyttää ränsistyneeltä. Samoin se, että kasvit kasvavat itse asiassa paremmin, jos välillä jaksaa repiä rikkaruohot niiden seasta. Lomani aluksi päätin panostaa hyötyliikuntaan ja jo eilen, siivottuani, rynnistin pensasaitojen kimppuun. Enpä olisi itsekään uskonut, millaisen kasan heinää ja rikkaruohoja sain kiskottua pensasaidan ympäriltä. Ja minulla on sentäs kuoriketta katteena Joudun hommaamaan peräkärryn, että saan kuskattua rikkaruohot tontilta. Komposti on nimittäin ihan tukehtumaisillaan.

Korostan tässä, että kyseessä ei siis ollut pelkästään omalta puoleltani jahtaamani ruohot, vaan osittain myös naapurien. Aronia-aitataimet olivat tukehtumaisillaan heinään ja muutenkin koko aita näyttää rytöläjältä. Mutta kauneus on katsoja silmissä. Ja jokainen saa tehdä omalla tontillaan mitä huvittaa, tai jättää tekemättä.

No, tulipa sekin tehtyä. Nyt on jo kaksi isoa hommaa kesälomatöistä tehtynä. Kolmas odottaa tuolla Lieksan suunnassa, eli siellä on muutama sata neiliötä niitettävää ruohoa odottamassa. Ostin raivaussahan! Sillä lähtee!!!

Näin se kesäloma alkaa...

Laulavat Matti ja Teppo. Tai ainakin Matti laulaa, en ole koskaan kuullut Tepon ääntä. No joka tapauksessa, meikäläisellä alkoi kauan odotettu kesäloma. Yksi esimiehistäkin käveli töissä päivällä ohi, mutta ei toivottanut hyvää lomaa, mistä vedin kollegan kanssa johtopäätöksen, että ei kiinnosta esimiehiä lomien vietto.

Mutta minua kiinnostaa! Tänä kesänä ajattelin satsata kesäloman onnistumiseen ja luin pikavinkit Hesarista. Eka vinkki oli, että viimeisellä työviikolla kannattaa löysäillä ja toisekseen, ei kannata tehdä mitään tarkkoja suunnitelmia lomalle.  Kolmanneksi vinkiksi Hesari ehdotti, että heti loman alkuun kannattaa ottaa joku raju irtiotto normaaleista rutiineista. Tätä ehdotti myös eräs sukulaiseni! Sovelsin noita ohjeita hieman ja tein hulluna (yli)töitä koko viikon, jotta pääsin lähtemään lomalle puoli tuntia (!) ennnen normaalia työajan loppumista.

Panostin kuitenkin tähän irtiottoon. Pitäsi tehdä jotain sellaista, että työt unohtuvat tykkänään. Joku kolmen päivän ryyppyputki??? Se ei innostanut. Ei myöskään lattiajooga, jossa olisin pyöriskellyt pölypalleroitten keskellä.  Niinpä päädyin siihen, että lähden tytön kanssa shoppailemaan!!! MINÄ shoppailemaan! Minä SHOPPAILEMAAN?! Se on tosi rajua! Varmasti työt unohtuvat. Tarkistin tilini saldon ja eikun matkaan.

Suuntasimme kohti Jyväskylää ja siellä kohti keskustan kahta shoppailukeskusta, joista olin hehkuttanut tytölle. Tyttö totesi, että täällä on kolme (kuitenkin niin monta) kauppaa, joista nyt voisi löytää jotain kelvollista. Olin tosi helpottunut, koska jo toisen kaupan kohdalla olisin varmaan tosi tylsistynyt. Onneksi tyttö oli tullut äitiinsä ja toimi tosi suoraviivaisesti eli menimme kauppaan, tyttö loi yleissilmäyksen noin 10 sekunnissa ja päätti sen jälkeen, kierretäänkö rekit vai ei. Sovittaminen sujui yhtä nopsaan ja kassalle päädyimme ennätysajoissa. Hyvä juttu! En itse asiassa kerinnyt tylsistyä ollenkaan!

Noin 1½ tunnin shoppailun jälkeen tyttö oli ostanut sen mitä tarvitsi ja minä olin ostanut itselleni hupparin ja kengät. Lisäksi sain kolme muovipussia auton roskapusseiksi. Oli tosi kiva! Kävelimme räsymattoa pitkin kohti hotellia.

Ja nyt seuraa ihan hirvittävä julkinen tunnustus, jonka te kaksi poloista lukijaani joudutte kestämään; nimittäin tarjosin tytölle elämäni ensimmäisen drinksun! Se liittyi siihen osioon, että on tehtävä jotain epänormaalia, että pääsee pois työrutiineista!  Kaikkeen sitä joutuukin, kun yrittää noudattaa ohjeita!!! Minulla ei ole tapana nimittäin tarjoilla aikuisille lapsilleni mitään drinkkejä, kuten eräällä, jonka nimeä en juuri nyt muista...

Ihan hävetti. Baarissa kaikki tuijottivat meitä; varmaan osa ajatteli, että kylläpä tuo äiti on johtamassa tytärpoloaan huonolle tielle?! Minä äiti-parka join Irish Coffeetani häpeillen. Tyttö sen sijaan joi kesädrinksuaan ihan hilpeällä mielellä, sillä shoppailut olivat sujuneet hyvin. Otimme pari selfietä, joita en osaa vielä ladata uudesta puhelimestani tänne blogille (teidän onneksenne).

Tästä ilahtuneena (siis shoppailujen onnistumisesta) suuntasimme syömään ravintolaan, jonka S-koon annoksetkin olivat järkyttävän isoja. Emme jaksaneet enää lähteä laulamaan karaokea, vaan vyöryimme hotelliin nukkumaan. Siinä välissä olin ehtinyt järkyttää erästä baarimikkoa, jolta tilasin GingerJoe-oluen JÄILLÄ! Tämäkin vaan sen irtioton takia... Tyttö haastatteli vielä minua 50-vuotis pyöräilyreissustani ja aikoo tehdä siitä yhden koulutehtävänsä. Eli ei mennyt hukkaan tämäkään reissu, ei!

Kaikkeen sitä joutuukin, todetakseen, että oikeesti: NYT ALKAA MEITSILLÄ LOMA!!!! JIHUU!!!!

Ps. Oli tosi kivaa!!!

Kännykkä oppaana

Nyt on pakko kertoa asia, jota kaikki aiemmat kuulijat eivät ole uskoneet!  Mutta totta se on!! Nimittäin, uusi älykkökännykkäni navigoi ilmansuuntien, ei kadunnimien mukaan!

Olin nimittäin  Jyväskylässä tuossa vähän aikaa sitten ja laitoin uuden puhelimeni navigaattorin suunnistamaan kohteeseen, ei suinkaan Jyväskylään, vaan Viherlandiaan. No aluksi navigaattori mökötti alkumatkan ja oli mykkäkoulua jotain kolme kilsaa. Sitten se lopulta armeliaasti tokaisi, että käänny oikealle heti. Tämän olin kyllä itsekin jo oivaltanut, sillä minulla on sen verran hyvä kaukonäkö.

Navigaattori jäi päälle, kun lähdimme takaisin. Vanhana partiolaisena osasin tietty jo suunnistaa samaa reittiä kuin olimme tulleetkin. Edessä oli T-risteys ja ainut järkevä reitti oli kääntyä vasemmalle. Mutta ilmansuuntiin erikoistunut Samsungin navigaattoritäti parahti, että käänny KOILLISEEN!!!

Koilliseen? Minun olisi pitänyt tietää T-risteykseen tullessani, onko koillinen oikealla vai vasemmalla. Yleensähän se on oikealla, jos pohjoinen on suoraan edessä... mutta nytten se oli siis vasemmalla. Metsään olisi menty jos olisi uskottu navigaatoria eikä omia suunnistustaitoja.

Uusi puhelin

Tuli taas todistettua sekin selviö, että nykyajan puhelimet ovat miltei kertakäyttökamaa. Puhelimeni, jolla oli ikää vajaat kaksi vuotta, otti ja pimeni lopullisesti. Onneksi minua oli informoitu, että puhelimeen voi asentaa muistikortin ja onneksi nerokas puhelin oli älynnyt tallentaa kaikki kuvat kyseiselle kortille. Kuvat siis säilyivät.

Sen sijaan menivät kaikkien kamujen osoite- ja syntymäpäivätiedot sekä kalenteri. Että sniif vaan! Toki minulla on syntymäpäivät kirjoitettuna oikein vanhanaikaisesti sellaiseen syntymäpäiväkirjaan, josta löytyy vielä erityinen runo tai riimi jokaiselle päivälle. Jos ei olisi, niin nolosti olisi käynyt. Ei kuitenkaan yhtä nolosti kuin osalle tulevasta perikunnastani, josta kaikki eivät edes muista oman äitinsä syntymäpäivää isästä puhumattakaan...

Varsinaiseen asiaan palatakseni, oli siis ostettava uusi puhelin. Vitkuttelin ostoa kaksi viikkoa, koska olin kaukoviisaasti jemmanut yhden vanhan melko toimivan kapulan sukanvarteen ja pärjäsin sillä välttävästi. En kuitenkaan saanut otettua kunnon valokuvia, läheteltyä viestejä whatsApilla, katsottua forecan säätä tai googlattua muita tärkeitä tietoja netistä, kuten  vaikkapa omaa sähköpostiani, jota en muutenkaan usein katsele.

Olette ehkä, te harvat mutta sitäkin fiksummat lukijani, jo huomanneet, että meikäläinen ei ole mikään himoshoppailija. Niinpä pyysin porukoita katselemaan minulle valmiiksi puhelinmallin ja kauppan, mistä sellaisen helpoiten löytäisi. Ensin ajattelin, että ostan samanlaisen kuin rikki mennyt oli, mutta sen valmistus oli lopetettu... Sitten ajattelin, että ostan joka tapauksessa sellaisen, missä on näppäimet, mutta tietoteknisesti lahjakkain poika sanoi, että tipahdan lopullisesti kehityksestä, jos en osta hipaisunäppäinmallia vaan jämähdään takomaan näppäimiä. Positiivista lausunnossa oli se, että tulkitsen asian niin, että en ole vielä aivan kivikauden tasolla lasten mielestä.

Puolustin kantaani sillä, että näppäinpuhelimella voi tekstailla huolettomasti samalla kun ajaa autoa. Samoin, minullahan on jo työpuhelimessa hipaisunäyttö ja sen kokemuksen myötä olisi luullut olevan päivänselvää, että tulevaisuuden viestintäni perustuu savumerkkeihin. Mutta muistaen yhä kasvavat hiiidioksidipäästöt, oli luovuttava tuumasta.

Niinpä kävelin kauppaan, kysyin onko valkoisena ja menin kassalle. Noinkin lyhyen shoppailuhetken aikana myyjä kerkisi myydä minulle hipaisunäytöllä olevaan puhelimeen suojamuovin, jotta näyttö ei mene pilalle... Juuri näin!

Ostinkin Samsungin, koska Nokia Lumian työpuhelin on niin painava, että en jaksa raahata samankokoista puhelinta työpäivän jälkeen enää kotona. Opin käyttämään puhelinta heti. Tai aika heti. Tai ainakin opin. Tai ainakin nopeammin kuin olin odottanut itse! Toki sain asiantuntevaa opastusta. Ja pari kertaa pystyin päättelemään jopa loogisesti oikean toiminnan.

No sitten luulin, että minulla menee hirmusummat maksuja datapaketista. Ja dataa tarvitaan, koska älykäs puhelimeni haluaa koko ajan päivittää tietojaan ja olla ajan hermolla! Toisin kuin edes monet ihmisetkään!!! Onneksi piilolahjakkuuteni tulee esiin pojassani, joka oli jo talvella luonut minulle oman soneratilin, jonka kautta vaihdoimme kotoa käsin edullisen datapaketin ja päivitimme muutakin tärkeää, mistä en ihan ymmärtänyt kaikkea. Ja kun aloin ymmärtää, niin ymmärsin erityisesti sen, että on todellakin parempi olla ymmärtämättä. Ja kun tässä nyt puhun monikossa puhelimen säätämisestä, niin se johtuu vaan sosiaalisesta luonteestani, ei tekijöiden määrästä.

Älykköpuhelimessani on siis hipaisunäppäimet. Minulla on liian isot sormet. Summa summarum, kuten me puolikuolleet latinistit sanomme, onneksi minulle on asennettu sanojen oletussyöttö. Olen jopa huomannut, että on helpompi kirjoitella puhelimen kehittelemiä juttuja kuin yrittää vääntää lauseita pakonomaisesti omien ajatusten mukaan.

Eilen sain WhatsAppiin viestin, että ihmeiden aika ei ole ohi... Mitenkähän tuonkin sitten tulkitsisi...