Kirjallisuuden innoittamana

Luin tuossa pari iltaa sitten Pirkko Heisken kirjaa Hyvinvointia työyhteisöön. Korostan jo tässä vaiheessa, että asialla ei ole mitään yhteyttä oman työyhteisöni mihinkään vointiin..

Kirjassa pohditaan mm. kiireen merkitystä nykytyöyhteisöissä. Kiire, sen kokeminen yksilötasolla ja kiireinen käyttäytyminen ovat hyvin mielenkiintoisia asioita. Joillakin  työpaikoilla touhukas käyttäytyminen, vaikka mitään ei oikeasti saataisikaan aikaiseksi, koettiin hyväksi työnteoksi. Silloin työn ajatellaan olevan jotain konkreettista, kuten kantamista, papereiden täyttämistä, puhelimessa asioimista.  Monesti tällaisissa työpaikoissa ajatteleminen, asioiden pohtiminen ja eri näkökulmista tarkastelu koettiin jopa laiskotteluksi.

Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että jos hankalia asioita ei pysähdytä pohtimaan eikä niille ei keksitä ratkaisuja ja vastaavasti suunnittelua ja kehittämistä ei koeta "oikeaksi työnteoksi", työyhteisössä tehdään samoja  virheitä vuodesta toiseen.  Työaikaa hukataan samojen virheiden korjaamiseen eikä kukaan tunnu ymmärtävän, että juuri se aiheuttaa kiirettä. Kyseessä on tavallaan paradoksi; olisi pystyttävä seisahtumaan tehostaakseen toimintaansa.

Monesti mietin, että jostain asiasta saatetaan valittaa kuukausikaupalla, mutta "kenelläkään ei ole aikaa" pysähtyä ja laittaa asiaa kuntoon. Jos kaikki se aika, mikä käytetään asiasta valittamiseen, käytettäisiin asian korjaamiseen, kiirekin vähenisi. Joskus taas isolla porukalla saatetaan pohtia jotain melko vähäpätöistä asiaa, jonka yksikin olisi saanut kuntoon, mutta tasavertaisuuden kaapuun verhoutuen asioista pitää päättää yhteisissä palavereissa. Se on tietenkin selvää, että jos joku sitten kehittää jonkin asian yhteiseksi hyväksi, niin kiitosta ei tietenkään kannata antaa. Tyyppihän voisi vaikka ylpistyä ja olisinhan minäkin sen voinut tehdä...

Kiire voi olla myös työntekijöiden keskinäisen kilpailun keino Heisken mukaan. Joku tekee saman työn kaksi kertaa nopeammin ja jopa laadukkaammin kuin toinen. Jos tasa-arvosta kiinni pitäen halutaan, että kaikki tekevät kaikkia töitä, työaikaa menee työnantajalta hukkaan. Joissakin yrityksissä työt on mitoitettu ja kaikkien työntekijöiden on päästävä samaan tulokseen samassa ajassa. Jopa omalla alallani olemme sitä mieltä, että on ihan oikein "kellottaa" työtehtävät ja jokaisen työntekijän on selviydyttävä niistä.

Asiakkaalle ei oikein voi sanoa, että avatkaa se ruokalanne puoli tuntia myöhempään ensi viikolla, kun meillä on hitaampi työntekijä (joka ei ole opetellut työtä kunnolla tai ei muuten vaan halua käyttää nykyaikaisia työmenetelmiä) töissä. Voiko kaikkia töitä mitoittaa? Voiko vaatia, että jokaisen on selvittävä samoista töistä samassa ajassa? Voiko ylipäätään joiltakin vaatia enempi kuin toisilta? Tai, voiko kaikilta samaa työtä tekeviltä vaatia ylipäätään samaa osaamista?

Pekka Ruohotie on muokannut Tynjälän taulukon pohjalta muuttuvan työelämän edellyttämiä valmiuksia. Nämä asiantuntijavalmiudet ovat mielestäni sellaisia, että ne eivät säily tai ilmesty itsestään. Jokaisen työelämässä itseään asiantuntijana pitävän olisi pysähdyttävä pohtimaan tuota taulukkoa ja oikeasti mietittävä, missä tasolla on itse. Me opettajat olemme arvioinnin ammattilaisia; etenkin toisten arvioinnin. Mutta onko meillä kaikilla rohkeutta tai taitoa arvioida itseämme?!

Tieto-, viestintä- ja automaatiotekniikan kehitys vaatii tietokoneen ja-verkkojen käyttötaitoa, medianlukutaitoa, kriittistä ajattelua ja ongelmanratkaisutaitoja. Globalisaatio puolestaan edellyttää, että kulttuuriosaaminen, suvaitsevaisuus, eettisyys, sopeutuvuus ja kielitaito ovat sillä tasolla, että voimme kohdata vaikkapa maahanmuuttajaopiskelijan tasavertaisena yksilönä. Jatkuva muutos, kompleksisuus ja yleensä epävarmuus edellyttävät, että pidämme yllä oppimisen taitoja, reflektiivisyyttä, joustavuutta, aloitteellisuutta, yrittäjyyttä, monialaisuutta, rajanylitystaitoja ja kykyä sietää paineita. Verkostoituminen, tiimityö ja projektit vaativat, että jokaisella on yhteistyö-, esiintymis- ja kommunikaatiotaitoja. Symbolianalyyttinen työ edellyttää puolestaan korkean asteen ajattelua, innovatiivisuutta ja visiointikykyä. Rutiinipalvelut puolestaan perustuvat luotettavuudelle ja täsmällisyydelle.

Tuon taulukon sisäistettyään saattaa pukata hieman stressiäkin; ainakin jos haluaa olla siellä ammattilaisten kärkipäässä. Kyvyssä sietää stressiä on paljon yksilöllisiä eroja. Heisken mukaan stressinsietokykyiset ihmiset ovat vaan kyenneet jäsentämään työtehtävänsä tavallista paremmin. Tämähän olikin hauska tieto. Eli tekemällä työt jäsentyneesti, priorisoimalla ja organisoimalla asioita kiirekin vähenee, sillä aikaa ei mene samojen asioiden pyörittelyyn.

Summa summarum, kuten me entiset latinanlukijat sanomme, ollaksesi hyvä ammattilainen, sinun on ensiksi pystyttävä näkemään kehittämiskohteesi. Se tapahtuu reflektoimalla ja ottamalla vastaan palautetta. Ilman palautetta on vaikea nähdä kehittämiskohtia itsessään. Se lisäksi tarvitaan vielä halua kehittyä ja kehittää itseään. Ja se tapahtuu pitkälti normaalin työajan ulkopuolella eli omalla ajalla opiskelemalla, pohtimalla, ajattelemalla, lukemalla ja vertaistuen avulla.

Että tämmöstä tuli mieleen tällä kertaa.

"Karhunpoika sairastaa

häntä hellikäämme, lääkkehillä hoidelkaa Nalleystäväämme..." Näin armaasti laulettiin minun lapsuudessani mutta kuten olen huomannut, niin eipä punaposkiset palleroiset enää vastaavia värssyjä pahemmin luikauttele. 3-vuotiaat heiluvat jo Robinin keikalla ja ekaluokkalaiset pitävät nolona ns. perinteisiä lastenlauluja.

Sama meininki jatkuu aikuisten maailmassa. Viime kuussa Ranualla karkasi 4-vuotias karhunpoikanen aitauksestaan eläinpuistosta. Nalle yritti päästä takaisin aitaukseen, mutta tuolla ilmeisesti minuuttien karkumatkalla siitä oli tullut ensimmäisen asteen kriminaali ja ainut ratkaisu oli ampua sille kuula kalloon. Jutusta ei noussut edes hälyä.

Olen seurannut telkkarista muiden maiden eläinpuistojen karkulaisten kohellusta ja niissä ensisijaisesti karkulaiset tainnutetaan nukutusnuolella ja hiissataan sen jälkeen takaisin häkkiin. Olipa kyseessä kuinka vaarallinen elikko hyvänsä! Tässä meikäläisten murhassa sen sijaan otettiin henki pois karhulta, joka yritti tunkea takaisin aitaukseensa. Huhhuh, sanonpa vaan. Ikinä en enää osta lippua Ranuan eläinpuistoon.

Nallesta puheen ollen, itsekin sairastelin viime viikolla. Olin yhden päivän sairaana töissä ja sen jälkeen makasin muutaman päivän kuumeessa ja äänettömänä petissä. Sain oikein ihastuttavasti huolenpitoa ja hoivaa, että tattista vaan!

Äänen menettäminen tämmöiselle verbaaliakrobaatille ja puhetyöläiselle, kuten meikäläinenkin sattuu olemaan, on iso juttu. Ehkä vielä isompi lähipiirille? Koin miltä tuntuu, kun ei voi sanoa mitään, vaikka päässä risteilisi miljoonia ainutlaatuisen tasokkaita ajatuksia. Totuuden nimessä, olin suurimman osan ajasta niin sairas, että hohdokkaita ajatuksia ei kuitenkaan ollut tungokseen asti.

Silti kun jotain kysyttiin, tai puhuttiin, niin oli vain oltava hiljaa ja toivottava, että vastapuoli on tunteiden tulkki ja osaa melko pienimuotoisesta elekielestäni muodostaa oikeita tulkintoja ja tämän jälkeen toimintoja. Kuten "Voisitko oikeesti nyt lämmittää sitä viinimarjamehua termoskannuun, ettei koko ajan tartte ruinata lisää?!" selvisi sillä, että osoitin sormella täyttä mehukuppia. Tai "Ei, en jaksa lähteä nyt saunan pesuhuoneeseen istumaan vaan minulle riittää, jos keität vaan kulhollisen kuumaa vettä sitä höyryhengitystä varten, kiitos."selvisi sillä, että osoitin sormella vesikulhoa.  Ja "Kyllä, vaikka olen ottanut jo kolme kuussatasta burnaa, parasetamonin ja pari ruokalusikallista kolmioyskänlääkettä, niin voin ottaa vielä nenäsuihkeet, mielellään molempiin sieraimiin..." selvisi sillä, että osoitin sormella lähimmän aa-kerhon puhelinnumeroa... No ei ollut hauska. Ei ollutkaan.

Kun olo alkoi hieman parantua, ajattelin, että voisinko olla omassa työssäni ja muussa elämässäni vaan äänetön, ns. hiljainen yhtiömies elikkäs meikäläisen tapauksessa tietenkin - nainen. Kuuntelisin ja katselisin lempeillä silmilläni, kun muut tekisivät päätöksiä, jotka vaikuttaisivat myös omaan elämäni. Istuisin hiljaa, en sanoisi omia mielipiteitäni ja korkeintaan kokousten jälkeen kuiskuttelisin niitä nurkan takana jollekin luottokamulle, joka vuotaisi kuitenkin  asiat välittömästi muille.Olisiko hienoa? Ei tarvitsisi ottaa vastuuta päätöksistä, joita ei tekisi. Istuksisi vaan ja nyökyttelisi ja kun tulisi vastuunoton hetki, niin pyörittelisi silmiään ja antaisi ymmärtää, että ei edes ymmärrä mistä puhutaan.

Mutta ei se minulta onnistuisi. Olen vastuunkantaja, ideoija ja toteuttaja. Teen nopeasti asioita, joita osa ei ole vielä keksinytkään.  Menisi tieto, taito ja osaaminen hukkaan, jos alkaisin vaan komppaamaan. Silti ajattelen niin, että alan nyt tietoisesti välillä olla hiljaa; taktikoin. Saa nähdä, miten se onnistuu.

Pallohullun päiväkirjasta, osa Mammaa IKÄVÄ!

Sniif!

Minä pieni tanskalais-ruotsalainen pihakoira olen joutunut kaappauksen uhriksi. Eilen luulin, vai oliko se toissapäivänä, että pääsen kakkilenkille, mutta minut sullottiin autoon ja jouduin omalta ihanalta sohvaltani taas sen ärsyttävän Nickin luokse. Se ei asu meillä, vaan se asuu minun ex-emännän luona. Minä sen sijaan asun minun oman mamman luona, joka ei halua, että sanon sitä mammaksi, koska olemme kuulemma niin eri näköiset.

Mutta ei se minua haittaa, koska olemme niin saman luontoiset. Molemmat niin tyyniä ja hyvätapaisia. Ainakin minä. Eilen tai viime vuonna vai milloin se nyt olikaan, niin ovikello ei soinut enkä kerinnyt yhtään haukkumaan edes, mutta siinä se Nickille haiseva Nickin emäntä seisoi, ovella. No ekana ex-emäntä sanoi, että JEE!! ja luulin, että se sanoi SAAT NAMIN!

Mutta se sanoikin, että nyt saat lähteä kidutuskammioon, senkin pikku porsas! Minä olen kuulemma lihonut. Niin ihan kohtuutonta. Jos nyt olenkin hieman pyöristynyt, niin se vaan pukee minua! Me sitä paitsi mamman kanssa ollaan mietitty, että koska minä olen jo aika vanha, niin minun pitää saada paljon ruokaa, että kerkiän syödä sitä mahdollisimman paljon ennen loppuhuipennusta. 

Eihän tuota näe edes

Tässä ex-emäntä tarjoaa minulle päivällistä. Minusta tuossa on aika vähän ja joudun tekemään pari temppuakin, jotta saisin mokoman sirun suuhuni. Minä olen sentäs aika roteva, joten sen mukaan pitäsi sitä ruokaakin mättää lautaselle, eikä vahtia jotain taulukkoja. Nyt olen sitten viimeiset päivät, tai viikot, ollut nälkäkuoleman partaalla ja odotan vaan, milloin mamma tulee ja pelastaa minut. 

Voin vähän maistaa...

Sen sijaan mamman tarjoilut näkee tässä. Ei se parka edes itse syö mitään, kun kaikki herkut vaan antaa minulle. Ei minulle tietenkään oikein maistuisi, mutta jos kauniisti pyydetään, niin voinhan pikkuisen maistaa. Mitä, sanoitko, että saan myös piparin?!

Minulla on niin kova ikävä jo päästä omalle sohvalle. Miten ne tyhmät linnut on nyt pärjänneet, kun en ole ollut vahtimassa niitä? Tai naapurit? Ovat varmaan ajaneet autoillaan pitkin kujaan sinne tänne, kun en ole päässyt komentamaan niitä!

Voi mamma, minulla on niin YKSINÄISTÄ! Tuo Nicki vaan vahtii minua ja tuijottaa koko ajan, mitä teen. Alkaa tympimään jo tämä omakin murina, kun ei siitä ole mitään hyötyä tuolle piskille Eihän se edes ymmärrä pelätä minua.

Kananmunan kuorimisen jalo taito

Yleensä käy elämässä niin, että mitä useammin jonkin työn tekee, sen paremmin siihen harjaantuu. Tämä sopii erityisesti omalle alalleni; harjaantuminen siis. Leipääntyminen on myös eräs vaihtoehto, mutta ei koske toistaiseksi minua. Oletuksena on, että työn rutinoituessa se muuttuu taitavammaksi ja taitavammaksi suoritukseksi.

On kuitenkin eräs asia, jossa olen kokenut mielettömistä toistomääristä huolimatta taantumaa. Ja se on tuo otsikossa mainitsemani kanamunan kuoriminen. Miten voi olla nykyisin niin vaikeaa saada munasta kuoret irti niin, että puolikas munasta ei jää epämääräisenä möhkäleenä kuoren sisälle. Tai niin, että kuori rikkoontuu miljoonina palasina ja muna puolestaan tahmautuu pikku kätösiin samalla tavalla kuin tokaluokalaisena virkkaamani pannulappu aikoinaan. Tai kuoren saa kyllä irti, mutta samalla  munan valkuainen on tarrautunut kuoreen kiinni ja se on kaavittava ns. parempiin suihin lusikalla. Miksi kuoret eivät irtoa kuten aiemmin, eli muna vaan lumpsahtaa irti kuorista helposti ja parilla kopautuksella?!

Vähän googlasin tuskaani, niin syykin selvisi. Munat ovat liian tuoreita ja silloin kuori ei irtoa. Ennen vanhaan, niinä vanhoina hyvinä aikoina, myytiin kaupassa vanhoja munia, niin ei ollut tätäkään ongelmaa...

Lakkoja Kiinassa!

Mietin tässä, että jo on aikoihin eletty. Nimittäin, kiinalaisetkin ovat alkaneet lakkoilemaan. Mikäs siinä, se on aivan oikeutettua. Etenkin kun lukee, missä tehtaissa näitä lakkoja järjestetään. Siellähän komeilevat tietenkin Nike, Adidas, Reebok ja Puma, joille kiinalaiset valmistavat urheilujalkineita.

Kiinalaisten keskipalkoissa on valtavat erot. Se voi olla työpaikasta riippuen n. 150 - 200 euroa kuussa, mutta voi jäädä jopa puoleenkin tuosta. Sen sijaan valtion korkeissa viroissa  olevilla palkka voi olla moninkertainen tuohon verrattuna. Hotellityöntekijöillä respassa ja tarjoilijoilla palkka voi olla juuri tuota 200 euron luokkaa - työstä ja sen arvostuksesta riippuen. Osassa tehtaita palkka voi nousta 500 euroon, mutta maaseudun hikipajoissa, joita sielläkin on siis pilvin pimein, se jää jonnekin nälkäpalkan tietämiin.

Eläminen on tietty kustannuksiltaan ihan eri luokkaa kuin länsimaissa; ruoka ja asunto eivät lohkaise samaa koloa suhteessa kuin meillä, missä omistamme monesti oman kodin lisäksi vielä kesämökin, auton, veneen ja muuta härpäkettä. Siis ihan keskivertoduunaritkin. Kiinassa ei ole sosiaaliturvaa eikä eläkejärjestelmää, joten rahaa olisi saatava säästöön. Lisäksi sitä on lähetettävä omille vanhemmille kauas kotikonnuille.

Kolmessa viime vuodessa kiinalaisten palkat ovat keskimäärin kaksinkertaistuneet. Mieti!! Ne eivät ole olleet kovinkaan kummoiset, jos suhteuttaa ajatusta vaikka meidän suomalaisten palkkoihin. Meikäläisten neuvotteluissa saatetaan vääntää kättä viikkokaupalla muutaman euron palkankorotuksesta, joka sekin jää saamatta verotuksen kiristyttyä. Ilmankos ulkomaiset yritykset ovat Kiinassa huolissaan ja ovatkin jo uhanneet siirtää tuotantoaan sellaisiin maihin, joissa heille jää enemmän netottavaa. Olisiko Banglades, Pakistan, Intia, Vietnam, Singapore ja Espanja?! Mikä ei kuulu joukkoon?

Mikäli lehtitietoja on uskominen, niin espanjalaisilla on kova työttömyysaste tällä hetkellä (peräti 27 %) ja siellä palkkakustannukset ovat laskeneet niin alhaisiksi, että 10 vuotta sitten Kiinaan menetettyjä alihankintaurakkatöitä ompelimoissa on valunut takaisin Espanjaan. Espanjalaisnaisille kelpaa nyt n. 800 euron kuukausipalkka, kun työttömyys on saanut heidät ottamaan vastaan työtä pienelläkin palkalla. Se taitaa silti olla enemmän, kuin keskimääräinen ompelutyöntekijän palkka vaikkapa Banglahesissa.

Ja sitten rahanpesun sijasta vielä kasvojenpesua. Nimittäin Foxconn, tuo itsemurhaiskujen surullinen iPhoneja valmistava tehdasjätti, nosti Kiinassa työläistensä palkkoja peräti 30% vuonna 2012. Palkat pompsahtivat peräti 207 euroon kuukaudessa. Se, että työviikot ovat 6-7 päiväisiä ja työpäivät puolestaan jopa 14-tuntisia, ei ole kovinkaan suurta merkitystä tuohon varsinaiseen palkkaan. Paitsi, ylitöistä maksetaan 50% korvaus. Kiinalaiset siirtotyöläiset lähettävät aina osan palkastaan kotiin, jopa tuhansien kilometrien päähän perheelle, jota he näkevät ehkä kerran vuodessa. Harva pääsee timeentuloillaan vakaaseen turvallisuuteen, kuten me keskivertosuomalaiset.

Foxconn on itsessään kaiken kauheuden ja toiveiden perikuva. Sitä pidetään suhteellisen hyvänä työnantajana. Sinne halutaan töihin, mutta sieltä on vaikea irtautua.  Siirtotyöläiset elävät tehdasalueella, tekevät ostoksensa yhtiön kaupoista, syövät yhtiön ruokalassa ja kuluttavat mahdollisen vähäisen vapaa-ajan yhtiön kerhoissa. Se on melko kätevää yhtiölle, joka saa palkkarahoista suuren osan takaisin em. tavalla. Työläisten ansiota on hankalaa suoraan verrata länsimaisten tehtaiden vastaaviin (siis länsimaissa ei todellakaan ole vastaavia!), sillä työpaikka pitää sisällään myös asunnon, terveydenhuollon, vakuutukset ja ruokailun päivällä.

Kuri on Foxconnilla kovaa, miltei sotilaallista. Sehän on sitten melko hauskaa, että Foxconnia ei omistakaan kukaan länsimainen pahisyritys, vaan taiwanilaiset.

Että semmoista, näin hiljaisen viikon kellokeskiviikkona. Ei muuta kuin lehmänkelloja hakemaan ja Mansikkia parresta etsimään...

Painon hallintaa!

Olen nyt tasan kaksi viikkoa syönyt siten, kuin minun olisi syötävä joka päivä hamaan tappiin asti. Nimittäin, tosi terveellisesti. Paino on tippunut jo muutaman kilon, mikä ei ole mikään ylistysasia, vaan pikemminkin todella säälittävää. Se, että minulla yleensä on ylipainoa, kertoo kolmesta kurjasta asiasta: eka on se, että minulla on lepsu luonne, toka on se, että en piittaa itsestäni tarpeeksi ja kolmas on se, että olen niin rikas, että minulla on varaa jopa ylensyöntiin. No tässä kohden on tarkennettava kaikille niille (ehkä kolmelle) lukijalleni, jotka ette ole nähneet minua ns. livenä, että en kuitenkaan ole kovin pulska. Riittävän pulska kuitenkin, jotta tähän hommaan oli taas ryhdyttävä.

Juttakin söisi...

Kaivelin esiin Jutan superdieetin, josta minulla oli mainiot kokemukset. Olen hieman soveltanut sitä, eli aamulla en syö raejuustoa. Muuten kyllä noudatan sitä melko tarkkaan, mikä minun kirpunnylkijämäisellä luonteellani tarkoittaa, että todella tarkkaan. Yleensä, paria poikkeusta lukuun ottamatta.

Ihmettelen itsekin, että miten en viitsi laittaa jatkuvasti näin herkullista ruokaa?! Tuossakin on 100g broileria, 40g pastaa, 200g salaattia (salaatti, tomaatti, kurkku, paprika) ja kananmuna. Lisäksi hieman oliiviöljyä, pari siementä ja piripi-mausteseosta.

Monella on sellainen käsitys näistä dieettiruuista, että ei saa syödä mitään ja jos joskus saa, niin lähinnä kuravettä. Se ei kyllä pidä paikkaansa. Ainakin minun kropalle sopii Jutta Gustavsbergin laatima dieetti tosi hyvin. Se on terveellinen ja olo on koko päivän ajan kylläinen. En ole liikkunut yhtään enempään kuin aiemminkaan, joten liikunnalla tässä ei ole paljon merkitystä. Liikunta on toki yleensä hyväksi; se 9000 askelta olisi kiva saada täyteen ihan kevyesti joka päivä ja ainakin osa siitä mielellään raittiissa ulkoilmassa.

Ruoka on lisäksi todella vaihtelevaa Jutan ohjeilla. Tässä olen laittanut uunissa kotimaista lohta 100g, perunaa 50g (saisi olla 40g), salaattia 200g ja lisäksi on vielä kermaviilipohjainen kastike, jota ei ehkä saisi olla... mutta paino eikun tippuu vaan.

Mietin, että mikähän siinä on, kun ainut asia, mihin itse voisi 100 %:sti vaikuttaa, eli se mitä suuhunsa tunkee, on sellainen, että joudun skarppaamaan jatkuvasti. Tympii, että en ole vieläkään päässyt sellaiselle levelille, että kulutus ja ruokamäärä olisivat balanssissa ilman mitään kommervenkkejä.

Ihan pari tein...

Onko yksi syy se, että meitsi on juhlaihminen? Uutena vuonna on oltava perunasalaattia ja HK:n nakkeja. Loppiaisena on syötävä loput piparit. Sen jälkeen seuraa tasaisena virtana muutamat synttärit, joilla tarjoillaan pääsääntöisesti täytekakkua. Ja heti perään on popsittava muutama Runebergin torttu. Niistä toivuttuani onkin jo laskiaispullien aika.

Sitten on hieman seesteisempää aikaa, kunnes koittaa pääsiäinen ja joudun maistelemaan pashaa, mämmiä, rahkaleivonnaisia ja suklaamunia. Tämän jälkeen onkin jo kiire syömään tippaleipiä ja juomaan simaa. Kun viimeiset simat on kulautettu kurkkuun, onkin aika tarttua vakaalla kädellä äitienpäiväkakun kimppuun. Ja pahimmassa tapauksessa kesän alussa on lakkiaisia tai valmistujaisia, joista eivät voileipäkakut pääse loppumaan.

Siinä sivussa olen taasen onnistuneesti pyörähtänyt muutamilla täytekakkusynttäreillä ja onkin kesän kohokohta; juhannusnuotio ja makkaraa, maissia, karjalanpiirakoita, pihvejä. Keskikesällä ei onneksi mene muuta kuin jätskiä muutamia litroja... Ja koittaa loppukesä ja synttärirumba. Syksyllä on juhlien suhteen rauhallisempaa. Kaikki odottavat malttamattomina joulua. Sehän alkaa jo kuukautta aikaisemmin,eli Itsenäisyyspäivänä paistetaan ensimmäiset joulutortut ja siitä se lähtee; sulassa sovussa piparit, joulusuklaat, glögit ja muut joulun herkut; etenkin jälkiruuat. Ja eikös heti joulusuklaalaatikoiden takaa pilkotakin jälleen se uusi vuosi...

Niin, että ei taida sittenkään olla mikään ihme, että sitä painoa välillä kertyy tällaiselle naisihmiselle, joka ei aina osaa sanoa ei.

Mutta kuten alussa mainitsin, täältä noustaan taas! Enää kolme kiloa kesäkuntoon!!! Ja aikaa on vielä 7 viikkoa!

Noblesse oblige

Kuten me vanhat latinistit, jotka muistamme enää vain fraaseja kouluajoilta, sanomme. Nimittäin, meikäläinen sai tunnustuksen, joka on mielestäni todella tärkeä ja arvostan valtavasti. Olen vuoden 2014 tutkintomestari ja voin sen tänne blogillekin kirjoittaa, jotta te harvat uskolliset lukijani saatte riemuita kanssani! Jihuuuu!!!!! Tunnustus tarkoittaa kohdallani sitä, että olen saanut hyvää palautetta työstäni ja osaamisestani ihan valtakunnallisella tasolla.

Omalla työpaikallani asia ei ole kovinkaan kummoisia tuuletuksia aiheuttanut, joten ilo on osattava ottaa itse irti silloin, kun siihen on aihetta. Eli virallisia kakkukahveja odotellessa... Ja niitähän on siis tiedossa.

Kerroin asiasta tietenkin perhepiirissä ja eikös tullut heti kutsu kakkukahveille! Hienoa, että lapsoset arvostavat! Erityisesti tyttö oli panostanut asiaan leipomalla itse pienillä kätösillään suklaakakkua ja tehnyt vielä kotijäätelöä! Nam! Onneksi ei siis kotiviiniä...

Lapset ovat nähneet, että innostus ja työn imu tarkoittaa sitä, että myös vapaa-ajalla voi lukea kirjoja, etsiä tietoa netistä, ideoida kaikea uutta. Kun on kiinnostunut ammatista, taustatyötä on miltei pakko tehdä kotosalla, sillä ei minulla ainakaan ole mahdollista hankkia uutta tietoa työpäivän aikana vaikkapa netistä selailemalla tai kirjoja plaileremalla, saatikka ammattilehtiä lukemalla. Kenelläpä olisikaan?! Sekin on ymmärrettävä, että ihmisiä kiinnostavat eri asiat. Minulla on sellaisia harrastuksia, että mukaan mahtuu aina välillä Keltikangas-Järvisen ja muiden kumppaneiden kirjoja. On mielenkiintoista oppia uutta. Ja, itse asiassa, vain uutta oppimalla voi pysyä ajan hermolla.

Jos vapaalla ei jaksa enää kiinnostua töistä ja kehittää ammattitaitoaan, voi jäädä helposti kierteeseen. Silloin  tunneilla sisältönä on samat aiheet kuin ennenkin (jopa vuosia sitten tehdyt päivittämättömät materiaalit, kuten joillakin lasteni opettajilla) ja voi tulla pelko kohdata opiskelijoita, jotka tietävät asioista enemmän kuin opettaja, joka on kaukanakaukana oikeasta työelämästä - siis siitä, mihin opiskelijoita valmentaa. Kaikkea ei opettajana tarvitse osata, mutta substanssiosaamista on ylläpidettävä tavalla jos toisellakin.

No tuo mainitsemani tunnustus liittyy näyttötutkintoihin. Olen ollut niitä arvioimassa kohta 18 vuotta ja sen voin sanoa, että tässäkin, kuten kaikessa, kehittyy. Ehkä kaikkein tärkeintä on saada tutkinnon suorittaja näyttämään iloisella mielellä osaamisensa ja pysyttävä arvioimaan suoritus täysin objektiivisesti. Ja se on taitolaji se!

Kiitos ja kumarrus!