Biotooppia rakentamassa

Nyt on meitsi löytänyt todella mukavaa puuhaa, joka saa mielen virkeäksi ja tuntuu, että tekee jotain hyvää myös maapallolle. Tai ainakin pienelle osalle sitä. Tai ainakin sammokolle. Tai sisiliskolle. No vähintään hämähäkille. Nimittäin, olen perustanut uuden biodiversiteettialueen eli luonut biotoopin alueelle, jossa sitä ei ole aiemmin ollut. Jeah! Ei hassumpaa, sanon jopa itsekin.

Homma sai alkunsa siitä, että eilen raahasin peräti 18 betonilaattaa (hintaa 90 senttiä/kpl) pihaan ja asensin ne kasvimaan ympärille. No todellakaan kasvimaani ei ole niin pieni, mutta sain sentäs kahdelle sivulle osittain laatat. Tarkoittaa sitä, että voin sitten hurauttaa ruoholeikkurilla huoletta laatan reunaa pitkin ja kasvimaa näyttää siistiltä.

Olin siis orientoitunut jonkinasteiseen aitabuumiin ja tänään, kun menimme ystäväni mökille ja olimme ensin istuttaneet luumupuun, kasanneet puoli kuutiota halkoja, siivonneet verstaan ja haravoineet pihan, tuli fiilis, että voisi tehdä jotain hyödyllistäkin. Tuumasta toimeen siis ja risuaitaa rakentamaan.

Avainsana on siis risuaita!

Ei aitaa

Alussa oli vain epämääräinen maankaistale eli raja, joka kaipasi kohennusta. Emme uskaltaneet polttaa kaatamiemme puiden risuja alueella, koska siellä on lähde ja puita niin tiheässä, että riski jonkinasteiseen tulipaloon tai vähintäänkin maapohjan hallitsemattomaan kulotukseen oli melko suuri. Niinpä läjäsimme risut kekoihin, joiden toiveikkaana ajattelimme maatuvan vuosien (vuosikymmenen) saatossa. Koska näin ei tapahtunut kahden vuoden aikana, vaan alue näytti rytöläjältä, tartuttiin toimeen.

Risuaita

Kas näin! Olipa todella helppo tehdä moinen aita. Ja hienon näköinenkin se on,ainakin kauempaa katsottuna. Eli rautakangella tehdiin reijät maahan ja sinne iskettiin paalut, joiden väliin alettiin latomaan risuja. Aivan ällistyttävän helppoa! Ja luulen, että maisemoinnin lisäksi saamme aitaan oikeasti todella mielettömän populaation paikallisia metsän eliöitä, joista nuo sammokot ja sisiliskot ovat minusta kaikkein kivoimpia. Hämähäkeistä viis, mutta kai niillekin nyt jotain iloa risuaidasta on.

Kun oikein ajattelee, niin teko on myös ympäristöteko. Siihen ei tarvita yhtään uutta materiaalia, vaan kaikki löytyy metsästä. Lisäksi alue siistiytyy ja risuaita istuu luontoon kuin nenä päähän. Suosittelen! On hauskaa ajatella, että aina kun ottaa pattiin, voi mennä rakentamaan risuaitaa. Se nimittäin painuu kasaan ajan saatossa, eli projekti on ikuinen. Risuaidan rakentaminen kuitenkin rentouttaa ja siinä saa nopeasti aikaan paljon! Olen iloinen!

Reissussa ei aina rähjäänny!

Iloinen Amsterdam

Meikäläisen yksi toive on taas toteutunut; nimittäin the Eagle has landed eli meitsi on palannut 4 päivän tripiltä Amsterdamista. Tarkennetaan eli trippi tässä yhteydessä ja nimenomaan em. kaupunkiin suuntautuneena tarkoittaa meikäläisen sanastossa ihan vaan kotoisasti lomamatkaa.

Olin jo vv:n alussa ajatellut, että nyt minulla on nyt mahdollisuus suunnistaa Keukenhofin upeaan kukkapuistoon ns. paremmalla ajalla! Kyllä meni kaikki nappiin! Kukkaloisto oli parhaimmillaan ja sää aivan upea! En ole mikään puutarhahullu - tämän asian kaikki pihastoni lähipiirissä liikkuneet ovatkin voineet todeta aivan omatoimisesti - mutta Keukenhofin kukkaloisto lumoaa totaalisesti. Ei voi muuta kuin ihailla ja nauttia ja ihmetellä, mitä kaikkea jalostamalla saadaan aikaiseksi.

On aivan mahdotonta valita niistä 400 (!) kuvasta kauneinta. Keukenhof on pakko kokea itse.

Puisto on suuri; 32 hehtaarin laajuinen alue jokineen ja vanhoine metsineen. Tulppaaneja on jopa 7 miljoonaa; sen lisäksi on narsisseja, hyasintteja yms. yms. yms.!

Osa kukkapenkeistä on suorissa ja jämpteissä riveissä. Osa puolestaan on laitettu rinteisiin, purojen keskelle ja metsiköihin. Vaikka ihmisiä oli valtavasti, välillä tuntui kuin olisi kävellyt ihan ypöyksin laajassa puistossa.

Suomalaisena on tottunut perustulppaaneihin eli yksivärisiin ja melko yksinkertaisen näköisiin. Puistossa oli kuitenkin niin erikoisen näköisiä yksilöitä, että tuntui ihan käsittämättömältä, miten niitä voikin olla niin paljon. Osa oli valtavan suuria, osa aivan pieniä, osassa terälehdet olivat yli kämmenen kokoisia, osa oli yksivärisiä, osa monivärisiä, osa pyöreitä, osa suippoja, osa kerrottuja...

Värien runsaus oli myös mahtava. osa tulppaaneista hehkui kirkkaissa väreissä, osa puolestaan oli hempeitä ja vaaleita kuin suomalaisen kesän usvayö.

 Tietenkin ostin pari pakettia mukuloita; ne painavat paljon koneessa, mutta jotenkin se vaan tuntui kivalta. Näinköhän saan niitä menestymään ja veikkaan itse, että en saa.

Yhden lajikkeen nimi oli IceCream ja nimensä mukaisesti se näytti ihan pehmis-tötteröltä. Yritän saada sellaisia kasvamaan ja voin laittaa sitten kuvan, niin te molemmat uskolliset lukijani voitte sitten tehdä päätöksen, tuletteko ilmaiseksi minun puutarhaan vai kannattaako sittenkin pulittaa muutama satanen Hollanninmatkasta...

Keukenhofiin on helppo mennä Amsterdamista. Menimme ensin Schipoliin ja sieltä jatkoimme puistoon.Alkumatkan olisi päässyt varmasti nopeamin junalla, mutta toisalta ihan helposti se onnistui noinkin.

Seuraavana päivänä etureidet olivat niin kipeät, että olisi pitänyt tehdä parituhatta askelkyykky ennen reissua (päivässä) noin kuukauden ajan...

Olut-tuomio

Tuli ostettua toinenkin pullo tuota BrewDogia; tämä oli Alpha Pop hoppy rye pale ale. Kyseessä edelleen pieni 3,3 desin pullo, eli maisteltiin molemmat samalla kertaa.

Tässä oli tosi mieto tuoksu, ei oikein meinannut saada kiinni ollenkaan, että mikä siinä tuoksuu. Maku oli melko tunkkainen ja jälkimaku todellatodella pitkä. Kielen juuressa ja kitalaessa säilyi nahkea, hieman kitkerän tuntuinen maku minuuttikaupalla. Ei tehnyt yhtään mieli ottaa uutta kulausta, kun entisenkäään maku ei tuntunut haihtuvan millään. Siinä mielessä tämä olisi oikein "säästöolut", eli pullon juomiseen menee varmaan tunti.

Samean näköinen ulkomuoto ja kitkeryys saavat aikaan sen, että tätä ei meikäläisen ostoskorista toista kertaa löydy.

Olut-tuomio

Olen tässä vuosien varrella maistellut erilaisia oluita (ja myös kaljaa) ja tulin nyt siihen tulokseen, että on aika perustaa oma olutraati! Kyseessä ei ole mikään ammattilaisen analyysi, vaan ihan tavallisen peruspertsan luotsaama oluiden vertailu arvostelemalla (ei siis arvioimalla) eri oluita oman täysin subjektiivisen suutuntuman perusteella.

Korostan, että tarkoitus ei ole viettää loppuaikaa vv:sta kulauttelemalla kurkusta oluita sillä tekosyyllä, että huolellisena ihmisenä haluan tietty olutarvosteluistani mahdollisimman kattavan. Ei suinkaan. Tavoite on, että silloin kun arvostelen jotain olutta, niin sitä nautitaan lasillinen ja tuollaisesta 3,3 dl:n pullosta tulee juotua reilut 1½ desiä. Vastaavasti 5 dl pullossa se tarkoittaa 2½ desiä. Siitä ei hirveesti riehaannuta...

Minua on vuosien saatossa ärsyttänyt todella paljon se, että "oluen juojat" ovat alempaa kastia kuin "viinien maistajat".  Vai miten tuttu on ilmaisu oluen maistaja ja viini juoja?! Olutta juodaan humala-hakuisesti mutta viiniä maistellaan humaltumatta?! Niinpä hyvälaatuista tuontiolutta voi joutua juomaan vaikka muovisesta siiderilasista, mutta heikkolaatuisille viineille löytyy aina oma lasi ravintolassa. Se on toki totta, että moni juo olutta humaltuakseen, mutta sama tarkoitusperä on myös viinijuonnissa valitettavan monella.

Suomi on kaksinaismoraalinen maa. Valtiovalta on tiukentamassa alkoholilainsäädäntöä ja rajoittamassa alkoholin myyntiä ja prosentteja. Samaan aikaan pubeissa ei meinaa millään saada ostettua olutta pienessä 2½ desin lasissa, vaan sitä on ostettava "tuopillinen" eli jopa 6 desiä! Olin kerran paikallisessa pubissa, jonne tuli noin parikymppisiä tyttöjä. He tulivat tiskille ja tilasivat: "yks olut" eli ihan sama mitä kuravettä juodaan, kunhan se on vaan alkoholipitoista ja halpaa. Kuka menee ostamaan viiniä samalla tyylillä "Yks viini",  ihan sama onko se valkoviiniä vai punaviiniä vai roseeviiniä vai shamppajaa/kuohuviiniä? Ja ostaako sitä 12 vai 16 senttilitraa? No ei kukaan.

Mistä siis johtuu, että viinistä tiedetään edes perusasia, eli minkä värisenä sen haluaa, mutta oluesta ei tiedetä, onko se lageria vai alea vai lambicia. Saatikka, että tiedettäisiin edellä mainittujen alatyyppejä. No totuuden nimessä voin sanoa, että en itsekään ole mikään pro, mutta jotain kuitenkin olen oppinut. Kunhan luette sitten jatkossa noita arvosteluja, niin huomaatte, että aika paljon taitaa olla vielä opittavaa.

No tänään maistoin pale alea. BrewDog on melkein 10 vuotta toiminnassa ollut skottipanimo, jonka tuotteita saa helposti ihan maitokaupastakin. Punk Pale Ale post modern classic on mukavan pienikokoisessa pullossa, joten se ei pääse edes väljähtymään juodessa.

 Olutta oli viilennetty liikaa, eli sen maisteluhetkeä olisi pitänyt siirtää puolella tunnilla. Ei maltettu, joten tässä arvostelu:

Voimakas sitruunainen, hapahko tuoksu (no oliko yllätys jos se kerta on sitruunainen),  jotain vivahteita jopa mango-/persikkasoseesta (ihanko totta? eikai vain Piltistä?). Mieleen tulee kuva sitruunarahkapiirakasta (pääsiäisestä siis tosi vähän aikaa...). Maku on kevyt, raikas ja jälkimaku kestää pitkään. Väri on kauniin kellertävä, jopa simamainen (vielä on kolome viikkoa vappuun). Tätä voisi juoda vaikka kauniina ja kuumana kesäpäivänä pullollisen ja heti olo viilenisi ja virkistyisi. Hyvä olut, tätä ostetaan pullo joskus toistekin.

Jos ei hyvällä, niin sitten pahalla....

Nimittäin, olen vajonnut niin alas kuin vaan voi vajota. Toissapäivänä ostin apteekista yllytyshullun lailla ällöä nestettä, jota muut käyttävät vain äärimmäisen pakon edessä. Aineen nimi on colonsteril ja en todellakaan aio kertoa siitä pätkääkään enempää. Se, että meikä hörppi ihan vapaaehtoisesti tuota tököttiä melkein 4 litraa, kertoo joko siitä, että olen todella epätoivoinen tai siitä, että olen todella herkkäuskoinen ja sinisilmäinen tai siitä, että vv on saanut osan aivopoimujeni järkiosastosta suoristumaan. Itse veikkaan noita kaikkia kolmea.

Voin kuitenkin todeta, että kaikkensa sitä yrittää; siitä ei voi minua ainakaan moittia. Ideana oli, että kun elimistö puhdistuu myös sisältä, niin se tehostaa kaikkea muutakin toimintaa ja saa mahdollisesti vaakan jousen pysymään alempana. No itsellä sattuu olemaan tietty digimalli, mutta silti. Googlailin ensin kaikkien kauhukertomukset aineen ällöttävästä mausta. Mietin, voiko se olla pahempaa kuin joskus reilut 10 vuotta sitten juomani Molkosan - se nimittäin maistui ihan ns. navetan alusille. Yllätyin positiivisesti, sillä Colonsteril on selvästi eri makuista! Ei missään nimessä voi edes vertauksena sanoa, että "paremman" makuista, mutta ei se kuitenkaan ollut yhtä pahaa!

Aamulla aloin hörppimään nestettä ja päivän tapahtumat voitte ihan itse kuvitella. Ajattelittepa mitä tahansa, niin todennäköisesti ne menee ihan oikein. Sen verran voin kertoa, että minulla on silitysvälineet parin metrin päässä toilets-alueesta ja sainkin silitettyä kymmenisen paitaa ja muutaman liinan tuossa päivän aikana ihan sattumoisin vaan...

Tulokset olivat musertavat! Seuraavana aamuna vaaka osoitti painon pudonneen 200 grammaa. Ja seuraavana aamuna oltiinkin sitten jo normilukemissa, eli paino oli enemmän kuin ennen tuota ruikkauskuuria. Kyllä meikäläistä nyt masentaa!

Aika kultaa muistot

Nyt kun olen vuorotteluvapaalla, olen saanut paremmin tuntumaa myös lapsenlapsiin. Se on hieno asia! Olen todella iloinen. Olen muutaman kerran saanut myös ottaa hoitovastuu Ykkösen Kakkosesta, viimeksi tänään. Imuroin kaikki suurimmat pölypallerot lattioilta, mutta mitään erityistä siivousta ei tarvinnut tehdä, koska vauva ei vielä liiku kovin montaa senttiä. Muutenkin olen sitä mieltä, että liian hygieeninen koti altistaa lapsen herkemmin kaikenlaisille taudeille. Koiraperheessä kasvaa karaistuneita kakaroita!

Se on selvää, että lapsenlapsista ei ole samanlaista stressiä kuin omista. Etenkin Ykkönen, joka muutenkin oli aivan täysin ammattitaidottomien vanhempiensa ensimmäinen kokeilukappale, joutui kestämään kaikenlaista. Mielestäni pienen vauvan kasvatusvastuun ottaminen on niin iso asia, että jo neuvolassa pitäisi olla kursseja muustakin kuin siitä, miten palleahengitys toimii ponnistusvaiheessa. Perustan mielipiteeni tietenkin omiin kokemuksiini neljän yksilön kasvattajana ja äitinä!

No, ite opin, eli jokainen lapsi on opettanut myös vanhempia. Mutta opista ei välttämättä ole ollut kovinkaan suurta iloa, sillä lapset ovat olleet kaikki temperamenteiltaan erilaisia. Kun Ykkönen kaipasi sitä, että riidan jälkeen asia selvitettiin perinpohjin, niin Kakkonen ei moisesta välittänyt vaan jatkoi matkaansa kohti seuraavaa koitosta. Se mikä oli passelia toisen temperamentille, ei sopinut toiselle ollenkaan. Näitä asioita on vaikea ymmärtää, jos ei ole lukenut kasvatuspsykologiaa tai vähintään muutamaa Keltikangas-Järvistä.

En ollut lukenut mitään lastenkasvatuskirjoja ja siitä vaan piti lähteä kasvattamaan uutta sukupolvea! Mieletön vastuu! Ja vaativa tehtävä! Onneksi minulla oli kuitenkin aikaa kirjoittaa jokaisesta kakarasta "Kulta-aika lapsuuden" kirjaan. Sieltä on nyt helppo käydä tsekkaamassa, nukkuiko se jälkikasvu niin hyvin, kuin tällä hetkellä muistelen. Tai söikö jokainen napero kaikki uudet ruuat hyvällä mielihalulla ensimmäisestä lusikasta alkaen. Ja olivatko ne yöunet todellakin  kaikilla 10-tuntisia, kuten muistelen. Tai oliko niin, että kaikki parkuivat yöt läpeensä päivistä puhumattakaan!

Nimittäin, Ykkösen Kakkonen nukkui vaunuissa parvekkeella ja muistelin, että kaikki neljä lapsukaistani olivat nukkuneet päiväunensa melko rauhallisesti, joskin hyvin eripituisia unijaksoja vaunuissa. Ykkönen itse nukkui lyhyitä pätkiä ja olin kateellinen ystävälleni, jonka piti herättää (!) vauva yli 4-pituisilta päiväunilta. Tämän lisäksi hänen kakaransa nukkui kuin uppotuki myös kaikki yöt eikä herännyt imemään kertaakaan...

No tänään tapahtui jotain todella hassua (omasta mielestäni), sillä ensimmäistä kertaa elämässäni minulle tultiin kotiin sanomaan, että anteeksi vaan, mutta huomaatko että vauvasi parkuu vaunuissa! Hoidokkini oli juuri nukahtanut vaunuihin ja riensin kuorimaan perunoita ja luomuporkkanoita lounasta varten. Niin eikös mokoma alkanut parkumaan juuri kriittisellä hetkellä, kun minulla oli vielä yksi peruna kuorimatta ja lohkomatta kattilaan.

Jos kyseessä olisi ollut Ykkönen vauvana, olisin oitis nakannut kuorimaveitsen käsistäni ja rynnännyt hyssyttämään lapsukaista. Kakkosen, Kolmosen ja Nelosen kohdalla olisin vain jatkanut puuhiani, kuten tein nytkin. MUTTA minuutin kuluttua parkaisusta, eli samalla hetkellä kun itsekin lähdin kohti parveketta, ovikello soi ja siellä oli nuori naapurini (siis en ollut kyllä nähnyt häntä kertaakaan sen viiden vuoden ajan, jonka hän oli asunut parin talon päässä), joka tuli tiedustelemaan, olenko kenties pyörtynyt, kun en kuule vauvaparan itkua...

Tein pika-analyyysin itsestäni mummina ja tulin siihen tulokseen, että olen ihan hyvä mummi. Itseasiassa ihan erinomainen, luomuporkkanat ja kaikki. Kun survaisin ipanalle tutin suuhun, parku loppui oitis ja rupattelimme pitkän tovin mummeista ja anopeista ja lastenhoitoavusta yleensä naapurin kanssa. Itsekin kolmen lapsen äiti totesi, että kun hän oli vihjaillut omalle äitilleen, että täällä koko perhe makaa sairaana, niin yhdistetty äiti-anoppi-mummi oli todennut, että hän nyt ei ainakaan aio tulla sairastuttamaan itseään...

Ite tein

Palmusunnuntai lähestyi ja ykkösen ja kakkosen perilliset olivat tulossa virpomismatkalle mummolaan! Myös muita potentiaalisia suklaamunan metsästäjiä oli tulossa vierailulle. Mietin, että pitää vissiin olla jotain tarjottavaa ja meikäläisen keittiötaidot tietäen (eli ei ole intoa taidosta puhumattakaan) päätin tutustua ensin erilaisiin leipomisblogeihin.

On kyllä nostettava hattua. Siellä vaan lapsiperheiden työssäkäyvät äidit väsäävät herkkuja katraalleen illat pitkät ja lisäksi vielä ottavat huippuhienoja kuvia tekosistaan. Tsekkailin sivuja ja päädyin kokeilemaan Kakkuviikarin vispailuja - blogistin kääretorttureseptiä. Toki vähän muuntelin, kun olen nyt kuitenkin muutaman kakun ja kääretortun väsännyt itsekin vuosien saatossa.

Kääretorttu kääreessä

Paistoin kääretortun perusreseptillä ja sitten levitin ensin ohuen kerroksen vauvoille tarkoitettua persikka-aprikoosisosetta. Sehän passasi hyvin, sillä virpomaan oli tulossa ykkösen kuopus, joka on ihan vauva vielä. Sitten viipaloin ohuelti banaaneja ja itse tehtyä omenhilloa. Totuuden nimessä en sentäs sitä omenhilloa ole itse keittänyt, vaan sen teosta vastasi ystäväni, jolla on kondiittorin tausta. Mutta eipä sekään ammattitaito auttanut, sillä omenahillo olisi kannattanut levittää suoraan soseen päälle ja vasta sitten banaaninviipaleet - ihan teknisen toteutuksen kannalta.

Mutta hyvin se kuitenkin saatiin tasoittumaan ja laitoin päälle vielä kermaa, jossa oli hieman kaupasta ostettua vaniljarahkaa. Sitten kääretorttu nimensä mukaan käärölle ja tiukkaan kelmuun odottamaan parempia aikoja.

Palmusunnuntai-aamuna, eli tuossa muutama tunti sitten,  heräsin viimeistelemään torttua. Oli siirrytty kesäaikaa, joten olo tuntui heti tosi iloiselta! Koska suvussa on muutama nirppanokkainen yksilö, niin armeliaasti heitä ajatellen vaihdoin perinteisen marsipaanin sokerimassaan. Se olikin minulle uusi tuttavuus, mutta helppo työstää.

Tipukääre

Olin itsekin yllättynyt, koska kauliminen oli helpompaa kuin marsipaanin kanssa. Jos nyt joku innokas päättäisi leipoa samalla idealla, niin sen verran voin vielä kertoa, että sivelin tuon kääretortun kermavaahdolla ohuelti ennen sokerimassan asettelua.

Ja sitten koristeita tekemään. Ne tulivat helposti sulatetusta suklaasta. Kyllä olin iloinen! Ja nyt eikun syömään!!!

NAM!