Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä

Tässä pitkäperjantaina joutaa pohtimaan paljon asioita ja yksi niistä oli mitä parhain. Luin nimittäin jutun Risto Isomäestä, joka kertoi omistavansa vain lankapuhelimen. Nykyaikana! Hän on erittäin arvostettu ja tuottoisa tieteiskirjailija, joka vaikuttaa globaalisti. Silti hän pärjää pelkällä lankapuhelimella. Ja tietokoneella.

Isomäki haluaa viettää laatuaikaa itsensä kanssa ja hänen pohdintojaan ja mietiskelyjään häiritsee, jos hän vastailisi puhelimeen yhtenään. Isomäki ei koe olevansa itsekäs; hänet tavoittaa kyllä jos asia on tärkeä. Hienoa!

Kun hieman tarkailee ihmisten kännykkäkäyttäymistä, niin jotkut taitavat olla tavoitettavissa vuorokauden ympäri. Joskus tuntuu siltä, että kännykkään on pakko vastata. Olipa missä tahansa. Sinut on pakko tavoittaa juuri sillä hetkellä, kun soittaja haluaa. Onhan sinulla kännykkä - miksi et muka voi vastata?! Tuntuu, että ihmisestä on tullut kännykän vanki. Heti kun se kilahtaa, siihen vastataan vaikka kassajonossa ja unohdetaan se linjan toisella puolella oleva ihminen.

Meikäläinen kun on 50-luvun kasvatteja, niin on vielä hyvin muistissa se aika, kun meillä kotona oli lankapuhelin. Ja sekin aika, kun kotoa muutettua ei ollut vuosiin puhelinta lainkaan, koska olimme niin köyhiä opiskelijoita, ettei liittymää ollut varaa hankkia. Tungimme kolikkoja kadulla olevan puhelinkopin puhelimeen ja jos oli tarkoitus soittaa pitempi puhelu vanhemmille, niin menin oikein lennättimeen soittamaan, missä maksettiin puhelu vasta soiton jälkeen. Lennättimeen?! Mietippä sitä!

Sitten tuli mieletön uutuus; puhelinkortit. Niillä sai ostettua puheaikaa eri markkamäärän edestä - tuntui, että nyt ollaan kehityksen kärjessä. Lennättimet lakkautettiin ja kortteja aletiin myydä R-kioskeissa. Kun tuli aika synnyttää esikoinen, niin vyöryin kadun toisella puolella olevaan puhelinkoppiin ja soitin synnytysosastolle, että pitäisikö minun jo tulla kun supistusten väliä on niinjaniin monta minuuttia.

Ensimmäisen työkännykkäni sain tuossa 90-luvun alkupuolella. Kotikännykkää minulla ei ollut vielä 90-luvun puolivälissäkään, vaan soittelin puhelut edelleen kioskeista, jos en ollut kotona. Mietipä sitä; puhelinkioskia! Kyseessä ei siis ollut mikään nakkikioski, vaikka niin olisi voinut päätellä sinappi- ja ketsuppimäärästä, mikä niissä saattoi viikonlopun jälkeen olla...

Kun on tällainen tausta, ymmärrän hyvin Risto Isomäkeä. Ennen ei totisesti kirmattu puhelinkoppiin jonnekin muutaman kilometrin päähän tai ehkä jopa samalla kadulla olevaan vain sen takia, että olisi voinut kysyä jotain turhanpäiväistä. Silloin oli todellista asiaa. En tarkoita, ettäkö nykyisin kännykkäkulttuurissa ihmisillä ei olisi asiaa toisilleen. Sitä tuntuu olevan todella paljon.

Ehdotan, että jokainen (tarkoitan erityisesti tässä jälkikasvua) voisi miettiä, onko juuri seuraavaksi aikomani puhelu turhake. Aivan kuin Suomen Luonnonsuojeluliitto valitsee vuoden turhakkeen. Sieltä löytyy lehtipuhallinta, ulkomaista pullovettä, juotavaa jogurttia ja viimeisimpänä tämä älytön vessapaperirullan hylsy, mikä huuhdotaan tuotoksen kanssa viemäriin. Jos tuntuu, että kerkiääpä tuon kysymään myöhemminkin tai itse asiassa, osaan ratkaista asian itsekin, niin voisiko puhelun jättää väliin?

Ja tällä tekstillähän ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että ostin pari viikkoa sitten käytetyn kännykän, jota en todellakaan taida oppia käyttämään.

Haloo? Miksi kukaan ei ole soittanut minulle viikkoon?!