Uintia, suolahuonetta, fysioterapiaa, hierontaa ja hotellimajoitusta

Mutta ei suinkaan Sinulle tai minulle, vaan ihmisen rakkaalle ystävälle, koiralle!

Näin pitkään piti elää, ennen kuin sain opiskelijoilta kuulla, että meillä täällä Suomessa on koirille oma koirakylpylä. Ehkä useampikin, mutta minulle riittää tämä yksikin. Pidän koirista, itsellänikin on sellainen. En ikinä veisi Viliä koirahotelliin. Olenko juntti - taidanpa olla. Jossain menee raja ja minulla se menee tässä.

Mielestäni tämä kertoo paljon suomalaisten elintasosta; meillä on varaa kustantaa koiralle jopa suolahuoneessa käynti. Se auttaa hengitystiesairauksiin ja iho-ongelmiin. Tokitoki! Mistähän nämä ihosairaudet ja hengityselinsairaudet sitten mahdollisesti johtuvat? Ettei vaan olisi joillakin roduilla peräti jalostuksen sivutuotteena tulleita vaivoja?

Tai kuinka suurta ihmisjoukkoa ja koiralaumaa tämä palvelu koskettaa?! Onko tosiaan kaikilla koiranomistajilla mahdollisuutta kuskata piskiään koirakylpylään, jossa se saa todella yksilöllistä ja hyvää hoitoa toiveiden mukaan. Vuorokausi maksaa n. 30 euroa, uinti 15 eroa, suolahuone 15 euroa, hieronta 25 euroa, turkin hoito 25 - 50 euroa. Fysioterapian hintoja en löytänyt. Siis tuollaiset rapiat 100 euroa em. setti.

Ymmärrän, että isännän / emännän poissa ollessa hurttaa ei voi jättää yksin kotiin. Tietenkin pitää olla jokin hoito. Koirakylpylä on varmasti hyvä ratkaisu niille, joilla on todella varaa maksaa palvelusta ja jotka arvostavat koiran korkealle arvomaailmassa. Eilisessä Hesarissa oli nimittäin artikkeli lasten hoitoon liittyen. Luulen, että muksut olisivat varmaan innoissaan päästessään päikkärin sijasta koirakylpylään...

Mutta mikäpä tässä; meillä on varaa tähän.

Minun koiralle riittää ihan perusjutut, ja kyllä niilläkin kelpaa kuten kuvasta näkyy...

Ei tippa tapa...

Mutta hermot voi mennä, jos yrittää ravintolassa saada ruuan seuraksi olutta. Nyt en puhu siis kaljasta, vaan oluesta. Ja siinä on vissi ero! Kävin juuri ruokailemassa hyvässä seurassa ihan tasokkaassa ruokaravintolassa ja muiden tilatessa sivistyneesti viiniä, minä yritin saada lasiini jotain hyvää olutta. Tarkoitus ei ollut kuitenkaan juoda erityisesti stoutia, bitteriä, portteria, bockia eikä ainakaan vehnäolutta. Ihan hyvin olisi kelvannut lagereista vaikkapa joku tsekkiläinen tai aleista joku belgialainen.

Tarjolla oli Karhua ja Koffia. Valinnanvaraa ei siis paljon ollut, joten otin aakkosjärjestyksen mukaan sitä Karhua. Pienen pullon, siis 33 cl. Se tuotiin 6 dl saavissa - eduksi voi laskea sen, että tuoppi ei ollut muovia ja eikä siinä lukenut Koff.

Pöydässämme oli kaunis liina, servettien väri sointui liinaan, aterimet olivat jykevät ja hienot. Koska kaikilla muilla pöytäseurueeni jäsenillä oli kauniit lasilliset viiniä tai vettä, pyysin minäkin vaihtamaan oluen johonkin kauniinpaan lasiin. Se jotekin sopisi paremmin pöydän muuhun rekvisiittaan... Ja lasin tarkoitus on oluenkin kohdalla tuoda esiin sen aromit ja ulkonäkö (vaikkapa väri, tummuus, vaahto, aromit) parhaalla mahdollisella tavalla. Oluen määrästä riippuen lasi voi olla vetoisuudeltaan 22 cl:sta ylöspäin, kuitenkin suhteessa juoman määrään. Tarjoilija oli ajan tasalla ja kävi vaihtamassa juomani. Varmaankin kaatoi sen vaan lasista toiseen, mutta Karhun kyseen ollessa - ihan sama!

Eipä tarvitse ihmetellä, että suomalainen olutkulttuuri on melkoisen alkukantainen. Jos hyvätasoisissa ruokaravintoloissa on tarjolla paria-kolmea lajia samaa oluttyyppiä, niin onhan se vähän sama, kun viinin tilaajalle sanottaisiin, että "On meillä tätä kotiviiniä laatikkoviininä, pannaako koko seurueelle sama tonkka?! Ai mitä väliä sillä nyt on, onko se punaista tai valkoista tai Merlotista tai Rieslingistä tehtyä...". Miltäs kuullostaisi saada tällaista palvelua, kun kysäiset sopivaa viiniä ruuallesi seuraavan kerran?

Oluen tilaajana koen olevani kakkosluokan asiakas, jolle oikeasti voidaan tarjoilla olut vaikka siiderilasista. Kerran kävi näinkin ja kun kysäisin tarjoilijalta, että minähän tilasin olutta, en Upsideria, niin viesti ei mennyt perille. Hän tyytyi toteamaan, että kyllä se on olutta.

Mutta onneksi on Suomessakin muutama paikka, mistä oluen saa pienen lasiin tai yleensä lasiin, mikä korostaa kyseisen oluen parhaita ominaisuuksia. Oluellakin on pitkät perinteet ja olisi syytä ymmärtää, että on olemassa ihmisiä, joille olut on samanlainen nautinto ruokaillessa kuin vastaavasti viini toisille.

Minulla on yksi suosikki, Bass pale-ale, jonka valmistus on aloitettu Englannissa jo vuonna 1777. Sitä saa hanasta 2,2 dl lasiin ainakin Kuopiossa ja Jyväskylässä. Tulee siis harvoin nautittua, mutta kyllähän se olisikin jo melkoista, että ravintolassa saisi sekä hyvää ruokaa että juomaa, samanaikaisesti.

Käyn ahon laitaa, minä ilman paitaa...

Näin kesälomaa odotellessa on syytä uskoa yllä olevaan liikennemerkkiin!











Tarkennan heti tähän alkuun, että otsikossa kyse on siis Juha Watt Vainion laulusta, eikä suinkaan minun orastavista kesälomatunnelmista. Muutenkaan en ole harrastanut ilman paitaa kulkemista vuosikymmeniin, muuten kuin suihkun ja saunan tai saunan ja järven välillä. Kysessä on minun ikäisen ihmisen kyseen ollessa lisäksi esteettinen ympäristöteko.

Jaahas, näin kevyesti päästiin asiaan, eli auringon vaikutukseen ihmisiholla. Nyt kun meillä täällä Suomessakin on saatu nauttia helteistä ja auringon paahteesta, niin on todella surullista huomata, miten vähän ihmiset tuntuvat tiedostavan UV-säteilyn riskit ja vaarat. Kun kyseessä on jokin Muumimamman pääsiäismunasta löytynyt pieni ftalaattiesiintymä, niin se vedetään myynnistä hetkessä, mutta kukapa voi puuttu siihen, että suklaamunan pääsiäiseksi ostanut äiti ei sitten välitä pätkääkään, kun lapset kirmaavat auringonpaahteessa ilman päähinettä tai suojaavia vaatteita kaikkina niinä päivinä, jolloin Suomessa on keskimäärin kesä, ainakin allakan mukaan.

Ruskettumisella iho pyrkii suojaamaan meitä auringon haitalliselta säteilyvaikutukselta. Nykyisin ruskeasta ihosta on tullut kuitenkin jonkinlainen kauneuden ihanne - mitä ruskeampi olet, sen parempi. Puhutaan UVa ja UVb säteilystä, mutta on olemassa vielä UVc, mikä onkin näistä kolmesta kaikkein vaarallisin.

UVa tunkeutuu syvälle ihoon ja pahimmillaan aiheuttaa jopa kudosvaurioita, jotka edistävät ihon vanhenemista. Myös ihosyövän synty on pitkälle liiallisen UVa:n syytä. Otsonikerroksen määrä ei vaikuta UVa:n määrään.

UVb puolestaan pysähtyy ihon pintaosiin. Mitä ruskeampi olet, sitä emempi ihosi on pyrkinyt suojautumaan säteilyn haittoja vastaan. Aika järkkyä, eikös vaan?! Myös UVb voi altistaa syövälle. Osa UVb-säteilystä suodattuu pois otsonikerroksen ansiosta. Sekin on muistettava, että ihoon jää tavallaan rekisteriin palamiset ja vastaavat liiallisesta auringonotosta johtuvat vauriot ja ne voivat aktivoitua vasta vuosikausien jälkeen.

UVc on tehokas sinänsä, sitä käytetään apuna instrumenttien strelisoimisessa ja juomaveden puhdistamisessa, mutta auringon kautta sitä ei maahan toistaiseksi pääse, koska se suodattuu kokonaan pois otsonikerroksessa. Se onkin näistä kolmesta polttavin ja vaarallisin; siis suoraan auringon säteilynä.

Vasta viime vuosina Ilmatieteen laitos on alkanut varoittaa UV-säteilystä. Se on hieno asia. Nyt vaan olisi otettava tämä varoitus vakavasti ja suojattava paljaat ihon kohdat riittävästi tai pyrittävä käyttämään vaatetusta apuna. Mitä leveälierisempi hattu on päässä, sen paremmin se suojaa kasvoja. Syytä on myös muistaa, että myös pilvisellä säällä joutu UV-säteilyn altistukselle.

Moni saattaa ajatella, että täällä meillä Suomessa on niin vähän aurinkoisia päiviä, että vieläkö pitäisi nekin istua varjossa. Kyllä kannattaa, sillä varjossakin ruskettuu. Ei ihan niin nopeasti kuin miten ruskettuu menemällä ekana lomapäivänä makaamaan kolmeksi tunniksi laiturille ensin mahalleen ja sitten selälleen. Ja sitten illalla terassille tulipunaisena kuin vastakeitetty rapu... on siis monta tapaa hankkia D-vitamiinia.

Kannattaa tutustua Ilmatieteenlaitoksen sivuistoille!

Jännitystä kerrakseen...

Mietin tuossa äsken, että meidän opettajien työ on melkoista tietotekniikan hallintaa, jatkuvaa oman ammattitaidon ylläpitämistä, uusiin haasteisiin tarttumista, innostavalla tavalla ammattialamme esilletuomista / kouluttamista ja yhteistyötä työelämän kanssa. Kun on ollut poissa siitä työelämästä, mihin kuitenkin valmentaa opiskelijoita tai yritysasiakkaita, on pystyttävä olemaan uskottava. Kompetenssin on oltava korkealla. Esimiesten on pystyttävä luottamaan siihen, että me opettajat tiedämme ihan oikeasti, mitä työelämän vaatimukset ovat ja miten ne opitaan mahdollisimman nopeasti, helposti ja laadukkaasti.

Miten siis vakuutamme esimiehet siitä, että meihin voi luottaa, tiedämme tarkkaan, mitä teidän työntekijöiltänne edellytetään? Millainen on meidän asiakassuuntaisuutemme? Vai onko niin, että tiedämme tarkkaan vain sen, mitä tutkinnon perusteet heiltä edellyttävät? Miten siis vastaamme haasteeseen? Tutkinon perusteet kun eivät missään nimessä ole sellaiset, että kovinkaan monessa niiden vaatimuksia tarvittaisiin niin laajasti, kuin ne edellyttävät. Sen olemme huomanneet tutkintoja järjestettäessämme.

Minusta erityisesti yrityskoulutukset ovat niitä, joissa on tehtävä todella paljon yhteistyötä, jotta asiakas saa mistä hän maksaa. Silloin on oltava hyvä tuote, hyvä maine ja hyvä onnistumisprosentti - mielellään yli 100. Niinhän hyvästä palvelustakin sanotaan; kun saa jotain pientä extraa, niin se lisää entisestään onnistumisen tunnetta.

Millaiset ennakko-odotukset kuulijoilla on opettajan suhteen? Millainen maine on oppilaitoksellamme yleensä; millaista palvelua on totuttu saamaan? Millainen on varsinainen koulutustilanne; saako sieltä vastauksia kysymyksiin, miten vuorovaikutus sujuu, toimivatko videot ja onko kahvi ja pulla maukasta? Tuntuuko siltä, että työaika ei mennyt hukkaan, vaan koulutuksen aikana vahvistui tiettyjä asioita, tuli myös uutta tietoa, heräsi kiinnostus johonkin ja syttyi innostus omaa työtä kohtaan?

No miksi otsikko on "Jännitystä kerrakseen"? Koska jokainen yrityskoulutuspaikka on erilainen, jokainen kuulijakunta on erilainen, isossa ryhmässä on haastavaa kohdata jokainen yksilönä, on uskallettava muuttaa asiaa ja esitystapaa analysoimalla koko ajan koulutuksen aikana yleisön reaktioita, on uskallettava panna itsensä likoon. Ja mikä tärkeintä, on oltava luonnollisesti osa yleisöä itsekin. Silloi auttaa, että koulutus on suunniteltu asiakkaan kanssa; puhutaan niistä asioista, mitkä ovat tilaajalle tärkeitä.

Uraani halkeaa, julk. 31.3.2011

Tässä mietin taas kerran, miten vaikeaa on olla homo sapiens. Paljon helpompaa tämän ihmiskunnan olisi olla jotain muuta, vaikkapa homo bardus tai homo superbus, ainakin tekojen mukaan. Muutenkin tuntuu, että omat ajatukset kiertävät kehää kuin atomin ellipsillä; nimittäin toissa kerrallakin oli samat jorinat meikäläisellä uraanista ja sen haitoista.

Nyt olen seurannut surullisena Japanin tapahtumia. Todella surullista! Maa, jonne amerikkalaiset posauttivat ydinpommin vuonna 1945, ovat uljaasti rakentaneet ydinvoimaloita meren rannalle, mannerlaattojen läheisyyteen. Olettamus on, että erityisesti he tietäisivät riskit. Miten on siis mahdollista, että näinkin lähellä mannerlaattoja ydinvoimaloiden kestävyys on alle turvatason?

Miten on mahdollista, että Kaliforniassa ydinvoimasta vastaavat viranomaiset raportoivat, että heidänkään rannikolle rakennetut voimalat eivät kestä kuin 7 richterin asteen järistyksiä. Alueella, mikä on erittäin järistysherkkää aluetta. Luinko väärin? Vai halutaanko Kaliforniassakin kokea "kiina-ilmiö" reaktorisydämen sulamisen muodossa?! Miten on mahdollista, että Suomessa ydinvoima on täysin turvallista, vailla mitään riskiä? Miten on mahdolista, että meillä täällä pikkuisessa valtiossa on sellaista tietotaitoa, että siinäpä olisi muille maillekin mitä jakaa (säteilyturvakeskuksen johtajaa mukaellen). Se, että Arevan ydinvoimalarakentamisessa on havaittu pieniä puutteita, kuten pohjalaattassa vesipitoisuus on normaalia korkeampi, mikä vaikuttaa betonin halkeamisriskin kohoamiseen ja teräspintojen saumojen fuskua, mikä vaikuttaa varmaankin - mietipä ite - ydinvoimala, minkä seinärakenteissa on fuskua?! No aliurakoijan puolalaistyövoiman kohtelu on kuin suoraan halpatuotantomaiden hikipajoista, se nyt on varmaankin valhetta tai tuskin totta ollenkaan, vai kuinka?!

Koska kaiken voi kääntää myös positiiviseksi, nin meillä on keksitty, että virheiden löytyminen kertoo toimivasta tarkastuksesta! Näinhän se menee! Mitä enempi virheitä, sen toimivampi on tarkastus ja valvonta. Käykö tämä kaikkeen? Voisiko myös ruuantuotannossa ajatella, että ei väliä vaikka jatkuvasti putkahteleekin tuotteita, joissa on lasinsiruja tai hiirenpäitä, kunha valvonta vaan toimii?! Voi pyhä Homo Simplex! Toivottavsti Antti Siimes ei lue tätä blogia - hänellä saattaisi olla sananen sanottavanaan latinankäännöksistäni.

Olen lukenut Risto Isomäen kirjoja ja olin kuuntelemassa häntä Lieksan (!) kirjastossa viime syksynä. Isomäkeä haastateltiin Japanin turman jälkeen lehtiin ja hän sanoi, että on surullista kun kävi kuten oli jo vuosia sitten varoitettu ja minkä tiedemiehet tiesivät käyvän toteen. Kirjassaan Sarasvatin hiekkaa hän kirjoittaa vastaavan tyyppisestä tuhosta, noin niin kuin dekkarissa. Isomäki onkin sanonut, että hän tavoittaa paljon laajemman lukijakunnan dekkareidensa välityksellä. Niissä on todella paljon faktaa kerrottuna fiktion sisällä. Lukijan ei tarvitse olla nobelisti saadakseen kiinni perusajatuksesta.

Miksi sitten ydinvoima tuntuu olevan yhä edelleen ainut ratkaisu energian tuottamisessa? Johtuuko se siitä, että lintuparkoja kuolisi niiden iskeytyessä hurjasti viuhuvien tuulimyllyjen lapoihin ja sitähän ei voi hyväksyä. Vai johtuuko se siitä, että maisema pilaantuu je esteettinen ympäristö tuhoutuu kun taivaanrantaa vasteen heijastaa tuulimyllyjen järeä rivistö? Vai johtuuko se siitä, että ainakaan Suomessa ei tuule kuulemma koskaan eikä ainakaan riittävästi? Vai johtuuko se siitä, että uusiutuvien energiamuotojen kehittäminen olisi nyt kallista, kun tähän asti on tuudittauduttu siihen, että ydinvoimalla tuotettu energia on kasvihuoneilmiötä tarkastellessa jopa suositeltavaa, kun se ei TUOTANTOvaiheessa aiheuta ilmakehän lämpenemistä. Mitä väliä sillä on, jos se jäte nyt sattuu sitten olemaan vaarallista... Siis ketä kiinnostaa tulevaisuuden ihmisten kohtalo?

Mitä tarkoittaa tulevaisuus? Jostain luin, että tulevaisuus on tässä ja nyt. Siltä tosiaan tuntuu, kun seuraa tätä elämän menoa.

Joulunaikaa, julk.8.12.2010

Olin ostamassa joulukortteja. Ostamassa? Eikäs ne pitäisi tehdä itse? Varmaan löytyisi nurkista vielä vanhoja pakkauskartonkeja, josta saisi kauniita kortteja leikkelemällä vaikka kierrätyslehdistä omintakeisia kuvioita ja tuunamalla ne vanhosta sukista purkamalla villalangalla. Liimankin voisi keittää vanhoista sianluista, mitkä olisi saatu kaivamalla ne naapurin koiran maakuopista hyvissä ajoin enen roudan tuloa. Pitäisi vaan toivoa, että naapuri ei olisi yrittänyt syöttää hurtalleen tanskalaista possua - hyihyi!

Tai siis miksi pitäisi ollenkaan lähettää Itellan kautta postikortteja, mitkä ensin Joensuusta rahdataan rekalla Kuopioon, pläjäytetään lajittelukoneeseen ja tungetaan postisäkissä Joensuuhun palaavaan rekkaan? Että onko oikeesti kummoinen ympäristöihminen, jos ei voi pyörällä sinkuttaa viemässä kortit tuttujen postilaatikoihin tuon turhan 280 km:n Kuopion keikan sijasta? Ei ole!

Mutta annetaan Itellan aivopesun vaikuttaa hetkellisesti ja uskotaan, että "Taloudellinen ajotapa, reittioptimointi, kuljetusten yhdistely, vaihtoehtoajoneuvojen osuuden kasvattaminen 40 %:iin vuoteen 2020 mennessä" on toteutunut. Tai toivotaan, että juuri ne minun lähettämäni kortit kuljetettaisiin Itellan hienoilla sähkömopoilla. Ladataankohan niihin sähkö muuten ydinvoimalasta vai tuulimyllytuotannosta... Tai olisiko kovin ympäristöteko, että laittaisinkin ne kortit NETpotin kautta. Mutta voih, mitenkäs se minun äitimuorini saisi joulukortin luettua, kun ei ole paralla edes nettiä?!

Takaisin korttiongelmaan siis. Koska minulla oli kuutonen piirustuksesta ja luovuuteni oli huipussaan vain raidallisten poppanatekstiilien suunnittelussa Kotiteollisuuskoulussa, niin eihän näiden tarpeiden varassa voi tehdä muuta, kuin suunnata kirjakauppaan.

Ostanko joulukortin, mikä on valmistettu Suomessa alusta loppuun teollisesti? Vai ostanko kortin, mikä on tehty pieninä erinä käsityönä alusta loppuun asti Suomessa? Vai ostanko kortin, mikä on suunniteltu Suomessa mutta painettu Kiinassa ja tuotu konttikuljetuksena laivalla tänne? Vai ostanko kortin, mikä on Hollannista tuotetulle ekopaperille valmistettu? Myös Enkusta saisi 100%:sta kierrätysmateriaalista valmistettuja kortteja. Vai lähettäisinkö itse digikamerallani ottaman kuvan valokuvausliikeeseen sähköpostilla ja antaisin heidän painattaa upeat yksilölliset jouukorttini? Tai peräti, tulostaisin koulun (ei tietenkään meidän oman!) kopiokoneella illan pimetessä korttini aivan itse? Hah!

No, kortissa olisi tietysti hyvä olla joku kuvakin. Joku mielellään Jouluuun liittyvä. Minusta Jouluun liittyy Jeesus, kirkko, Betlehemin tähti yms. kirkolliseen juhlaan viittaavia elementtejä. Niin miten voi olla niin vaikeaa, että ei löydy?! On tonttua, on joulupukkia, on lahjoa, on joulukoiria, joulukissoja, jopa lanttulaatikosta kuva! Mitä sinä ajattelisit, jos lähettäisin sinulle Joulukortin, jossa olisi kuva kärähtäneestä joulukinkusta omena suussa? Olisiko se pieni vinkki, että ensi vuonna paremmalla menestyksellä...

Näitä kun pähkäilin, niin joulumieli oli laskenut sen verran alhaiselle tasolle, että ei tehnyt mieli lähettää yhtään joulukorttia. Jos leipoisin jouluppareita ja söisin ne sitten ite.

Ydinvoimaa, julk. 10.10.2010

Vaikuttaa aivan siltä, kuin ympäristöasiat eivät olisi kiinnostaneet minua pätkääkään muutamaan kuukauteen. Mutta ei, olen vaan säästänyt sähköä, vaikka läppäri kuluttaakin sitä huomattavasti vähemmän kuin perinteinen tietokone.

Olin viime viikolla ympäristömessuilla, junalla toki, vaikka pitikin matkustaa ihan Helsinkiin saakka. No messut olivat pettymys siinä mielessä, että en saanut sieltä ihan mitä hain. Olisin ollut kiinnostunut enempi kierrätykseen liittyvistä asioista, mutta eipä ollut sen tiimoilta kummoisia osastoja. Hain siis enempi kuin mitä sain, siksi oli otettava ilo irti siitä, mistä se oli mahdollista saada. Siispä Posivan osastolle!

Posiva oli varautunut kaikenlaisten ekoterroristien ja muuten vaan tympeitä asioista ydinvoimasta esittävien kysymyksiin järeällä osastolla. Siellä esiteltiin mm. video, missä esiteltiin ydinjätteen loppusijoitusjärjestelmää, turvallista ja ikiajoiksi kestävää. Paikalla oli pari tyyppiä, jotka olivat innoissaan esitellessään järjestelmän toimivuutta. Paikalle oli raahattu myös maasta kairattuja kallionäyteitä sekä muuta vaikuttavaa rekvisiittaa. Kun kuunteli selvitystä, niin tuli niiin turvallinen olo, että maanjäristyksetkään eivät voi meitä koskaan horjuttaa. Hyvä Suomi!!!

Kyllähän se panee miettimään, kun uraanin käyttäminen ei ollenkaan vaikuta ilmastonmuutokseen kiihdyttävästi, vaan päin vastoin jopa hillitsee sitä. Kas tässäpä meillä olisi oiva ratkaisu ilmastonmuutoksen hillitsemiseen. Se, että sivutuotteena syntyy nyt sitä ydinjätettä, on itse asiassa mitätön seikka, joka on hallinnassa, siis niihin kapseleihin säilöttynä kun siitä ei sen kummemmin ole vaaraa. Jaahas, paljonkohan sitä ydinjätettä sitten syntyykään yhtä uraanikiloa kohti?! Taitaa olla aika kestämättömiä lukuja!

Ja nyt kun yllätysyllätys, Talvivaarasta saadaankin ihan kotimaista uraania, niin eettisestikin asia alkaa olla hallinnasa, Posivan messuesittelijöiden mukaan. Tuossa 25 kilometrin päässä oleva Enon uraanikaivosvaltauskin saattaa joskus olla siinä vaiheessa, että voisimme heittää hyvästit kokonaan muista maista tuotetulle uraanille ja pysytellä kotimaisessa "eettisesti" oikeudenmukaisesti tuotetussa, Kolin kansallispuiston kupeesta louhitussa uraanissa. Nythän uraania haalitaan Suomeen ilmeisesti ainakin Uzbeksitanista, Australiasta, Kanadasta, Nigeristä... Ajatelkaa mitkä turistipotentiaalit olisi mahdollista saada tänne raukoille rajoille! Kiertoajelulla tutustuisimme ensin Enon uraanilouhokseen, sitten alajuoksulla kalastaisimme Louhiojasta tammukkaa ja lopuksi kipeäisimme Kolin vaaroille katselemaan oudosti hehkuvia vaaramaisemia.

Mutta olisihan se toki reilua, että nyt meidän ydinvoimaloihin tuotavan uraanin takia ei suomalaisena tarvitsisi tuntea syyllisyyttä siitä, että tuottajamaissa uraanilouhosten ympäristöhaitat ovat kasvaneet sietämättömiksi. Olisi reilua, että Talvivaaran mahdolliset ympäristöongelmat ja eläimille ja ihmisille aiheutuneet haitat hoidettaisin vaan tällä omien kesken. Toteutuisi samalla kestävän kehityksen ideologiasta sosiaalinen ja kulttuurinen kestävyyskin ekologisen ja taloudellisen lisäksi. Lisäksi, uskomme on vakaa, että nimenomaan Suomessa haittoja ei synny pohjavesiin eikä pölyhaittoihin. Voidaankohan uraania muute rikastaa Suomessa?! Tuskinpa.

Posivan esittelijät valistivat, että ei kuule muutamalla takapihalla pyörivällä tuulimyllyllä tuoteta Suomeen sähköä. Ei niin - mutta haluaisitko sinä takapihallesi ydinvoimalan tai uraanilouhoksen?

Tämä on niin vaikeaa! Kun se itse energiamuoto ei siis kiihdytä ilmastonmuutosta, vaan se jäte. Tässä on ajateltava sekä järjellä että tunteella. Että ketä kiinnostaa, mitä maapallolla tapahtuu joskus, jossain, jos joku maanjäristys, tsunami, terrorihyökkäys tai vastaava saa helvetin valloilleen ja ydinjätevarastot rikkoontuvat? Tai hyökkäys toimivaan ydinreaktoriin? Mutta ei Suomessa!!! Ei tietenkään. Missäsä se lähin voimala sitten ulkomailla sijaitsikaan....