Vettä kengässä, julk. 21.2.2010

Tsekkailin tuossa vesijalanjälkiäni ja tulin siihen tulokseen, että olisi syytä kiristää saapasta. Olen miettinyt paljon tuotteiden elinkaarta ja pyrkinyt tekemään sellaisia kompromisseja, että en itse ahdistuisi enkä olisi riistäjä. Se on länsimaiselle vaikeaa. Riittääkö, että edes yritän? Riittääkö, että pyrin välttämään suurimmat kuopat ja karttelemaan isoimmat karikot?

Olisi oltava todella valistunut kauppareissulla, että osaisi ostaa järkevimmän vaihtoehdon vaikkapa appelsiineista. Algerialaisilla (onko niitä edes myynnissä?) näytti olevan suurin vesijalanjälki, vastaavasti Israelista lennätetyillä pienin kiloa kohti. Mutta sitten tulee nämä muut intressit, eli haluanko oikeasti ostaa israelilaisia appelsiineja? Olen jo luopunut israelilaisista paprikoista, ihan vaan omana pienenä poliittisena kannanottonani. Taidan jättää appelsiinit kauppaan ja napata yhden Multitabsin; hmm... missähän nekin on valmistettu.

Uusi tieto minulle on se, että Espanjassakin viljellään jo riisiä - no huh! Riisin viljely vie valtavasti vettä ja täällä Suomessakin on sitten alettu harrastaa yhä enemän kaikenlaisia riisiruokia, vaikka siinä ei ole mitään tolkkua. Nimenomaan se, onko vesi vihreää vai sinistä, tekee riisistä joko siedettävän tai sietämättömän valinnan. Mielestäni meidän olisi hyvä pitäytyä kotimaisessa lähiperunassa, niiden kasvattamiseen tarvittava vesimäärä on suhteessa riisiin huomattavasti pienempi.

Itse asiassa ostan todella harvoin riisiä. Nyt kaapille: Rainbowin riisin valmistusmaa on Saksa?!, Myllyn parhaan Hyvinkää -ihanko totta?!, Pirkan Intia - tämä tuntuu todelliselta ja sitten löytyi vielä avaamaton 2 kg:n pussi, jossa ei mainittu mitään tietoja sen paremmin valmistusmaasta kuin yhtiöstäkään, joka on pussin kauppaan toimittanut. Aivan uskomatonta; ensinnäkin, miksi ihmeessä meillä on neljää eri lajia riisiä ja miksi sitä on n. 4 kg täyttämässä hyllyjä? Kuka meillä edes ostaa riisejä, saatikka keittää niitä ruuaksi? Milloin meillä on viimeksi ollut riisiä? Keitin riisipuuron jouluaattona Hyvinkäällä viljellystä riisistä... Jotenkin kalskahtaa oudolta, joten ei muuta kuin Myllyn Parhaan sivuille.

Löysin tiedon, että Myllyn Paras on Suomen neljänneksi ympäristövastuullisin brändi! Nimenomaan brändi, ei esimerkiksi neljänneksi ympäristövastuullisin yritys! Millaisiahan ne muut ovat, sillä normaalilla etsimisellä en saanut selville, missä tämä meikäläisen kaapista löytämä riisi on Suomeen tuotettu. Vai onko meilläkin jo ilmastonmuutoksen myötä alettu kasvattamaan riisiä...HAH! Jos olisin ihan normaali keskivertokuluttaja, en olisi vaivautunut edes etsimään moista tietoa. Seuraavalla kerralla (ehkä vuoden päästä) valinta on sitten sellainen riisi, mistä jo kaupassa saa helposti selville, mistä se tulee. Moikka vaan Myllyn Paras!

Siinäpä tuli kolme opetusta kerralla! Se, että eipä taida meikäläinen hallita edes omien keittiönkaappiensa sisältöä. Se, että miten yhä myynnissä voi olla tuotteita, joiden valmistusmaata ei ole merkitty pakkaukseen. Ja sekin, että perheessäni asustaa vielä kuluttajia, jotka eivät edelleenkään ole pätkänkään vertaan kiinnostuneita siitä, missä meille ostetut tuotteet on valmistettu.

Ei muuta kuin kyntämään - ei riisipeltoa, vaan perheenjäsenten ajattelumalleja.

Jokapäiväinen leipämme, julk. 8.2.2010

Meillä on varaa! Meillä on varaa ostaa ja heittää menemään! Meillä on varaa valita!

Nyttenkin meillä on viittä erilaista leipää laatikossa, joista jokaisessa avatussa pussissa kantapalaset on jätetty syömättä. Ne hoitelee elävä biohenkilömme, eli minä. En yksinkertaisesti raski heittää menemään leipää. Mutta joskus minuakin kyllästyttää, että miksi joudun niin usein syömään toisilta tähteiksi jääneitä palasia.

Ja miksi meillä ei ole toimivaa kompostiastiaa, jolloin voisin edes kuvitella, että ruuat, joita heitämme menemään, tuottavat edes mädäntyessään metaanikaasua, josta Joensuun jäteasema saa hyödynnettyä yhteistyössä Fortumin kanssa melkein 700 talouteen kaukolämpöä. Tai onhan meillä komposti. Sen rakensi eräs ahkera naapurimme ja sinne laitoimme kesäsin puutarhajätteet maatumaan. Kunnes kukaan ei jaksanut enää pissiä sinne keväisin, eikä kukaan jaksanut enää kääntää sitä. Kunnes eräänä kesänä mustaherukkapensas oli päättänyt kasvaa sen sisällä. Se on naapureidemme olohuoneen ikkunan näköpiirissä. Mahtavatkohan he ilahtua, kun kompostimme naamioituu kesäksi nokkosten ja viinimarjapensaan sisään.

Jos laittaisin vaikkapa vain viikon ajalta talteen kaiken sen ruuan, mitä tämä perhe heittää menemään! Jos kirjoittaisin vaikka paperille jokaisen hukkaan heitetyn ruuan nimen ja määrän, niin olisiko sillä vaikutusta? Korkeintaan minuun, niin luulen. Raivostuisin, mitä teen toki jatkuvasti muutenkin. Mutta minua on alkanut suututtaa, miten paljon myös rahaa menee hukkaan, kun tuhlaamme kuin olisimme jotain aivottomia hölmöläisiä. En jaksaisi ostaa uutta, kun entistäkin on vielä jäljellä.

Minun olisi piiloteltava kaupasta ostetut leipäpussit pakasteeseen, otettava sulamaan ne juuri paria leipäpalasta ennen, kuin viimeistä syödään. Ja sitten joku tulee ja nostelee kauppakassista tuoreita leipä kaappiin; kuka silloin enää haluaa syödä pakastettua leipää?! Eikä leivän pakastamisessa ole muutenkaan järkeä sähkökulutuksen kannalta. Tuntuu pahalta, kun en ole saanut edes tällaista pientä asiaa kuntoon ja tuntuu, että päivä päivältä tilanne riistäytyy käsistä entistä enemmän.

Autoilu saastuttaa, julk. 3.2.2010

Vili innostui niin tuosta SE-romun löytämisestä, että haluaa aina välillä lähteä heittämään rundia ja tarkkailee samalla tosi tarkasti, josko löytäisi muutakin mielenkiintoista. Kyllä tiedän, että autolla ajaminen on todella haitallista ympäristön kannalta ja Suomessa kun ollaan, niin metsään pääsisi ihan kävelemälläkin. Edes se, että raahaisimme jonkin aiemmilta reissuilta löytämämme hetekan, Jaamankankaalta keräämämme Suomen armeijan harjoitusammunnoissa käytetyt hylsyt, tyhjät metallikanisterit, jne. ei riitä sovittamaan autolla patikoimaan lähtemistä.



Tämä on varmaankin kaikkein kovin paikka minulle ja autoilu peittoaa monet pienet ekotekoni eikä siis tee minusta keskivertokansalaista kummempaa; toteuttajana. Vai olenko liian ankara itselleni ja vaadin liikaa? Olisiko vaan myönnettävä, että Suomessa välimatkat ovat pitkiä, julkinen liikenne liian harvaa ja omat työajat kaikkea muuta kuin säännölliset? Vai olenko sittenkin löysäilijä, joka tekee tiukkoja ekovalintoja silloin, kun se itselle sopii, mutta menee aidan alta heti, kun siihen tarjoutuu tilaisuus, eli lähtee patikoimaan 15 km päähän Jaamalle, kun voisi siirtyä omalta pihalta harjulle? Mutta matkailu avartaa, eikös?

Töissä tarvitsen autoa, en tietenkään aina, mutta usein. Voisin toki lähteä Nurmekseen opettamaan julkisilla, mutta se koneiden kuljetus olisi melko kohtuutonta. Toki voisin lähteä kotoa jo 6.15 linja-autolla, keritäkseni 8.00 alkaville tunneille. Tai voisin pummia kyydit työkaverilta, joka asuu parin kilometrin päässä, mutta olisi varmistettava, etten joutuisi Nurmekseen, Kiteelle, Ilomantsiin tai muihin lähikuntiin Joensuun sijasta. Toki voisin kulkea matkan pyörälläkin. Matka on kuitenkin huomattavasti pitempi, kuin se suositeltava "helposti kuljettava pyörämatka", mille ei edes kannata ottaa autoa, koska se ei kerkiä tasata edes bensankulutusta. No, bensankulutus kyllä tasaantuu silloin, kun annan autoni kimppakäyttöön, eli jotain ekologista käyttöä sillekin kotterolle löytyy.

Miksi - koska! julk. 3.2.2010

Tavoitteenani on havainnoida, raivostua, syyllistää, neutraloitua, kannustaa, rohkaista, selittää, hakata reikää isommaksi tynnyriin..! Ja saada edes pienenpieniä muutoksia positiiviseen suuntaan elinympäristöämme ajatellen. Ehkä tavoittelen kuuta taivaalta; pelkästään oman esimerkkini avulla voisin saada positiivista muutosta aikaiseksi, mutta vain itsessäni. En ole esimerkillinen itsekään, mutta ainakin yritän. Sekin on jo paljon - onhan!

Ympäristöherännäisyyteni koin 1990-luvun puolivälissä. Siitä alkaen olen tietoisesti pyrkinyt laajentamaan ymmärräystäni, etsinyt tietoa maapallon tilanteesta eri maiden osalta, yrittänyt ymmärtää, mitä on ylipäätään tapahtumassa. Se ei ole helppoa, mutta erittäin mielenkiintoista. Olen huomannut, että tieto ei lisä tuskaa vaan saa ajattelemaan laajemmin; emme voi ajatella asioita vain suomalaisuuden näkökulmasta. Tai toki voimme, mutta se ei ole viisasta.

Viime vuosina ympäristöasioista on tullut tietoa tuutin täydeltä. Olen viidentoista vuoden ajan kerännyt mielenkiintoisia lehtiartikkeleita ympäristöasioista ja nyt alkaa tuntua siltä, että aamulla lehteen jää vain raamit, kun kaikki mielenkiintoiset artikkelit leikkaa siitä irti. Meissä ihmisissä on tyypillinen piirre, että jos asia ei kiinnosta, niin käännäme sivua, vaihdamme kanavaa, suljemme silmät... Tämän takia löytyy yhä ihmisiä, jotka eivät todellakaan ole kuulleet mitään ilmastonmuutoksen vaikutuksesta, ainakaan Suomea koskevaa. Ajattelu noudattelee pitkälti seuraavanlaista suoraviivaista polkua: "Ja pyh; jos jossin vinkuintiassa nyt muutamalta miljoonalta loppuukin puhdas juomavesi, niin tuskin ne tänne kylmään pohjolaan asti selviytyvät. Rautaa rajalle!" Näin se menee, harmillista.

Olen etuoikeutettu, sillä Maija Vilkkumaan sanoin "mulla on valtaa mä koulutan muita" ja pääsen siis keskustelemaan ja innostamaan ihmisiä huomaamaan muutokset elinympäristössämme eri puolella maailmaa ja jopa täällä kotimaassa. Ei tarvitse opettaa, riittää kun saa sytytettyä kipinän, valtavan tiedonjanona ja hingun etsiä totuutta. Aivan mahtavaa!!!

Koirakin sen tietää, julk. 3.2.2010

Tanskalais-ruotsalaiset pihakoirat ovat keskimääräistä älykkäämpiä koiria ja niiden kasvuympäristöllä on suuri vaikutus siihen, millaisista asioista koira kiinnostuu aikuisena. Vili on kasvanut olosuhteissa, joissa sen ympäristötaidot ovat kehittyneet huimaavaasti verrattuna keskiverto-piskeihin.

Tässäpä on oivallinen esimerkki todisteeksi ympäristötietoisesta koirasta. Olin nimittäin patikoimassa Vilin kanssa Jaamankankaalla. Koira nuuhki ja touhusi innoissaan, kuten aina silloin, kun se tietää saavansa nuotiolla eväspalaset, lenkkimakkaraa (jaahas- olisko ollut soijasta, siis ei kuitenkaan gm-soijasta) ja kupillisen maitoa. Yhtäkkiä Vili jäykistyi, lähti jalat jäykkänä ja säkä pystyssä etenemään varovasti kohti lähintä männikköä. Ja eikös sieltä löytynytkin SER eli joku ääliö oli kantanut tietokoneen keskusyksikön noin kolme kilometriä lähimmältä tieltä keskelle metsikköä! Koira ymmärsi hetkessä, mikä ei kuulu joukkoon!

Mietin, miksi tämä tyyppi oli nähnyt vaivaa raahatessaan keskusyksikköä pitkin männikköä, kun hän olisi voinut helpommin viedä sen lähimpään kierrätyskeskukseen. Tai jäteaseman kierrätyspisteeseen. Ehkä hän halusi jännitystä elämään; kyseessähän oli selkeä ympäristörikos, josta voi jäädä kiinni. Ehkä hän oli piilottamssa yksikköä, mutta joku yllätti hänet kesken operaation. Oliko hän tarjonnut keskusyksikköä kierrätystorille, mutta siellä olikin sanonttu, että emme ota rikkinäisiä yksiköitä vastaan ja hän joutui jatkamaan matkaansa jäteasemalle! Ehkä hän oli tullut jäteaseman portille juuri aseman sulkeuduttua! Ehkä hän olisi suivaantunut tästä niin paljon, että oli päättänyt perustaa yksityisen jätaseman, mutta kunto olikin pettänyt kesken kaivamisurakan! Ehkä minun ja Vilin olisi pitänyt ottaa keskusyksikkö mukaan?! Ehkä Vili ei jaksanut kantaa sitä! Voih!!!

Ja nyt huudetaan!

Mutta ei kuitenkaan "Ihanaa Leijonat ihanaa!!!" vaan "Ihanaa - ylppärit juhlittu - ihanaa!". Juhlat onnistuivat HUIPUSTI! Ja se tunne, kun viimeinen vieras kolauttaa oven jälkeensä kiinni, on samalla sekä haikea että vapauttava.

Kaikki meni nappiin; aurinko paistoi, ylppärilakki hohti valkoisena, tyttö loisti kilpaa auringon kanssa, sukulaisia parveili isoissa laumoissa juhlissa, tarjottavat olivat makoisia ja riittivät hyvin kaikille, kukat olivat valtavan upeita, Vili käyttäytyi hienosti, iloinen puheesorina täytti matalan majamme muutaman tunnin ajan!

Ja mikä oleellisinta, olin onnistunut treenaamaan kävelyni niillä korkkareilla noin 5 minuutin harjoituksella siihen malliin, että näytin vähintään telkkarin muotiohjelman CATWALK:lla astelevalta - no, en nyt ihan mallilta, mutta ainakin varttuneelta naishenkilöltä. Tai ainakin minusta tuntui siltä ja jos kerta tuntui, niin silloin se on aito tunne, eikös vaan. Ja sinänsä oikea! Siis tarkennan, että ei se, että olisin näyttänyt varttuneelta, vaan se, että kävely oli yhtä hienoa kuin meillä malleilla catwalk:lla yleensä on. Tytönkään ei tarvinnut hävetä, että mamma olisi pyllähtänyt keskelle juhlasalia.

Kommelluksilta ei kuitenkaan vältytty; nehän ovat kaiken suola. Kummisetälle ei sopinutkaan musta puvuntakki päälle, sillä hänen vaimonsa eli kummitäti oli pakannut vahingossa mukaan heidän poikansa takin. Housut olivat kuitenkin omat ja sopivat!

Isoveli asteli juhlasaliin hienossa puvussa ja lenkkareissa, koska juhlakenkiä ei sitten ollutkaan löytynyt kaapin perukoilta. reitti kulki koulun juhlasalista kaupan kautta kotiimme ja kengät löytyivät ennätysajassa.

Toinen hyytelökakuista ei ollutkaan hyytynyt riittävästi, mutta puolen tunnin vierailu pakastimessa (siis sen kakun) korjasi asian.

Lapsille varatut jätskit ja Trip-mehut jäivät tarjoamatta, kun emme muistaneet edes ostaneemme niitä.

Mutta nyt, paluu arkeen ja voi olla, että meikäläisellä ei ihan heti ole juhlia järjestettävänä. Ellei joku runsaista lukijoistani ole tullut siihen johtopäätökseen, että siinäpä osaava organisaattori ja monitaituri, jota ilman omat juhlat eivät todellakaan onnistu! Tässä vaiheessa voin kuitenkin jo ilmoittaa, että varausaika on meikäläisellä huomattavasti pitempi kuin mitä tuppaavat olemaan nuo kirkkohäiden varausajat, eli jotain kaksi - kolme vuotta ennen H-hetkeä. ja sittenkään ei meikäläinen varmaankaan jouda, koska lähden ajamaan fillarilla Suomen ympäri. Tämä samalla tiedoksi tiimikoordinaattorillemme...

Juhlista jaloin, loppuhuipennus

Todella upeeta! Meikäläisen organisaatiotaito, lähisukulaisiin kohdistuva lievä painostus ja eilinen Helatorstai mahdollistivat sen, että meikäläinen pystyi viettämään tänään ihan rennon vapaapäivän.

No eilen siivosin 2 ½ tuntia, kävin ostamassa vielä yhden yrtin Liperin kukkapuutarhasta ja loppuillan vahdin, kun mies ja tytär pesivät ja kuivasivat kuohuviinilaseja ja tekivät muitakin pieniä juhla-askareita. Aika helppoa, eikös vain! Sitä ennen olin kyllä luennoinut aiheesta "Yhdessä tekemisen lyhyt oppimäärä - hetki ennen alkuräjähdystä". Ilmeisesti esitelmästä innostuneena auttamistaso koheni huomattavasti...

Tänään sitten olin assistenttina, kun tytär leipoi ystävänsä kanssa kaksi hyytelökakkua. Lisäksi kävimme ostamassa Kontista kauniin pellavaliinan, hintaan 2 euroa 30 senttiä. Ei mitään stressiä, ei paineita huomisesta, vaan joimme torilla kahvit, valitsimme kukat kahvipöytään, kävin maksamassa pojan paitaostoksen, hain piirakat ystävän pakastimesta. Kauppareissun jälkeen katoin noutopöydän astiat valmiiksi ja hain vielä metsästä kauniit koivunoksat kuistille. Ihan kiireettä!

Sain kuppeja lainaan poikien morsmaikuilta eli potentiaalisilta miniäehdokkailta. Ja yksi heistä esittelee taitojaan tekemällä voileipäkakut! Hienoa! Onneksi aloitin kaiken ajoissa. Onneksi tein tarkan suunnitelman tehtävistä. Onneksi olen saanut apua töihin. Juhlat eivät synny ihan itsestään, vaikka miten kotikutoista yrittäisi tehdä.

Tyttö kritisoi, että meillä on liian puhdasta! Miten 21 vuotta vanhoista puulattioista, missä ei ole lakkaa enää jäljellä, saa siistit?! No, levittämällä mattoja kriittisiin pisteisiin. HAH!

Nyt unta palloon ja huomenna juhlimaan!!!