Vielä on vuorotteluvapaata jäljellä

Mietin tuossa äsken, että meitsillä on vielä reilut kaksi kuukautta VV:ta jäljellä. Haluaisin tehdä kaikkea kivaa ja ladata akkuja loppuajan. Se ei onnistu ilman, että joudun luopumaan jostain. Mutta on myös hommia, jotka minun pitää tehdä, koska muut eivät viitsi/jaksa/halua/pysty tai hommeli vaan yksinkertaisesti on minulle tärkeä ja ikioma.

Muutamia pakollisia töitä on esimerkiksi pihan kivetysten laittaminen loppuun, nurmen leikkuu, lehtien haravointi, polttopuiden hakeminen, kesäkalusteiden siirtäminen, kesäkukkien poistaminen, kanervien laittaminen kuistille, kasvimaan kääntö, ikkunoiden pesu ulkopuolelta ja rännien putsaus. Ja mökillä odottaa veneen kääntö, rännien putsaus, haravointi, ruokien ja tilavaatteiden tuonti kaupunkiin, peittojen ja patjojen laittaminen talvirekille, kesäkalusteiden raahaus säältä suojaan (tämä jo tehty!), vesien kaataminen ja sähköjen katkaisu. Sekä pari muuta puuhaa, joita en juuri nyt muista. Tänä vuonna on se hienoa, että noita töitä ei tarvitse ahtaa viikonloppuihin, vaan voin tehdä osan ihan arkena!

Oman äitimuorin kanssa pitää myös touhuta. Teen ruokaa hänelle pakkaseen, pesen pyykkiä, järjestelemme kaappeja, laitamme pihan kuntoon ja parikymmentä muuta pikkupuuhaa, joita en nyt tähän viitsi edes kirjoittaa. Myös marjapensaiden rassaaminen tapahtuu Lieksassa.

Lisäksi käyn Kouvolassa yhdessä koulutuksessa, ajan Rovaniemelle kummipojan häihin, lennän Amsterdamiin muutamaksi päiväksi, käyn Hesassa liiton kokouksessa, organisoin Kolille yhdistyksen kokouksen. Ehkä lennän Hesaan toiseenkin koulutukseen ja samalla tapaan siellä pari vanhaa ystävää (tai ei siis vanhaa - silleen...).

Sitten vapaaehtoisia hommeleita on mm. lukeminen, jota olen tehnyt yllättävän vähän. Mietin miksi. En ole saanut aikaiseksi uusia rillejäni, joten kirjan pitäminen toisessa kädessä ja rillien nostaminen sopivalle lukukorkeudelle on ollut hankalaa. Kaksi viimeistä kertaa olen saanut huonot lasit, niin pelottaa mennä lääkäriin. No, pakko toisaalta listata tuo lasien hankkiminen noihin pakollisiin menoihin. Myös velttoilu kuuluu tuleviin toimiin. On vaan niin kiva herätä aamulla, käyttää hurdelli kakkelilenkillä ja painella pehkuihin takaisin pelaamaan candycrashia. Taso 99, yhä...

Siinäpä sitä puuhaa riittää. Jos tuosta blokkaa muutaman kaikkein mieluisamman (muita väheksymättä), niin tuo Amsterdam tietty. Tällä kertaa pääsen lopulta Riksjmuseumiin laahustamaan; lippukin on jo ostettu. Ja aion käydä juomassa yhden pienen oluen ja jenevierin koko Alankomaiden vanhimmassa (ja varmaan pienimmässä) Olde Cafe Doktor:ssa. Paikka on ollut saman suvun omistuksessa vuodesta 1798 ja nyt taas uusi sukupolvi on astumassa rattaisiin. Hienoa; tuommoisia paikkoja on syytä kannattaa!

Sitten tietty syksyn tulo tuo oman lisänsä. Uunin lämmitys on aloitettava taas toden teolla. Onneksi olen ollut ahkerasti puunhakkuussa, joten olen saanut myös poltettavaa liiteriin. On rattoisaa viritellä tuli uuniin heti aamusta ja lueskella Hesaria siinä lämmityspuuhan välissä.

Kun vielä saisi päähänsä sellaisen iskostettua, että voisin ajatella itseäni ensin, sitten muita. En itsekkäästi, mutta terveellä tavalla. Niin, että jaksaisin sitten aloittaa työt levänneenä, rentoutuneena, iloisella mielellä. Pienet asiat ilahduttavat. Ne on löydettävä uudestaan: patikkaretket nuotioineen(heti hirvikärpästen kuoltua), kuuma kaakao syysiltana takkahuoneessa (ehkä pari kertaa koko elämässä tullut juotua), kynttilät lämmittämässä pimenevää iltaa, rauhallinen lukuhetki, mietiskely.

Kunpa olisikin!

Pallohullun päiväkirjasta; Hieman turvottaa...

Hei taas! Vaikka en kyllä ymmärrä, miksi minun pitää sanoa hei, koska en ees näe ketään. Ja minulla on sentäs tosi hyvä näkö. Ja kuulo! Kuulo on ehkä parempi, mutta kaikkia sanoja en kuitenkaan kuule, vaikka miten yritän; esimerkiksi kun mamma karjuu, että TAKAISIN, niin se jää jotenkin kaikumaan tuonne korviin ja kuulen, että MENE VAAN!

Äsken kuulin tosi hyvin, kun aamupalapöydässä kaavittiin viimeisiä jogurtteja oikein lusikalla purkista, vaikka se olisi pitänyt antaa minulle. Siis se jogurttipurkki, jo heti täytenä. Niin minä heräsin heti, vaikka olin ihan eri huoneessa peiton alla nukkumassa aamupäiväunia. Kun minun vasen tassu oli kipeä.

Mamma pelkää, että minun ex-mamma (joka piti minua nälässä aina ja noudatti kuulemma vaan jotain ohjetta - niin varmaan!) antaa mammalle palautetta minun ulkomuodosta. Minusta se olisi vaan hyvä! Minä, pieni  tanskalais-ruotsalainen pihakoirauros olen niin hyvässä kunnossa, kuin vaan voi olla! Mamma voi olla minusta ylpeä!!! Minä en näytä miltään laihalta ruipelolta, niin kuin se ärsyttävä Nicki, joka onkin narttu?! Se olikin minulle uusi tieto.  Mistä noista nykypennuista voi muka tietää, kun ne pomppii ja hyppii ja ärrrrrsyttää ihan tahallaan! Miksi kukaan ei kertonut sitä mulle?

No joka tapauksessa, se jogurttipurkki oli melkein tyhjä, kun eipä taas tullut mieleen, että jollekin muullekin voisi maistua, niin kuin minulle. Mamma sanoi, että "HÄIVY SIITÄ", vaikka omasta mielestään se oli sanonut, että "Voi puudipuudi pikku-Vili, tämä ei ole sinulle". No minä kuitenkin nuolin sen loppuun ja luulisi mammankin olevan iloinen, kun se aina meuhkaa, että ruokaa ei saa jättää hukkaan.

Minusta tuntuu, että jos minun ex-mamman mielestä minä olen hieman pulskistunut, niin se johtuu vaan siitä, että minua turvottaa!!! Ja sitä paitsi kuulin, että jos on jo vanha, kuten isomummi tai minä, niin pitää olla vararavintoa, jos vaikka sattuisi sairastumaan. Silloin ei sitten laihtuisi liikaa ja elimistö jaksaisi taistella sitä sairautta vastaan, tai jotain semmosta. Ja mulla on nyt vasen tassu kipeä, kun loikkasin eilen ylälauteelta suoraan lattialle kun mamma alkoi lyödä hulluna löylyä.

Potra poika!

Nyt lähtee!!!

Nimittäin kilot (taas kerran)!

Mietin tuossa vajaat pari viikkoa sitten, että mikä mättää, kun minulla on jatkuvaa haastetta painoni kanssa. Että mistä se oikeasti johtuu? Miksi en voisi vaan ostaa isompia vaatteita ja ottaa rennosti sen sijaan, että koko ajan pitää vinguttaa ja valittaa kun ei sovi se eikä tämä. Tulin siihen tulokseen, että minussa ei ole ollut ryhtiä! En ole oikeasti (!) viitsinyt nähdä vaivaa (miten niin "vaivaa" - huomaa jos sanavalinta) sen eteen, että kilot tippuisi normaalille levelille.

Sen sijaan olen syönyt karkkeja (vain hieman, tai no, hieman), pistellyt poskeeni pullaa (en nyt joka päivä), popsinut makkaraa ja tunkenut muutenkin suuhuni selkeästi enemmän, kuin on tarpeen. On se myönnettävä. Myönnän.

Alkutalvesta yritin tosissani! Vili voi todistaa (Ei Vili, et näin vähästä saa sitä pullaa!). Kävin tosi paljon lenkillä, suunnittelin mitä syön (tänään lenkkiä ja huomenna nakkeja.... no ei oikeesti) ja yritin.Tässä tapauksessa yrittänyttä ei laitettu piukempiin pöksyihin, joten kesä piti kärvistellä urheilushortseissa caprien sijasta. Onnekseni kesällä oli vain muutama hellepäivä, joten kukaan ei ihmetellyt, miksi en keikistellyt bikineissä vaan niissä lökäpöksyshortseissa, mikäli en oleskellut collegehousuissa.

Minulla on ollut mahdollisuus. En ole käyttänyt sitä. Kohta olen selkä seinää vasten, sillä en voi mennä shortseissa töihin. Niinpä päätin, että tää on viimeinen taisto! Etsin esiin kaikki Jutta Gustavsbergin artikkelit, kuvat videot ja ohjeet. Tykitin  yhden seinän täyteen kuvia Jutasta muistuttamassa, että nyt ollaan superdieetillä (no en oikeesti tykittänyt). Melkein osallistuin Jutan verkkokurssille, jonka nimi on "Superdieetti Simple - Laihdu ilma liikuntaa"! Aion osallistua, heti kun sinne otetaan uusi ryhmä lokakuussa!

Sitä ennen, koska on varmaan ilmoitettava paino ja pituus rehellisesti,  aloitin tämän pikastarttini, jotta olen edes hieman kevyempi kurssin alkaessa. Se on vähän sama, kun opiskelijat tulevat opettajan kotiin keikalle;  KAIKKI meitsin tiimistä ovat siivonneet edellisen illan hiki hatussa ihan vaan päästäkseen sanomaan, että "Täällä on nyt kyllä vähän sotkuista...".

Luin tarkasti ruokaohjeet ja ostin kärrillisen rahkaa, raejuustoa, salatteja ja broiskua. Ongin viisi saavillista vähärasvaisia lähikaloja, perkasin ja heitin pakkaseen. Seisoin tunnin proteiinipatukkahyllyllä, mutta totesin, että ensin on hommattava uudet lasit, jotta näen, missä niistä hemmetin patukoista olisi alle 10 grammaa  sokeria. Ja sitten vaan päätin, että tää on nyt tässä.


Kirjoitin netistä pöllimäni Jutan superdieettiohjeen vielä omilla kätösillä paperilla, oppimista tehostaakseni. Teippasin ohjeen jääkaapin oveen, muistia virkistääkseni. Ja sitten aloin noudattamaan  ohjeita. Huomenna tulee kaksi viikkoa ja paino on tippunut kaksi kiloa! JEE!!! Vili on saanut kyytiä joka päivä ja se on tietysti onnessaan, vaikka tunnin kävelyn jälkeen se alkaakin juoksemaan kohti ohiajavia autoja liftireissu mielessään.

Ex-kollegani jaksaa kannustaa minua ja anelee jatkuvasti salille. Mutta en  oikeasti voi tulla salille tässä kunnossa. Minun on pakko saada peruskunto koholle kotikonstein. Sen takia aloitin sunnuntaina aivan uuden treenin; se kestää vain kymmenen minuuttia ja Jutan mukaan se on tosi tehokas. Googlasin ohjeet HIIT-treenille ja kun tyttö tuli paistamaan pitsoja (en tietenkään syönyt niitä), niin päätin, että julkinen nöyryytys voi vielä auttaa minua saavutuksessa. Tuumasta toimeen siis ja Jutan HIIT-treeniä tekemään vain yhden opastusvideokatselukerran jälkeen. Kun olimme kuvanneet ekan treenini, oivalsin, että suunta voi olla vain ylös! Parasta tuossa videolla on tytön niin räkäinen nauru, että ei siitä voi edes pahastua! Huumorilla mennään!!! Lataan videon, niin silloin te alle kymmenen lukijaani saisitte ainakin naurulihaksenne kipeiksi!

Ajattelin myös, että teen pienen kahvakuulatreenin aina, kun kävelen eteisen peilien ohi. Tämä onnistuikin jonkin aikaa, kunnes huomasin, että joutuisin tekemään noin  900 etuheilautussarjaa jo tunnin aikana. Ei auttanut, vaikka olisin yrittänyt kiertää ulkokautta, sillä peilit sattuvat sijaitsemaan työhuoneeni ja muiden huoneiden välissä.

Tässä vielä kuva minusta ENNEN

Kivikko, kuokat ja meitsi

Tämä vuorotteluvapaa on ollut yhtä puuhaa ja tekemistä, vaikka välillä on tuntunut siltä, että en ole saanut mitään aikaiseksi. Moni sanoo, että toivottavasti et ole miettinyt yhtään työasioita, mutta tietenkin olen! En voi unohtaa, enkä haluakaan, sillä pidän todella paljon työstäni ja se kiinnostaa myös vapaalla.

Se yllätti, miten paljon energiaa on mennyt oman äitinmuorin kanssa. Voin sanoa, että paljon on koettu ja nähty sote-puolen todellisesta tilasta ja erityisesti vanhushuollosta. En olisi ikinä uskonut, miten paljon siellä olisi kehittämistä, tehostamista ja ammattitaidon kohentamisen tarvetta; ihan vaan omaisen näkökulmasta katsottuna. Meille on määrätty vääriä lääkemääriä, tehty vääriä diagnooseja, unohdettu hoitokäyntejä tai tehty niitä väärään aikaan, laskutettu väärin, määrätty uusi lääke kahden mittauksen jälkeen potilasta näkemättä muutamia mainitakseni. Ja sitten, tietenkin, olemme saaneet myös hyvää ja laadukasta palvelua.

Niinpä välillä on yritettävä nollata ja sen takia olen touhunnut kotona konkreettista. Tuossa kesällä kirkastui, että ajotien ja nurmikon väliin olisi hyvä asentaa kiveys. Tuumasta toimeen siis.

Edessä oli suon asemasta kivikko, sillä ajotielle on ajettu vuosien saatossa ainakin kolme kertaa sepelimurskaa. Aikoinaan ei haluttu asfalttia jostain ihmeen syystä, niin nyt saa sitten jatkuvaan olla säätämässä kivetystä.

 Mies asensi linjalangan, mutta sitä piti ite vielä säätää. Ehkä tästä pienestä hienosäädöstä johtuen, häntä ei ole näkynyt remppa-alueella sen koommin. Linjalangassa oli se ongelma, että minulla oli vaikea kaivaa oikeasta kohdasta, kun se oli noin 10 senttiä maanpinnasta ylempänä. Niinpä suhautettiin spraymaalilla linjalangan päältä kivikkoon merkkijuoksu, niin tulee ainakin teoriassa suoraan kaivettua oja reunakiville. Saatiin hommattua tosi pitkät kivet, niin sekin helpottaa kivetyksen suorassa pysymistä.

Lapiolla ei tehnyt mitään. Kivikko oli liian kovaa, joten keksin tarttua puuhaan kuokalla. Ensin isommalla ja sitten pienemmällä. Homma eteni säälittävän hitaasti ja naapurit loivat katseita, joita en kummemmin halunnut tulkita. Kyllä tiedetään; suurin osa olisi kutsunut paikalle bob-cattia ajavan ukon ja oja olisi kaivettu vajaassa tunnissa. Mutta  meitsillä ei ollut sitä mahdollisuutta, joten kutsuin paikalle ystäväni, joka tietää hyvin monesta asiasta kaiken ja jopa enenmmänkin. Tämän edellä mainitun lausahduksen kirjoitan ihan tosissani, sillä (liian) monesti olen todennut, että oma välähdykseni näissä remppahommissa syntyy hitaammin. Tieto ei kuitenkaan auta, kun kyseessä on vain voimaa ja sisua ja puuduttavaa kuopimista täynnä oleva projekti.

Siispä hakkua kivikkoon ja ojaa kaivamaan. Laskeskelin tuossa eilen, niin semmoiset kolme senttiä/ päivä homma on edennyt. On ollut kaikelaista muuta tässä välissä. Roudan tuloon on ehkä muutama viikko, joten tiukkaa tekee kivetyksen valmistuminen. Ongelmaksi on muodotunut se, että homma ei enää kiinnosta minua kovinkaan paljon. Temperamenttipiirteeni vahvistuvat jokaisen kuokaniskun aikana. Yritän kehitellä nyt sitä sisua, jonka avulla saisin homman päätökseen ennen talven tuloa.

Tällä työmaalla ei siis ole kovinkaan monta vapaaehtoista pyörinyt. Itseni lisäksi vain yksi, joskin sitäkin tehokkaampi.Eli tiedoksi tässä kaikille jälkeläisilleni, että tänne sopii tulla näyttämään voimiaan, joita siellä kuntosalilla on tullut hankittua...

Pallohullun päiväkirjasta; Saunassa

Meillä tanskalais-ruotsalaisilla pihakoirilla, jotka olemme erittäin älykkäitä ja muutekin tosi söpöjä, on yksi skandinaavinen ominaisuus, joka korostuu Suomessa asuvalla pihakoirahaaralla: me näet tykkäämme saunoa, tai minä ainakin. Minusta saunassa on tosi kiva.

Minä olen saunonut ainakin viidessäkymmenessä saunassa. Paras sauna on  minusta mökillä, koska siellä voi pudottaa pallon laiturilta järveen. Mamma ei aina tykkää, että tulen mukaan saunaan. Sillä on niin huono kuulokin, että kerrankin sain hyppiä ovea vasten ainakin tunnin tai jotain viisi minuuttia, ennen kuin se tuli karjumaan, että häivy siitä.

Niin minä häivyinkin salamana sinne ylälauteelle ja siinäpä mamma yritti heittää sitten niin kovasti löylyä, että minulle olisi tullut kuuma. Minusta kuulemma irtoaa karvoja lauteelle. Niin oikeesti, siellähän on ne laudeliinat, niin onko niin vaikeeta pestä niitä?!

Minä mökillä

Kerran mamma keksi, että semmoinen koira ole mikään, joka ei osaa kylpeä vastalla. Se sanoi, että ensin käydään saunassa, sitten syödään vasta! Ja nauroi, mutta minua ei naurattanut, sillä minusta se on tosi pahanmakuinen. Siis se vasta. Minulle olisi kelvannut paremmin lenkkimakkara, mutta mamma oli taas dieetillä, niin minäkään en saanut muuta kuin omia ropeloita. Minusta se on väärin!

Minä Pupulassa

Joskus minua alkaa nukuttaa, kun siellä saunassa on niin kuuma. Onneksi se Nicki ei ole vielä tajunnut, minne minä menen aina mökillä. Se ei tiedä ees, mikä on sauna. Minä en kestä, jos se joskus keksii saunan ja tulee pomppimaan sinne pitkin poikin lauteita! Minusta saunassa saa käydä vaan ihmiset ja minä!

Minä nukun saunassa

Ite tein (melkein)

Meikäläinen sai tuossa muutama viikko sitten mieluisan luottamustehtävän, eli Ykkönen vietti hääjuhlaa yli vuosi häittensä jälkeen ja juhlapaikalle oli syyt tehdä opasteet! Olin jo viime vuonna ilmoittanut, että opasteiden teko on rautaisinta osaamisalaani ja niinpä pääsin näyttämään, olenko sanojeni mittainen.

No tietenkin tuollainen opasteiden teko alkoi kiinnostaa muitakin, enkä saanut  tehdä (joutunut tekemään) kaikkea yksin. Ekanakin ystävä ehdotti, että tehdään (monikossa?) ne opasteet tauluiksi. Itekin olisin juuri sadasosa sekuntia myöhemmin keksinyt tuon idean, mutta niinpä vaan piti luopua tuosta kunniasta. Hmpf! En nyt ihan osaa sanoa, oliko se niinkään oleellinen asia koko tuossa opasteiden tekemisessä, tuo muodon keksiminen, mutta hyvä on hyvä on, myönnän: oli parempi idea kuin minun (jota en siis koskaan kerinnyt keksiä).

No ei muuta kuin kirppareille taulunkehyksiä ostamaan. Helposti löytyivät ja sen jälkeen soittelin miniälle, joka ei enää tuota hääjuhlaa ennen ollut miniäkokelas vaan ihka oikea, että passaako hopea vai mitä värejä kehyksiin laitellaan. Sain ns. vapaat kädet, kunhan vaan pitäytyisin melko neutraaleissa väreissä. kassissa oli siis ruskeat, keltaiset, vihreät ja oranssit kehykset... Mentiin ostamaan hopeaa spray-maalia, hopeahilettä ja mustaa maalia, jolla omin kätösin ajattelin maalata hääparin nimikirjaimet taulunkehysten sisään.

Hiomista vaille

Maalaus tehty

 Sain nopeasti hiottua taulut, joita piti siis tuunata neljä kappaletta kolmella nuolella. Myös maalaaminen sujui rattoisasti ja hetkessä olikin tämä tylsä perusvaihe tehtynä.

Pohjalevyn sahaus

Pohjalevyn maalaus

Kokoaminen

Ite tein (melkein)

Vaikka tauluissa oli jo pohjalalevyt, ajattelin tehdä niistä tukevammat lisäämällä pohjalevyn. Samalla taulun kiinnitys pystytolppaan helpottuisi. Pohjalevyjen sahaaminen tehtiin vähän järeämmällä kalustolla; meikäläinen ei olekaan mikään nappikauppias näissä hommissa. Myös nuolten sahaaminen sujui suit sait, kun annoin hieman ohjeita.

varsinainen kokoamisvaihe onnistui nopeasti ja ilman mitään vahinkoja, kun annoin ohjeita naulojen pituuksista ja muista oleellisista asioista.Toki minun piti myös naulata itsekin, minkä nyt ohjeiden antamiselta kerkisin.

Ennen opastetaulujen kokoamista minulle oli karusti selvinnyt, että nimikirjainten maalaaminen ei sittenkään ollut vahvinta osaamisalaani. Niinpä piti tyytyä paperifontteihin, jotka Ykkönen itse tulosti ja minulle jäi tietenkin erittäin haastava vaihe osuttaa kirjaimet keskelle taulua. 

Nyt oli niin hieno lopputulos, että piti ihan ite mennä poseeraamaan kylttien viereen!

Lomalla tapahtuu: The end

Hohhoijaa! Eipä viitsisi enää jauhaa, mutta pitää nyt kaikkien (teidän kolmen) uteliaisuus tyydyttää ja kertoa tuo lomatarina loppuun. Eli niinhän siinä kävi, että kolme vuorokautta kestäneiden tiukkojen neuvottelujen jälkeen (niin varmaan) sain tiedon sähköpostiini, että Lomapyörykässä ollaan todella pahoillaan kun minun eka lomailta kului rattoisasti pakastinlokeroa sulatellessa, mutta koska esitteessä ei siis (edelleenkään) ollut mainintaa siitä, että mökissä on pakastelokeroa, minun olisi pitänyt suhtautua asiaan kuin tuota haittaa ei olisikaan eikä niin ollen heillä ole mitään hyvitysvelvollisuutta.

Juuri näin se menee suomalaisessa asiakaspalvelussa. Syyllinen on asiakas, joka tuo esille epäkohdan, jonka pitäisi olla kunnossa kun mökki vuokrataan. Päätöksestä innostuneena kirjoitin vielä pari lausetta (sivua) aivan asiallista (ihan oikeesti!) palautetta asiaan liittyen. Annoin ymmärtää, että asiakas saadaan tyytyväiseksi pienillä asioilla, ei syyllistämällä. Etenkin kun mökin ohjeissa vielä luki,että ilmoita heti huomaamistasi puutteista ja vioista mökin huoltajalle?!

Niin sitten tuli viimeinen surkuhupaisa viesti. Tämän toisen kirjeeni jälkeeni, kun Pylpyrän pääjohtaja ja hänen arvoitettu hovinsa (ei siis lainkaan katkeruutta havaittavissa enää), olivat lukeneet huiman korvausvaateeni (20 euroa), heidän sydämensä suli ja he ilmoittivat armollisesti ja näin todeten, että olen erittäin tervetullut heidän mökeillensä edelleen ja saan alennusta 20 euroa seuraavasta varausmaksusta! Olivatko he odottaneet minun vaativan useiden päivien ilmaista oleskelua mökillä ja siksi suhtautuivat alussa niin nuivasti asiaan?!

Aikaa tässä koko prosessissa meni yli 1½ viikkoa.  Olisiko Pylpyrässä päästy halvemmalla (työajan käyttö ns. hukkaan ensin kielteiseen päätökseen ja sitten myönteiseen), asiakasmyönteisemmin (asiakas joutui odottamaan lopullista päätöstä todella piiitkään näinkin pienessä asiassa) ja jopa opittu jotain, jos heti ensimmäisen yhteydenoton jälkeen olisi kiitetty palautteesta, luvattu ilman muuta tuo varausmaksun suuruinen summa, pahoiteltu, toivotettu hyvää lomaa ja oltu tyytyväisiä, että sen hemmetin pakastelokeron sattui avaamaan asiakas, joka on käytökseltään korrekti eikä ilmesty ns. linjoja pitkin paikalle.

Summa summarum, kuten me entisajan latinistit sanomme, jos joku tässä menetti kasvonsa, niin se en ollut ainakaan minä!