Painon hallintaa!

Olen nyt tasan kaksi viikkoa syönyt siten, kuin minun olisi syötävä joka päivä hamaan tappiin asti. Nimittäin, tosi terveellisesti. Paino on tippunut jo muutaman kilon, mikä ei ole mikään ylistysasia, vaan pikemminkin todella säälittävää. Se, että minulla yleensä on ylipainoa, kertoo kolmesta kurjasta asiasta: eka on se, että minulla on lepsu luonne, toka on se, että en piittaa itsestäni tarpeeksi ja kolmas on se, että olen niin rikas, että minulla on varaa jopa ylensyöntiin. No tässä kohden on tarkennettava kaikille niille (ehkä kolmelle) lukijalleni, jotka ette ole nähneet minua ns. livenä, että en kuitenkaan ole kovin pulska. Riittävän pulska kuitenkin, jotta tähän hommaan oli taas ryhdyttävä.

Juttakin söisi...

Kaivelin esiin Jutan superdieetin, josta minulla oli mainiot kokemukset. Olen hieman soveltanut sitä, eli aamulla en syö raejuustoa. Muuten kyllä noudatan sitä melko tarkkaan, mikä minun kirpunnylkijämäisellä luonteellani tarkoittaa, että todella tarkkaan. Yleensä, paria poikkeusta lukuun ottamatta.

Ihmettelen itsekin, että miten en viitsi laittaa jatkuvasti näin herkullista ruokaa?! Tuossakin on 100g broileria, 40g pastaa, 200g salaattia (salaatti, tomaatti, kurkku, paprika) ja kananmuna. Lisäksi hieman oliiviöljyä, pari siementä ja piripi-mausteseosta.

Monella on sellainen käsitys näistä dieettiruuista, että ei saa syödä mitään ja jos joskus saa, niin lähinnä kuravettä. Se ei kyllä pidä paikkaansa. Ainakin minun kropalle sopii Jutta Gustavsbergin laatima dieetti tosi hyvin. Se on terveellinen ja olo on koko päivän ajan kylläinen. En ole liikkunut yhtään enempään kuin aiemminkaan, joten liikunnalla tässä ei ole paljon merkitystä. Liikunta on toki yleensä hyväksi; se 9000 askelta olisi kiva saada täyteen ihan kevyesti joka päivä ja ainakin osa siitä mielellään raittiissa ulkoilmassa.

Ruoka on lisäksi todella vaihtelevaa Jutan ohjeilla. Tässä olen laittanut uunissa kotimaista lohta 100g, perunaa 50g (saisi olla 40g), salaattia 200g ja lisäksi on vielä kermaviilipohjainen kastike, jota ei ehkä saisi olla... mutta paino eikun tippuu vaan.

Mietin, että mikähän siinä on, kun ainut asia, mihin itse voisi 100 %:sti vaikuttaa, eli se mitä suuhunsa tunkee, on sellainen, että joudun skarppaamaan jatkuvasti. Tympii, että en ole vieläkään päässyt sellaiselle levelille, että kulutus ja ruokamäärä olisivat balanssissa ilman mitään kommervenkkejä.

Ihan pari tein...

Onko yksi syy se, että meitsi on juhlaihminen? Uutena vuonna on oltava perunasalaattia ja HK:n nakkeja. Loppiaisena on syötävä loput piparit. Sen jälkeen seuraa tasaisena virtana muutamat synttärit, joilla tarjoillaan pääsääntöisesti täytekakkua. Ja heti perään on popsittava muutama Runebergin torttu. Niistä toivuttuani onkin jo laskiaispullien aika.

Sitten on hieman seesteisempää aikaa, kunnes koittaa pääsiäinen ja joudun maistelemaan pashaa, mämmiä, rahkaleivonnaisia ja suklaamunia. Tämän jälkeen onkin jo kiire syömään tippaleipiä ja juomaan simaa. Kun viimeiset simat on kulautettu kurkkuun, onkin aika tarttua vakaalla kädellä äitienpäiväkakun kimppuun. Ja pahimmassa tapauksessa kesän alussa on lakkiaisia tai valmistujaisia, joista eivät voileipäkakut pääse loppumaan.

Siinä sivussa olen taasen onnistuneesti pyörähtänyt muutamilla täytekakkusynttäreillä ja onkin kesän kohokohta; juhannusnuotio ja makkaraa, maissia, karjalanpiirakoita, pihvejä. Keskikesällä ei onneksi mene muuta kuin jätskiä muutamia litroja... Ja koittaa loppukesä ja synttärirumba. Syksyllä on juhlien suhteen rauhallisempaa. Kaikki odottavat malttamattomina joulua. Sehän alkaa jo kuukautta aikaisemmin,eli Itsenäisyyspäivänä paistetaan ensimmäiset joulutortut ja siitä se lähtee; sulassa sovussa piparit, joulusuklaat, glögit ja muut joulun herkut; etenkin jälkiruuat. Ja eikös heti joulusuklaalaatikoiden takaa pilkotakin jälleen se uusi vuosi...

Niin, että ei taida sittenkään olla mikään ihme, että sitä painoa välillä kertyy tällaiselle naisihmiselle, joka ei aina osaa sanoa ei.

Mutta kuten alussa mainitsin, täältä noustaan taas! Enää kolme kiloa kesäkuntoon!!! Ja aikaa on vielä 7 viikkoa!

Noblesse oblige

Kuten me vanhat latinistit, jotka muistamme enää vain fraaseja kouluajoilta, sanomme. Nimittäin, meikäläinen sai tunnustuksen, joka on mielestäni todella tärkeä ja arvostan valtavasti. Olen vuoden 2014 tutkintomestari ja voin sen tänne blogillekin kirjoittaa, jotta te harvat uskolliset lukijani saatte riemuita kanssani! Jihuuuu!!!!! Tunnustus tarkoittaa kohdallani sitä, että olen saanut hyvää palautetta työstäni ja osaamisestani ihan valtakunnallisella tasolla.

Omalla työpaikallani asia ei ole kovinkaan kummoisia tuuletuksia aiheuttanut, joten ilo on osattava ottaa itse irti silloin, kun siihen on aihetta. Eli virallisia kakkukahveja odotellessa... Ja niitähän on siis tiedossa.

Kerroin asiasta tietenkin perhepiirissä ja eikös tullut heti kutsu kakkukahveille! Hienoa, että lapsoset arvostavat! Erityisesti tyttö oli panostanut asiaan leipomalla itse pienillä kätösillään suklaakakkua ja tehnyt vielä kotijäätelöä! Nam! Onneksi ei siis kotiviiniä...

Lapset ovat nähneet, että innostus ja työn imu tarkoittaa sitä, että myös vapaa-ajalla voi lukea kirjoja, etsiä tietoa netistä, ideoida kaikea uutta. Kun on kiinnostunut ammatista, taustatyötä on miltei pakko tehdä kotosalla, sillä ei minulla ainakaan ole mahdollista hankkia uutta tietoa työpäivän aikana vaikkapa netistä selailemalla tai kirjoja plaileremalla, saatikka ammattilehtiä lukemalla. Kenelläpä olisikaan?! Sekin on ymmärrettävä, että ihmisiä kiinnostavat eri asiat. Minulla on sellaisia harrastuksia, että mukaan mahtuu aina välillä Keltikangas-Järvisen ja muiden kumppaneiden kirjoja. On mielenkiintoista oppia uutta. Ja, itse asiassa, vain uutta oppimalla voi pysyä ajan hermolla.

Jos vapaalla ei jaksa enää kiinnostua töistä ja kehittää ammattitaitoaan, voi jäädä helposti kierteeseen. Silloin  tunneilla sisältönä on samat aiheet kuin ennenkin (jopa vuosia sitten tehdyt päivittämättömät materiaalit, kuten joillakin lasteni opettajilla) ja voi tulla pelko kohdata opiskelijoita, jotka tietävät asioista enemmän kuin opettaja, joka on kaukanakaukana oikeasta työelämästä - siis siitä, mihin opiskelijoita valmentaa. Kaikkea ei opettajana tarvitse osata, mutta substanssiosaamista on ylläpidettävä tavalla jos toisellakin.

No tuo mainitsemani tunnustus liittyy näyttötutkintoihin. Olen ollut niitä arvioimassa kohta 18 vuotta ja sen voin sanoa, että tässäkin, kuten kaikessa, kehittyy. Ehkä kaikkein tärkeintä on saada tutkinnon suorittaja näyttämään iloisella mielellä osaamisensa ja pysyttävä arvioimaan suoritus täysin objektiivisesti. Ja se on taitolaji se!

Kiitos ja kumarrus!

Pöllin sukset!

Otsikko voi viitata kahteen asiaan, mutta minut tunteva tietää, että jos nyt joskus pöllisin jotain (mitä en todellakaan tee!), niin en nyt  suksia ainakaan. Joten se toinen asia on se, että meitin pöllillä on oikeasti sukset! Ja se on jo jotain se!

Aiemmin olen kirjoitellut siitä, miten kehittelin pöllin, minkä avulla voi hakata halkoja selkä suorassa. Ei varmaan mikään maailman ensimmäinen keksintö, mutta liian moni jää vaan hakkaamaan niitä pöllejä huonossa työasennossa. Pöllejä on tietty kaikilla käytössä, mutta ne ovat yleensä liian matalalla, jolloin halonhakkaaja joutuu heiluttamaan kirvestä selkä epäergonomisessa asennossa.   Jo 45 asteen kumara asento on myrkkyä selälle. Kehittelin autonrenkaan pöllin alle, jolloin asento suoristui huimasti.

Jäykät käänteissä...

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että pöllin suksien desing ei ole minun aivoista soljunut. Itselläni oli yksinkertaisempi idea (jota en kyllä muista juuri nyt), mutta täytyy kyllä myöntää, että ainutlaatuiset ja uniikit kappaleet on ystävä väsännyt. Niitä voi käyttää myös pressun painona silloin, kun ne eivät ole päätehtävässään.

Nimittäin, huomasimme melko nopeasti, että rankakasat sijaitsivat melko kaukana toisistaan ja korkean koivupöllin raahaaminen kasalta toiselle oli melko raskasta pyörittämällä pölliä puolimetrisessä lumihangessa. Tuumasta toimeen siis ja niinpä idean synnyttyä piti enää etsiä kirpparilta riittävän halvat sukset tuunausta varten.

Nyt sitten olemme kuljettaneet pölliä kasalta toisella ilomielellä ilman huolen häivää!!!

Menoksi!

Jaksaajaksaa!

Sukset ovat vanhat laskettelusukset, eli ne ovat riittävän leveät kantamaan raskasta pölliä ja luistavat tosi hyvin. Myös heinikossa! Ainoastaan kurveissa on tullut pientä haastetta kääntösäteen kanssa. Lopputulos on kuitenkin tosi hieno. Ei muuta kuin sukset pöllin alle, pölli rankapinon viereen, autonrengas maahan, pölli autonrenkaalle ja selkä suorana halkoja hakkaamaan!

Jeee!!!

Rapaa kunnossa

Nimittäin, jokaisella ihmisellä on jonkinlainen mielikuva itsestään. Monesti se on positiiivisempi kuin todellisuus. Sitä on vaan vaikea huomata. Joskus. Kävelin tuossa muutama päivä sitten tytön, joka on selvästi perinyt  minulta kaikki hyvät ominaisuutensa, kanssa muutaman metrin jonnekin. Hän kysyi, että hengästyitkö sinä. No en todellakaan, mutta itsekin mietin, etä miksi hengitän näin raskaasti. Onko minulla nuha? Ei ollut. Onko minulla kuumetta? Ei ollut. Onko minulla nuhakuumetta? Ei ollut.

Jäin pohtimaan tuota hengästymiseltä kuullostanutta ääniefektiä ja kävelin peilin eteen. Se oli mennyt selvästikin rikki. Peilikalvo vääristi oudosti ja näytin hieman pullakalta niistä kohdista, joista aiemmin olin näyttänyt ihan sutjakalta. Lisäksi housuni olivat kutistuneet, sillä olin varmaan epähuomiossa pessyt ne liian kuumassa lämpötilassa.

No en todellakaan uskonut edes itse tuohon soopaan, jotten pakko oli myöntää, että paino on päässyt hallinnasta ja alkanut nousemaan. Yleensä monet nousut ovat hienoja asioita, kuten palkannousu, pörssiosakkeiden nousu (jos itsellä sattuu olemaan osakkeita) sekä nousu  Hammerfestin korkeimmalle kohdalle. Tällä kertaa en millään saanut ladattua mainitsemaani painonnousuun mitään positiivista.

Sen sijaan kiskoin viimekesäiset shortsit jalkaani ja tepastelin peilin eteen. Ei olisi kannattant, mutta päivä nyt ei ollut muutenkaan parhaimpiani. Se siitä sitten.

Tuumasta toimeen; päätin aloittaa siltä istumalta kuntoilun. Sain innostettua ystäväni (joka sanalla sanoen ei itsekään  juuri tällä hetkellä kuulu mihinkään bikinikerhon jäsenistöön) mukaan. Päätimme aloittaa vatsalihaksilla. Ei ollut ihan tarkassa muistissa, montako niitä pitäisi kerralla tehdä; ehkä jotain parisataa. Päätimme aloittaa rauhallisemmin; ensin viisi vatsalihasliikettä ja tauko, kolme sarjaa. Kuulenko jostain väheksyvää naurua?

Ystäväni aloitti ja minä pidin nilkoista kiinni. Omasta vuorostani ei meinannut tulla mitään, sillä meinasin kuolla nauruun ennen omaa yritystäni. En viitsi tässä nyt analysoida suoritusta, ihan vaan oman turvallisuuteni takia.


Lopulta, kaikkien taukojen jälkeen, tuli minun vuoroni. Vetäisin suitsait ja tuosta vaan 20 (lue: kaksikymmentä) vatsalihasliikettä ilman sen kummempia ongelmia. Ainakin muistelen niin.

 Tästä se sitten lähtee; kesäkuntoon virittäytyminen.

Pallohullun päiväkirjasta, osa ruokatavat kunniaan

Olen asustellut täällä mamman luona nyt muutaman viikon. Se on ollut minulle hermolepoa, sillä ei ole tarvinnut katsella sitä ärsyttävää piskiä, Nickiä, joka on varmaan enemmänkin sukua elohopealle kuin meille tanskalais-ruotsalaisille pihakoirille!

Niin eikö se jo tänään tullut käymään. Näyttelin sille alkuun vähän purukalustoani, jotta ei jäänyt epäselväksi, kummalla on isommat ja terävämmät hampaat. Tehostin vaikutusta murinalla, niin ei mitään rajaa; jouduin heti yksin toiseen huoneeseen. No piski kävi vähän väliä nuuhkimassa siinä ovella, niin alkoi jo sekin ärsyttämään.

Mutta minulla on ollut tosi kiva viikko, sillä olemme olleet joka päivä paistamassa makkaraa nuotiolla. Syön yleensä saman verran kuin muutkin, sillä meillä tanskalais-ruotsalaisilla pihakoirilla on tosi hyvin vetävä maha. Sinne mahtuu aina vielä joku pikkuinen muru, mikä ei muille kelpaa. Syön yleensä ripeään tahtiin, jotta ruoka ei jäähdy. Niin mamma väittää, että olen ahmatti. Minä?

Ajattelin sitten näyttää, miten meikäläiseltä sujuu etiketti. Että ei tartte tulla valittamaan, jos nyt joskus hotkaisenkin lenkkimakkaran kahdella nielaisulla ilman puremista.

Ja tässä linkki, jos minun hienot käytöstavat ei tuossa yläpuolella näy.

Totuus on toisenlainen

Katselin jokin aika sitten Siskonpetiä ja siinä oli todella hauska juttu. Äiti kirjoittaa blogia seesteisessä fiiliksessä ja kertoo, miten mukavaa perhe-ilta on, kun lapsi tekee iltapuuhia, mies askaroi öljykattilan kimpussa jne. Fiiliksen latistaa välillä todellisuus, kun kakara huutaa äitiä apuun hammastahnan  puristamisessa ja mies tulee istumaan sohvalle likaisissa vaatteissa. Kannattaa googlata YleAreenalta Siskonpeti, jakso Perhe.

Vähän sama asia tuli mieleen, kun katselin tuossa sisustuslehtiä. Käytännön ihmisenä mietin, että miten hemmetissä ihmiset viitsivät pyöriä imurin kanssa sellaisissa sisustuspläjäyksissä, mitä näkee lehtien sivuilla. Tai oikeastiko osa tykkää, kun keskellä lattiaa on viuhkamaisena 16 lehteä "odottamassa lukuinspiraatiota". Saattaapa tykätäkin, mistäs sen tietää.Tai oikeastiko joku lapsiperhe pystyy asumaan normaalia arkea asunnossa, jossa kaikki tekstiilit ovat valkoisia sohvasta mattoon ja tuolista kattoon (rimmasi aika hyvin!)?! Vai ovatko kalusteiden päälliset irrotettavia ja niitä pestään herkeämättä. Vai ovatko kakarat niin tiukassa ojennuksessa, että he eivät kantele ruokaa tai naposteltavaa mukanaan vaikkapa telkkaria katsellessa?!

Itse olen sisustuksessa enempi spartalaisen tyylin kannattaja. Mahdollisimman minimalistista, mielellään vanhaa ja kestävää. Saatatte, te kaksi ainokaista uskollista lukijaani muistaa, että kohta kolahtaa kutsu olkkarin verhojen 25-vuotissynttäreille! No toki ostan uuttakin, kun tarvetta tullee. Yleensä ei tule.

Päätin sitten itsekin kokeilla,miltä tuntuisi, jos minulle soitettaisiin ja sanottaisiin, että tullaan kuvaamaan lehdestä teitin kotia, kun se on niin hmmm... selkeä. Rehellisenä ihmisenä laitan tässä nyt kuvat ennen ja jälkeen kuvausten teidän arvioitavaksenne.

Mekaaninen taskulamppu!

Ostin itselleni muutama viikko sitten taskulampun, joka toisaalta on ympäristöä ajatellen järkevä, toisaalta ärsyttävä. Nimittäin, siihen saa valon pyörittämällä kampea riittävän monta kierrosta (tämä on kestävän kehityksen kannalta hyvä asia). Aina uudelleen ja uudelleen! Valo kestää n. 2 minuuttia ja on ällistys kyllä, todella kirkas! Ostin sen (tämä on kestävän kehityksen kannalta huono asia, mutta muuten en olisi saanut sitä käsiini), vaikka minulla jo sattuu pari taskulamppua olemaan. Ne eivät yleensä toimi, sillä pattereista häviää teho kylmässä.

Lampun on tietenkin muovia (tämä on kestävän kehityksen kannalta huono asia - sillä se ei ollut edes kierrätysmuovia) ja se on tehty, yllätysyllätys, Kiinassa (tämä on kestävän kehityksen kannalta huono asia). Kiinassa lapsityövoiman käyttö ei ole ihan niin räikeää kuin muissa länsimaihin halpatuontitavaroita syytävissä maissa (tämä on ympäristön kannalta hyvä asia - siis se, että lamppua ei oltu tehty ainakaan Intiassa).

Lapsityövoiman käyttö on siis yleistä erityisesti köyhissä kehitysmaissa, mutta myös teollisusumaissa.  Vuonna 2012 oli n. 168 miljoonaa lasta, jotka kuuluvat tähän ryhmään. Heistä n. 80% tekee kokopäivätyötä ja määrittelemätön joukko tekee työnsä vielä orjatyöksi luokitetuna! Ihan vertailun vuoksi se tarkoittaa samaa kuin 33 kertaa Suomen väkiluku! On tärkeää muistaa, että jos lapsi pystyy työnteon ohessa käymään koulua ja opiskelemaan, kyseessä on eri asia kuin silloin, kun työteko estää lapsen opiskelun ja oman elämän rakentamisen.

Lapset työskentelevät hikipajoissa ompelemassa vaatteita, tekemässä kenkiä ja näpertämässä muihin kulutustavaratuotteisiin pieniä osia varsinaisen brändivalmistajan alihankkijan alihankkijan alihankkijan aihankkijaketjun viimeisessä loukossa, jota on erittäin vaikea jäljittää. He työskentelevät länsimaista tuodun  elektroniikkajätteen lajittelijoina ilman mitään suojaimia ja altistuvat myrkyllisille aineille. Ketä kiinnostaa joku pikkuinen räkänokka Intian slummissa?! He työskentelevät myös raskaissa töissä kaivoksilla ja kasvuikäisinä altistuvat fyysiselle ja henkiselle kuormitukselle niin paljon, että se johtaa esimerkiksi keskenkasvuisuuteen, nivelrikkoihin ja lopullisiin vaurioihin kehossa ja mielenterveydessä.

Mitä tilalle? Kun hikipajojen lapsityövoimana työskenteleviä lapsia erotettiin työstä lansimaisten vaatimusten mukaisesti, nämä joutuivat etsimään elantonsa prostituutiosta tai kivenmurskaamoista ja joutuivat varastamaan ruokansa. Osa heistä nääntyi nälkään. Tämä maailma on niin epäoikeudenmukainen!!!

Kiinassa, mistä tuo surkea lamppuni on tehty, lapsityöläisten osuus voi olla jopa 30% tehtaan henkilöstöstä, mutta siellä alaikä on kuitenkin yli 11 vuotta tehdastyössä. Kommunismi ja yhden lapsen politiikka on ollut Kiinassa lapselle etua, koska vanhemmat ovat yrittäneet turvata tälle ainokaiselle edes jonkinlaisen hyvän elämän alkutaipaleen.  Ehkä lamppuni onkin valmistanut joku aikuinen kiinalainen (minimipalkalla, jolla ei tule toimeen ja hän joutuu asumaan viiden muun maalta tulleen kiinalaisen kanssa muutaman neliön loukossa eikä pääse katsomaan ainoaa lastaan, jota puolisokea isoäiti ja kuuro isoisä hoitavat 3000 kilometrin päässä).

Summa summarum, miksi minä en koskaan voi iloita pienistä yksinkertaisita asioista ilman huolta. Että osaisin olla vain iloinen siitä, että minulla on pieni punainen lamppu, johon ei tarvita paristoja vaan saan valon aikaiseksi kampea pyörittämällä. Huoh!