Muikkunuotalla

Tällä kertaa on tämä Kuusamon talviloma todella täynnä ihmettä ja kummaa! Meikä, joka ei ole mikään kalastusintoilija, on saanut olla mukana matikkakatiskalla ja tänään sitten muikkunuotalla! Ihmettelin edellisellä järvilenkillä, että mikä ihmeen hökötys tielleni eksyi ja pitihän se sitten tarkistaa. Muikkunuotasta oli kyse.

Lumikenkäilimme ensin laavulle, paistoimme makkaraa ja keittelimme pannukahvit. Sitten kenkäilimme kohti järven toista päätä, missä näytti olevan menossa jotain mielenkiintoista sen edellisenä päivänä bongaamani kopin seutuvilla. Matkaa oli kolmisen kilometriä, aurinko paistoi, oli hiljaista.

Nyt ymmärrän, miten kova työ on saada sitä kuuluisaa puhdasta suomalaista muikkua kirkasvetisestä ja saasteettomasta järvestä ihan luomusti. Samalla ihmettelen, miten meillä on varaa myydä norjalaista kassilohta hintaan 12 euroa ja vastaavasti oman kotimaan muikkua 4-9 euro kilolta. Hinnat heittelevät todella paljon. Mitään tolkkua ei meinaa saada, paljonko se muikku missäkin maksaa. Ja voivoi, kun kirjolohenkin hinta on pompsahtanut, kun Chileä on vaivanneet erilaiset kalataudit. Chileä?! Nimenomaan, meillehän se kirjolohi tulee pitkälti Chilestä, kun sitä täältä läheltä on niin vaikea saada. Oikeastiko?

Tässä kannattaa pysähtyä ja miettiä, mitä järkeä on tuoda Suomeen Chilessä kasvatettua kassilohta, kun kalaa on meidän omissa järvissä vaikka miten paljon. Ja puhdasta! Eikä sitä tarvitse edes syöttää kalankasvattamoissa, vaan kala kasvu tapahtuu ihan luomusti, kalojen oman kasvukierron mukaan. Mutta onhan se niin helppoa pläjäyttää pannulle kunnon kirjolohi, kun toinen vaihtoehto on, että pitää perata pari kiloa pienikokoista muikkua ja sitten vasta pääsee paistamaan. Onhan se niin vaivatonta; yhdellä perauksella saa koko perheelle apetta kun näitten kotimaisten muikkujen kanssa saa mesoa minuutin jos toisenkin, ennenkuin on koossa riittävä määrä paistettavaa...

Tänään seurasin ihan henkilökohtaisesti, millaisen työn takana se muikun saanti oikeasti on. Paitsi, olin noukkimassa vain mansikoita kermakakusta, sillä kaikki pohjatyö oli tehty jo aikoja ja nyt kalastajaporukka oli tekemässä arkityötään, eli kokemassa nuottaa. Viitenä päivänä viikossa. Tämän jälkeen ymmärrän, että kovaa on kalastajan elämä täällä karussa pohjolassa. Sitä en ymmärrä, että jostain etelä-Amerikan tietämiltä voidaan tuoda kilohinnaltaan välillä jopa edullisempaa kalaa kaupan tiskille. Etenkin kun jo pelkkä matkakin on niin pitkä!

Kalastaja, joka on tehnyt hommaa viimeiset 40 vuotta, on tässä vetämässä nuottaa Kiitämäjärvellä. Mukana on kolme muuta kaveria; yksin hommaa ei voi tehdä.



Pintaan nousee ensin kiisket ja muu pienikoinen kala, minkä kaverit haavivat ja nostavat jäälle linnuille syötäväksi. Ainakaan täällä tätä hottia ei hyödynnetä edes minkinrehuksi.



Ja tässä sitä on; nuotanperällä puhdasta kuusamolaista muikkua! Yhden nuotanvedon saaliina on reilut sata kiloa muikkua; kuinka paljon yli, sitä ei voi tietää. Mietipä, paljonko muikku maksaa kaupan tiskillä. Vetoon menee aikaa tunteja, mukana on kolme miestä ja kaksi moottorikelkkaa.

Tämän kokemuksen myötä arvostukseni suomalaista kalaa kohtaan nousi entisestään! Kaverit ovat jäällä viitenä päivänä viikossa talviaikaan, oli keli millainen tahansa. Homma on fyysisesti raskasta, kylmää, täysin säiden armoilla olemista. Mutta tuotteena on puhdas, kotimainen luomukala. Tiesithän sen, että kassikirjolohen kasvattamiseen tarvitaan n. 2,5 kiloa luonnonkalaa yhtä kirjolohikiloa kohti! Se on jotain niin järjetöntä, että ei sitä tajua mitenkään.

Nyt mie kyllä kannustan, että jos on pakko syödä jotain, niin syökää kalaa. Ja jos on valittavana ulkomainen tai kotimainen, niin valitkaa kotimainen! Ihan vaan kiitoksena siitä, että meillä on vielä yrittäjiä, jotka tekevät oikeasti todella raskasta duunia ja tarjoavat meille mahdollisuuden nauttia aidoista, oikeista luonnontuotteista!

Jäällä haahuilemassa

Kyllä meikäläistä nyt lykästää; enpä muista tällaista talvilomaa, että jo viidettä päivää paistaa aurinko täydeltä terältä (UV-varoitustakaan ei tarvitse huomioida) ja pakkasta on päivällä viiden asteen tietämillä. Tyypillisempää on ollut, että aamulla pakkasta on ollut lähempänä 30 tai sitten pyryttänyt lunta putkeen koko loman. Mutta nyt siis nautitaan!

Sekin on hyvä, että sain vuokrattua mökin hieman halvemmalla, koska laskettelurinteille on pitkä matka. Se ei haittaa, koska emme laskettele. Ja jälkikasvu, joka laskettelisi, ei ole mukana.

Nyt voimme siis lumikenkäillä ha-la-val-la, eli mökin pihalta vaan kävelemään. Eilen käytiin laavulla, minne oli helppo kenkäillä aiemmin tekemääni polku-uraa pitkin.


Järvellä on vain muutama moottorikelkkailija kalalla, muuten saa nauttia hiljaisuudesta ja rauhasta. Laavulla tein pikkuisen lumitöitä mökiltä raahamallani lapiolla, sillä edellisen kerran siellä oli paistettu makkaraa ennen lumien tuloa. Tykkään puuhastella nuotiolla ja koska en saanut tällä kertaa sorkkia puita, niin lapion sellaiset kolmisen neliötä maata näkyviin lumesta. Hyvä tuli; tanskalais-ruåtsalainen pihakoiramme Vilikin sopi paremmin heilumaan keppiensä kanssa.

Välillä Vilin piti lämmitellä; lainasin sille oman pipon ja rukkaset...





Lähdin vielä laavulta heittämään lenkkiä järvelle, kun oli niin kaunista ja mukavaa. Kesken matkan oli vähennettävä vaatetusta ja hanskatkin joutivat reppuun. Minulla on sauvoissa korkkiset kädensijat; ne lämmittävät hyvin ja ovat miellyttävät sormille. Pari porukkaa ajeli järvellä ja toisilla oli mukana todella omalaatuinen hökötys. En ole yleensä utelias, mutta nyt kiinnosti sen verran, että piti ihan lähteä katsomaan, mitä koppia porukat raahasivat perässään.

Tämmöinen! Kun lopulta pääsin perille, niin porukat olivat lähteneet ja jättäneet hökötyksen keskelle järveä.

Ihan pihalla!

Mutta tällä kertaa todella upeassa paikassa, nimittäin kuntoilemassa Kuntivaaralla. Olen vuosia haaveillut, että pääsisin kiipeämään tuolle upealle vaaralle talvella lumikengillä. Siinä mielessä aika looginen haave, koska kesällä olisikin ihan liian nihkeä keli. Kuntivaara on Kuusamon korkein vaara, korkeutta on peräti 481 metriä ja sieltä on upeat näköalat Venäjälle! Kesäisin se on tullut tutuksi, mutta ei vielä talvella.

Tällä lomalla päätin, että nyt lähdetään! Hurtta jätettiin mökille, koska tanskalais-ruåtsalaisena pihakoirana se ei ymmärtäisi mitään siitä, että oltiin menossa kohti itärajaa! Suuntasimme siis auton keulan kohti Kuntivaaraa ja lopulta päädyimme hylätyn rajavartiolaitoksen (Suomessahan rajan vartiointi ei ole enää ollenkaan kannattavaa eikä tarpeellista) pihalle. Lumikengät jalkaan, reppu selkään ja menoksi.

Ja sitä sitten riitti, kapuamista nimittäin. Kävelimme ja nousimme ja kävelimme ja nousimme ja kävelimme ja nousimme kaikenkaikkiaan 6 km kohti huippua. Se saattaa kuullostaa helpolta, mutta se ei ole sitä. Matkaa nousuun meni 2,5 tuntia. Tämä ei tarkoita sitä, että meillä olisi ollut huono kunto, päin vastoin. Kunto oli parempi kuin koskaan; kiitos Annikan ja BC-tuntien. Välillä tuntui siltä, että olisin ollut kuukauden BC-tunnit putkeen ja lopuksi Annika olisi vielä ruoskinut, että TASO 4!!!!

Täältä tullaan Venäjä! Tai jos ei sentään, mutta tuo takana siintävä vaara on nimeltään Nuorunen. Se on vielä hieman korkeammalla kuin Kuntivaara.



Olen aina hehkuttanut sitä, että lumikengillä voi kävellä missä haluaa. Saa tehdä reittinsä itse eikä tarvitse mennä missään valmiiksi tallatussa polussa tai suksiladulla. Mutta järkeä saa käyttää! Ja tänään se oli jopa ehdoton edellytys. Kengän alla upotti, vaikka meikäläinen on laihtunut niin paljon, että kollegatkin ovat jo vihreitä kateudesta. Yksikin lähti lomalle etelään, että ei tarvitsisi katsella minun lommoposkiani... Siispä kävelimme tällä kertaa moottorikelkkauraa, mutta stressiä aiheutti se, että jos kuului kelkan ääni, oli oltava valmis ponnahtamaan korkealle penkalle pois kelkan edestä todella nopeasti. Pojat ajoivat kovaa! Yhden kerran tuli takaa äiti-ihminen; put-put-put sanoi kelkka...

Pysähtelimme joka 50 askeleen välein kuulostelemaan, kuuluisiko kelkan ääntä. Varsinaista nousua kodalle oli n. 3 km:n matkalla 180 metriä! Jeah!!! Ihanaa!!! Tästä minä tykkään! Aivan upeaa!!! Mahtavat maisemat!!! Aurinko paistaa, hanget hohkavat! Voiko ihminen olla onnellisempi?!

Tässä olisi ollut helpompi tapa käydä Kuntivaaralla. Porukat vähän nauroivat, kun ajoivat ohi, kerkisivät paistaa makkarat kodalla, tulivat jo vastaankin ja meikäläiset vaan kävelivät, kävelivät, kävelivät...





Tässä on suomalainen talvimaisema kauneimmillaan! Tykkylumi on puuhun lujasti kiinnitynyttä lumikertymää; huurretykkyä tai nuoskatykkyä. Kumpaa tahansa, kaunista katsella mutta tuhoisaa puulle tai sähkölinjoille.

Kävelyä tuli siis keskimääräistä enemmän lumikenkäreissua ajatellen. Nousu oli todella kova, jos vertaa sitä meikämaisemiin; töpöttelet jossain Jaamankankaalla - jee! Mutta olin varautunut siihen, että päivän reissu siitä tulee ja olin todella onnellinen jokaisella askeleella! Kun moottorikelkat olivat pärähtäneet ohi, laskeutui mieletön hiljaisuus. Aurinko sulatti jo tykkylumisia puita; jääpuikoista valui vettä ja maisema huumasi!

Kuntivaaran laella jouduimme kävelemään melkoisen matkan tasaista reittiä, ennen kuin pääsimme kodalle. Paistoimme makkaraa, söimme eväspalaset, ihailimme upeaa maisemaa. Tulipa käytyä! Suosittelen!

Matikkaa!

Meikäläinen on ollut aika huono tuossa matikassa, mutta tänään selvisi syykin siihen. Olen nimittäin harrastanut ihan vääränlaista matikkaa.

Se, että olen aikoinani ollut kansakoulussa matikan tunnilla "Puupää"-orkesterissa, ei saanut minua suuntautumaan myöskään musiikin alalle. Entisaikaan koulussa oli rajummat menetelmät kuin ennen ja niinpä minäkin parka jouduin em. kyseenalaiseen orkesteriin, ihan eturiviin. Opettaja valitsi siihen ne, jotka olivat unohtaneet tehdä kotiläksyt. Orkesteriesiintyminen olikin melko tehokas keino, sillä kerran Puupää-orkesterissa esiinnyttyään, ei halunnut sinne enää takaisin. Tyyliin encore! Ei todellakaan. Jäikö traumoja? Jäi, ei jäänyt, jäi. Olen huono matikassa, hirrveen huono...Ja päähänkin koski hetken, kun opettaja pamautti siihen kirjalla niin monta kertaa, kuin laskuja oli jäänyt tekemättä.

Mutta tänään minua lykästi ja matikantaitoni putkahtivat esille aivan uudenlaisessa muodossa. Minä nimittäin osaan hankkia matikkaa ihan vaan lumikenkäilemällä. Se tapahtui näin.

Aurinko paistoi, taivas oli kirkkaansininen ja lumihanki hohti valkeana kuin vasta kaupasta ostettu suomenlippu. Pakkasta oli 7 astetta ja meikäläisellä oli päässä kolme vuotta vanhat vahvuuksilla olevat aurinkolasit. Lähdin lumikengillä etsimään mökin lähellä olevaa laavua, matkaa sinne olisi linnuntietä 1,5 kilometriä (paino sanalla linnuntietä). Kahlasin hangessa polveen saakka, sillä vaikka olen laihtunut huimat 6 kg(!), lumpparit eivät kannattaneet. Aika raskasta se meno silloin on, mutta otin positiivisesti; aerobista liikuntaa ja etenkin reisilihakset vahvistuivat samalla. Kun olin päässyt järven yli lähiniemeen, jouduin vielä kiertämään hakkuuaukon. Sen reunasta säikytin tahtomattani ison teerikarjan lentoon. VAU!!!

Tämmöiset ripulit (std-sana) on teerin kiepissä, kun se nukkuu yön lumessa. Ei varmana palele, mutta mietin, että meneekö siivet likaiseksi. Ei varmaan oleellista teeren elämässä...



Teerikarjan näkemisestä toivuttuani suuntasin kohti seuraavaa niemeä. Laavu löytyi helposti. Siellä ei poikkeuksellisesti ollut puita, joten ne pitää kuskata mökiltä kahvinkeittoa varten.


Vastaan tuli vanhempi herrasmies, joka oli menossa matikkakatiskoille. Siis matikkaKATISKOILLE?! Kyllä, täällä Kuusamossa matikan pilkkimisen lisäksi niitä pyydetään katiskoilla. Mies kysyi, haluaisinko matikkaa. Mitä siihen voi vastata, vaikka inhoaa matikan näkemistä, en ole koskaan tehnyt siitä ruokaa eikä mökillä olisi ketään, joka osaisi edes nylkeä moisen otuksen. Siispä vastasin herttaisimmalla äänelläni, että sehän olisi todella hienoa! Kiitos! Mutta minä en voi maksaa siitä mitään, eikä minulla ole reppua, missä voisin sen viedä mökille. Voi harmi!!! Järjestyy, vastasi mies! Kyllä sinun täytyy nähdä, miten matikkaa pyydetään! Ja niin lähdettiin katiskoille.

Mies olikin tehnyt hienosti pohjatyöt; avanto ei päässyt jäätymään kovillakaan pakkasilla! Katiskoja hänella oli kaksi, toinen perinteinen ja toinen ihan uutta mallia.

Tässä kuvassa on uusi malli. Se on kevyt nostaa ja helppo kuljettaa, koska se menee kokoon. Pappa sanoi, että tämä myös pyytää paremmin! Tällä kertaa ei ollut 3-kiloisia matikoita, mutta matikoita kuitenkin.

Herrasmies on herrasmies matikkakatiskoillakin. Tässä tulle meikäläiselle valmiiksi nyljettyä matikkaa mökille vietäväksi! Kyllä kiittelin ja olin oikeasti todella iloinen.



On hienoa, että maailmassa voi vielä kaksi toisilleen täysin tuntematonta ihmistä kohdata keskellä "middle of snowland" (kuten Salla itseään mainostaa) tai tarkemmin keskellä Kiitämäjärvenjäätä. Ja pieni ystävällinen rupattelu johtaa siihen, että molemmilla on hyvä mieli ja kumpikin on varmaan iloinen koko loppupäivän. Toinen siitä, että antaa ja toinen siitä, että saa. Ja molemmat siitä, että aina kaikkea tässä elämässä ei tarvitse mitata rahassa. Kiitos sinulle, herra tuntematon!

Ojasta allikkoon!

Kuusamo jaksaa aina yllättää. Tällä lomalla ei tarvitse ainakaan valittaa sitä, että siivousaineet loppuvat kesken. Vessapaperit sen sijaan loppunevat jo tänään, mutta se onkin jo ihan toinen juttu se.

Vuosien varrella lomamökkien siivousvarustus on ollut hyvin vaihtelevaa; enempi sinne alamäkeen on kallistuttu. Milloin on ollut harjakset kuluneet, mopin lankaosat homeessa, pyyhkeet reikäisiä, pH perussiivoukseen tarkoitettu, siivoussankko reikäinen. Useammin on ollut kehitettävää, mutta ainahan sitä on mökki loman päätteeksi jollain tavalla tullut sudittua... vähän kuin maassa maan tavalla. Josain vaiheessa lopetin stressaamisen ja tulin järkiini; jos minun on pestävä keittiön pöytä wc-pyyhkeellä, niin pestään sitten...Mutta vasta viimeisenä päivänä.


Tällä kertaa mökin emäntä on joutunut jonkun aktiivisen myyntitykin pauloihin. Nyt ei nimittäin ole pulaa siivousaineista; niitä riittää meille ja varmaan seuraavaksi pariksi vuodeksi seuraavillekin.

Nostelin pullot lattialle tarkempaa syyniä varten. Ja sieltä löytyi Pohjoismainen ympäristömerkkikin yhden pullon kyljestä - hienoa! Siihenpä se ilo loppuikin. Lajeja oli yleispuhdistukseen, wc:n puhdistukseen "extra voimakas", ikkunanpesuun ja vielä yksi nimetön purnukka johonkin hyvin salaiseen siivoukseen. Mietin, että miksi näin monta pulloa, etenkin kun saunasta löytyi samanlainen arsenaali.

Tässä yhdistetyn saunan pesuhuoneen ja wc:n siivousnurkkaus; näillä lähtee! Pyyhkeet näyttävät epämääräisiltä ja ovatkin sitä, mutta tällä kertaa löytyi myös puhtaita kaapista! Tässä on iso markkinarako meille puhtausalan ammattilaisille - olisi opetettava siivousta lomamökkien vuokraisännille ja -emännille!

Sekaisin BodyCompat :sta

Pitää taas kerran hehkutta BodyCompat:n puolesta! Siis aivan mahtava laji on kyseessä ja täytyy edelleen kiittää ja kumartaa, että kollegat raahasivat minut tunneille viime syksynä. Voin sanoa, että eipä paljon parempaa ole minulle tapahtunut kuntoilurintamalla.

Olen aina tykännyt liikkua, mutta olen enempi sellainen pitkänmatkan kulkija. Kuntosali ei ole koskaan aiemmin ollut minun suosikkini, vaikka olenkin ymmärtänyt sen merkityksen lihaskunnon kannalta ja kannustanut opiskelijoitani suuntaamaan askeleensa sinne. Itse olen mieluummin rämpinyt umpihangessa lumikengillä, pyöräillyt Joensuusta Kuusamoon, soutanut järvellä, patikoinut liukkailla pitkospuilla.

Vuosi sitten keväällä minulla oli ylävartalo niin jumissa, että jouduin menemään fysioterapeutille. Se on paljon se, sillä minulla on korkea kipukynnys. Tyyppi ohjeisti minulle kolme eri liikettä ja ennusti osuvasti, että saatan tehdä niistä yhtä. Ei sitten tullut tehtyä sitäkään... Jotenkin vaan sain omatoimisesti muilla tavoilla ketkuteltua kivun lievemmäksi; ei vaan innostanut tehdä jotain liikesarjaa vaikka ymmärsin, että siitä olisi hyötyä.

Kun menimme ekan kerran salille, niin en olisi uskonut, miten lehti kääntyi samalla hetkellä ja minusta tuli innokas jumppaaja! Kun olin käynyt salilla neljä kertaa, kaikki hartiasäryt olivat tiessään! Se tuntui aivan käsittämättömän hienolta!!! Paras anti oli kuitenkin se fiilis, mikä tuli kaikesta yhteisvaikutelmana; innostava vetäjä, hyvää musaa, kovalla sykkeellä ja melko ankaraa rääkkiä kropalle.

Vaikka olinkin ryhmän toiseksi pulskin (!), todennäköisesti ainut mummi ja taatusti ainut, jolla oli numeroa liian pieni paita, niin ei haitannut. Olen edelleen ainut mummi, todennäköisesti, mutta sama paita ei näytä enää siltä, että se on numeroa liian pieni - HAH! Iso merkitys on sillä, että Annika kannustaa ja saa omalla iloisella asenteellaan meidät innostumaan ja jaksamaan entistä parempiin suorituksiin. Jaksaa vaan lähteä edelleen joka viikko, vaikkakin vain kerran. se on vähän verrattuna moneen muuhun, mutta se on enempi kuin ei mitään. Ja riittävästi minulle!

BodyCompat:ssa on hienoa se, että ryhmässä pystyy tekemään täysin yksilösuoritusta eikä vieressä puuskuttavaan kollegaan tai muihin treenikavereihin kiinnitä mitään huomiota. Hommaa tekee vain itselleen, kuunnellen oman kehon jaksamista. Ei tule myöskään tarvetta kilpailla, koska ei voi verrata mihinkään. Vai voiko? Olisiko verrattava paidan märkyyteen, naaman punaisuuteen, sykkeen nopeuteen, palautumisnopeuteen? Ei minusta. Itse tiedän joka kerran jälkeen, että mennään kovilla kierroksilla, mutta ei niin kovilla, että hommasta menisi maku.

Säästösyistä

Tuossa männä viikolla mietin, mikä on kohtuus; sekä kuluttamisessa että säästämisessä. Tulin siihen lopputulokseen, että aika moni tarkastelee em. asioita erittäin subjektiivisesti. Tämä on tietenkin aivan ymmärrettävää. Lopputulos oli se, että aika rikkaita ollaan, jos on mahdollisuus jopa säästää.

Kun olo tuntuu oikein köyhältä, kannattaa googlata globalrichlist-sivustot esiin. Ne eivät ole ihan viimeisintä päivitystä, mutta antavat kyllä selkeän kuvan siitä, että me suomalaiset kuulumme maailman rikkaimpiin. Jopa köyhimmistä köyhimmät, eli ilman rihmankiertämää omistavat vastasyntyneet lapsukaisemme. Miten köyhyys sitten määritellään, siinäpä onkin vaikea juttu. Suomessa se on yksieläjällä 1150 euron tienestit kuussa; jos jää sen alle, on ihan tilastollisestikin köyhä. Jossain muualla tuo raja on dollari päivässä ja dollarihan on n. 1,30 euroa.

Suomessa lapsilisä kuuluu jokaiselle alle 17-vuotiaalle perheen varallisuuteen katsomatta. Esikoinen saa 104,19 euroa kuussa lapaseen, ja siitä se elämä siten lähtee; vaippapakettia ostamaan. Neljäntenä perheeseen syntynyt puolestaa tienaa 168,27 euroa. Tuo tarkoittaa, että suomalainen lapsi tienaa yli 3 euroa joka kuukausi per päivä, riippuen päivien lukumäärästä.

Olen kuullut, että joissakin perheissä lapsilisä säästetään lapsen tilille, mihin ei kosketa ennen kuin kakara pääsee ripille; sitten onkin kiva ostaa päräyttää vaikka mopo noilla lapsilisärahoilla. Sehän tekee joitain 18 000 euroa. Laskin varmaan väärin, niin isolta tuo summa tuntuu. Oma henkilökohtainen mielipiteeni on, että tätä olisi pohdittava uudestaan. Jos osa perheistä ei oikeasti tarvitse lapsilisää lapsen elämiseen, minusta on kohtuutonta saada oikeutus siihen vain tasa-arvon nimissä.

Toisaalta, missään ei ole kuitenkaan määritelty, miten lapsilisäraha on käytettävä. Joku käyttää sen koko perheen hyödyksi ruuan ostamiseen ja välttämättömien laskujen maksamiseen, joku lapsen henkilökohtaisten tavaroiden hankkimiseen tai harrastusten tukemiseen, joku lapsen yksityilääkärillä käynteihin, joku laittaa ne tilille odottelemaan aikaa, jolloin lapsi ei ole enää lapsi, vaan nuori ja antaa rahat kerralla lapaseen.

Saattaa kuullostaa yksioikoiselta ja stereotyyppiseltä ajattelulta. Pointti on se, että ainakin ne, joilla on varaa käyttää lapsilisä johonkin muuhun kuin suoranaisesti lapsen elättämiseen, voisivat antaa oman osuutensa niille lapsille, joilla ei ole mitään, ei vähäisintäkään. Pienikin muru riittäisi.

Minulla on "kimppakummilapsi" Keniassa. Se tarkoittaa, että joka päivä minulta menee 50 senttiä hänen hyvinvointinsa tukemiseen. Ja sama huima summa ystävältäni. Yhdessä tuolla kokoon saadulla 30 euron summalla voimme tarjota paremmat elämän edyllytykset lapselle ja hänen perhelleen. Varaa olisi vaikka useammankin "kummilapsen" tukemiseen.

Se ei ole paljon. Mutta se on enempi kuin ei mitään. Onko sinulla ystävää, jonka kanssa uskot ystävyyden kestävän n. 15 vuotta? Onko teillä molemmilla 50 senttiä ylimääräistä? Joka päivä? Jos vastasit kaikkiin kyllä, niin tee pieni teko. Säästä se raha ja anna hyvän kiertää.