Aika kultaa muistot

Nyt kun olen vuorotteluvapaalla, olen saanut paremmin tuntumaa myös lapsenlapsiin. Se on hieno asia! Olen todella iloinen. Olen muutaman kerran saanut myös ottaa hoitovastuu Ykkösen Kakkosesta, viimeksi tänään. Imuroin kaikki suurimmat pölypallerot lattioilta, mutta mitään erityistä siivousta ei tarvinnut tehdä, koska vauva ei vielä liiku kovin montaa senttiä. Muutenkin olen sitä mieltä, että liian hygieeninen koti altistaa lapsen herkemmin kaikenlaisille taudeille. Koiraperheessä kasvaa karaistuneita kakaroita!

Se on selvää, että lapsenlapsista ei ole samanlaista stressiä kuin omista. Etenkin Ykkönen, joka muutenkin oli aivan täysin ammattitaidottomien vanhempiensa ensimmäinen kokeilukappale, joutui kestämään kaikenlaista. Mielestäni pienen vauvan kasvatusvastuun ottaminen on niin iso asia, että jo neuvolassa pitäisi olla kursseja muustakin kuin siitä, miten palleahengitys toimii ponnistusvaiheessa. Perustan mielipiteeni tietenkin omiin kokemuksiini neljän yksilön kasvattajana ja äitinä!

No, ite opin, eli jokainen lapsi on opettanut myös vanhempia. Mutta opista ei välttämättä ole ollut kovinkaan suurta iloa, sillä lapset ovat olleet kaikki temperamenteiltaan erilaisia. Kun Ykkönen kaipasi sitä, että riidan jälkeen asia selvitettiin perinpohjin, niin Kakkonen ei moisesta välittänyt vaan jatkoi matkaansa kohti seuraavaa koitosta. Se mikä oli passelia toisen temperamentille, ei sopinut toiselle ollenkaan. Näitä asioita on vaikea ymmärtää, jos ei ole lukenut kasvatuspsykologiaa tai vähintään muutamaa Keltikangas-Järvistä.

En ollut lukenut mitään lastenkasvatuskirjoja ja siitä vaan piti lähteä kasvattamaan uutta sukupolvea! Mieletön vastuu! Ja vaativa tehtävä! Onneksi minulla oli kuitenkin aikaa kirjoittaa jokaisesta kakarasta "Kulta-aika lapsuuden" kirjaan. Sieltä on nyt helppo käydä tsekkaamassa, nukkuiko se jälkikasvu niin hyvin, kuin tällä hetkellä muistelen. Tai söikö jokainen napero kaikki uudet ruuat hyvällä mielihalulla ensimmäisestä lusikasta alkaen. Ja olivatko ne yöunet todellakin  kaikilla 10-tuntisia, kuten muistelen. Tai oliko niin, että kaikki parkuivat yöt läpeensä päivistä puhumattakaan!

Nimittäin, Ykkösen Kakkonen nukkui vaunuissa parvekkeella ja muistelin, että kaikki neljä lapsukaistani olivat nukkuneet päiväunensa melko rauhallisesti, joskin hyvin eripituisia unijaksoja vaunuissa. Ykkönen itse nukkui lyhyitä pätkiä ja olin kateellinen ystävälleni, jonka piti herättää (!) vauva yli 4-pituisilta päiväunilta. Tämän lisäksi hänen kakaransa nukkui kuin uppotuki myös kaikki yöt eikä herännyt imemään kertaakaan...

No tänään tapahtui jotain todella hassua (omasta mielestäni), sillä ensimmäistä kertaa elämässäni minulle tultiin kotiin sanomaan, että anteeksi vaan, mutta huomaatko että vauvasi parkuu vaunuissa! Hoidokkini oli juuri nukahtanut vaunuihin ja riensin kuorimaan perunoita ja luomuporkkanoita lounasta varten. Niin eikös mokoma alkanut parkumaan juuri kriittisellä hetkellä, kun minulla oli vielä yksi peruna kuorimatta ja lohkomatta kattilaan.

Jos kyseessä olisi ollut Ykkönen vauvana, olisin oitis nakannut kuorimaveitsen käsistäni ja rynnännyt hyssyttämään lapsukaista. Kakkosen, Kolmosen ja Nelosen kohdalla olisin vain jatkanut puuhiani, kuten tein nytkin. MUTTA minuutin kuluttua parkaisusta, eli samalla hetkellä kun itsekin lähdin kohti parveketta, ovikello soi ja siellä oli nuori naapurini (siis en ollut kyllä nähnyt häntä kertaakaan sen viiden vuoden ajan, jonka hän oli asunut parin talon päässä), joka tuli tiedustelemaan, olenko kenties pyörtynyt, kun en kuule vauvaparan itkua...

Tein pika-analyyysin itsestäni mummina ja tulin siihen tulokseen, että olen ihan hyvä mummi. Itseasiassa ihan erinomainen, luomuporkkanat ja kaikki. Kun survaisin ipanalle tutin suuhun, parku loppui oitis ja rupattelimme pitkän tovin mummeista ja anopeista ja lastenhoitoavusta yleensä naapurin kanssa. Itsekin kolmen lapsen äiti totesi, että kun hän oli vihjaillut omalle äitilleen, että täällä koko perhe makaa sairaana, niin yhdistetty äiti-anoppi-mummi oli todennut, että hän nyt ei ainakaan aio tulla sairastuttamaan itseään...

Ite tein

Palmusunnuntai lähestyi ja ykkösen ja kakkosen perilliset olivat tulossa virpomismatkalle mummolaan! Myös muita potentiaalisia suklaamunan metsästäjiä oli tulossa vierailulle. Mietin, että pitää vissiin olla jotain tarjottavaa ja meikäläisen keittiötaidot tietäen (eli ei ole intoa taidosta puhumattakaan) päätin tutustua ensin erilaisiin leipomisblogeihin.

On kyllä nostettava hattua. Siellä vaan lapsiperheiden työssäkäyvät äidit väsäävät herkkuja katraalleen illat pitkät ja lisäksi vielä ottavat huippuhienoja kuvia tekosistaan. Tsekkailin sivuja ja päädyin kokeilemaan Kakkuviikarin vispailuja - blogistin kääretorttureseptiä. Toki vähän muuntelin, kun olen nyt kuitenkin muutaman kakun ja kääretortun väsännyt itsekin vuosien saatossa.

Kääretorttu kääreessä

Paistoin kääretortun perusreseptillä ja sitten levitin ensin ohuen kerroksen vauvoille tarkoitettua persikka-aprikoosisosetta. Sehän passasi hyvin, sillä virpomaan oli tulossa ykkösen kuopus, joka on ihan vauva vielä. Sitten viipaloin ohuelti banaaneja ja itse tehtyä omenhilloa. Totuuden nimessä en sentäs sitä omenhilloa ole itse keittänyt, vaan sen teosta vastasi ystäväni, jolla on kondiittorin tausta. Mutta eipä sekään ammattitaito auttanut, sillä omenahillo olisi kannattanut levittää suoraan soseen päälle ja vasta sitten banaaninviipaleet - ihan teknisen toteutuksen kannalta.

Mutta hyvin se kuitenkin saatiin tasoittumaan ja laitoin päälle vielä kermaa, jossa oli hieman kaupasta ostettua vaniljarahkaa. Sitten kääretorttu nimensä mukaan käärölle ja tiukkaan kelmuun odottamaan parempia aikoja.

Palmusunnuntai-aamuna, eli tuossa muutama tunti sitten,  heräsin viimeistelemään torttua. Oli siirrytty kesäaikaa, joten olo tuntui heti tosi iloiselta! Koska suvussa on muutama nirppanokkainen yksilö, niin armeliaasti heitä ajatellen vaihdoin perinteisen marsipaanin sokerimassaan. Se olikin minulle uusi tuttavuus, mutta helppo työstää.

Tipukääre

Olin itsekin yllättynyt, koska kauliminen oli helpompaa kuin marsipaanin kanssa. Jos nyt joku innokas päättäisi leipoa samalla idealla, niin sen verran voin vielä kertoa, että sivelin tuon kääretortun kermavaahdolla ohuelti ennen sokerimassan asettelua.

Ja sitten koristeita tekemään. Ne tulivat helposti sulatetusta suklaasta. Kyllä olin iloinen! Ja nyt eikun syömään!!!

NAM!

Pallohullun päiväkirjasta: Dieetit vaihtoon, osa 2

No minähän ehdotin mammalle sitä dieettien vaihtoa. Mutta mamma sanoi, että muuten se suostuisi heti, mutta kun se ei halua opetella kerjäämään. Minä kyllä luulen, että se ei vaan olisi tykännyt niistä raksuista, mutta mamma väitti, että minun ruokavalioon kuuluu lenkkimakkaraa ja pullaa ja juustoa ja leipää ja kaikkien ruuantähteitä ja se vaan lihoisi entisestään kun sen olisi syötävä niitä minun ruokia raejuuston sijasta.

Ja sitten se luki taas nettia ja sanoi, että nyt muuttuu kuri tässä huushollissa. Minä kun tunnen sen niin hyvin, niin arvasin heti, että hullummaksi tämä vaan menee. No eikös mamma seuraavana aamuna repinyt minut hereille kesken unien ja sanoi, että nyt lenkille! Se oli lukenut, että aamulla on juotava kolme desiä vettä tyhjään mahaan. Niin oliko sille yllätys, että maha on aamulla tyhjä? Ei minulle ainakaan, sillä minun maha on aina tyhjä, koska saan niin vähän ruokaa. Minäkään en saanut muuta kuin vettä, sillä mamma sanoi, että kalorit kuluu parhaiten, kun käy lenkillä ennen aamupalaa.

Niin sitten lähdettiin kävelemään ja oli kiva, kun joka paikassa haisi tosi paljon pissalle. Mutta mamma sanoi, että nyt mennään aerobisesti ja heti kun sain väännettyä aamukakkelit, se ei antanut minun pysähtyä kertaakaan. Kyllä otti pattiin!

Kotona mamma keitti aamupuuron ja minulla oli hirmu nälkä, mutta sain vaan raksuja pikkukipollisen. Minun pitäisi opetella lukemaan, niin voisin sitten tarkistaa sen raksumäärän.

Nyt on sitten kävelty jo viikko niin, että juodaan vaan lämmintä vettä ja lähdetään lenkille. Eilen mamma kävi taas vaakalla. Niin se oli lihonut kilon.

Pallohullun päiväkirjasta: Dieetit vaihtoon

Nyt alkaa meikäläistäkin jo ottamaan pattiin, vaikka äärimmäisen rauhallinen tanskalaisruotsalainen pihakoira olenkin. Ja sivistynytkin vielä! Nimittäin mamma veivaa joka päivä samaa virttä tuosta painostaan. Se ei vaan laihdu, mikä ei nyt minun mielestä ole mikään ihme. Semmoisen määrän kun mammakin mättää suuhunsa joka päivä, niin ei luulisi olevan mikään yllätys sillekään.

Niin sitten keksin, että koska me koirat saadaan ruokaa vain kaksi kertaa päivässä, niin siinähän olisi mammallekin oiva keino laihtua. Minä voisi syödä mamman pullukat ja muut ruuat ja mamma siirtyisi minun ruokakupille. Mamma väittää, että sen pitää syödä viisi kertaa päivässä. Ekana aamupala, sitten lounas, sitten välipala, sitten päivällinen ja sitten iltapala. Ja minä saan vain aamupalan ja päivällisen.

Mutta jatkossa mamma syö aamupalalla ekana desin raksuja, niihin voi laittaa vettä kostukkeeksi. Ja juo kipollisen vettä. Sillä aikaa minä syön puuroa ja ehkä sämpylää tai leipää. Ja sitten mamma katsoo vaan vierestä, kun minä syön kaikenlaista pientä siinä päivän mittaan ja sitten illalla taas syödään yhdessä. Mamma syö niitä raksuja. Ja juo vettä.

Mutta vähän huolettaa, että saako se parka tarpeeksi vettä. Mulla itellä on monesti kippo tyhjänä. Niin aamulla laitetaan mammalle kolmen litran sankkoon vettä ja siinä se voi lipittää siitä sankosta aina silloin, jos on nälkä. Niin minä voin sitten sille sanoa, että et sinä tartte enempää! Saa nahdä, oppiiko mammakin kerjäämään...

Olisiko pitokokiksi?!

Meikäläinen on järjestänyt aika monta juhlaa sen jälkeen, kun olin suorittanut ansiokkaasti Kouvolan talouskoulun keväällä 1979!  Suoraan koulusta valmistuneena uhkuin itsevarmuutta ja ensimmäinen suuri haaste oli isäni 50-vuotissyntymäpäivät, joihin tein n. 6 erilaista täytekakkua. Näin jälkikäteen tarkasteltuna ei voi muuta kuin tehdä johtopäätöksen, että eipä ole paljon järki päätä pakottanut meikäläisellä. Mutta on kyllä nostettava hattua äidilleni, joka luotti leipomistaitoihini niin paljon, että antoi urakan hoidettavakseni.

Tuon jälkeen olen järjestänyt lukuisan määrän kastejuhlia, syntymäpäiviä, rippijuhlia, yhdet kihlajaiset, lakkiaisia sekä valmistumisjuhlia muista pienemmistä kekkereistä nyt puhumattakaan. Jokin niissä on silti mennyt pieleen, lähinnä oman pään sisällä. Oletus on, että kokemuksen karttuessa taito kehittyy ja itsevarmuus lisääntyy. Mutta meitsille onkin käymässä päin vastoin! Toki kokemuksen karttuessa myös taito on kehittynyt ja olen oppinut paljon uusia asioita (kuten VASTA viime viikolla sen, että täytekakkua kohden tulee kostutusnestettä ½ dl/kananmuna), mutta itsevarmuuteni, jossa nyt ei normaalisti ole mitään vikaa, ei olekaan kasvanut samassa suhteessa.

Kolmonen, joka suunnitteli valmistumisjuhliaan, keksi järjestää ne täällä isossa lukaalissa, minne sopisivat kaikki vieraat kertaheitolla väljempiin tiloihin. Ei muuta kuin tuumasta toimeen taas, olipa itsetuntobarometri juhlien järjestämiskäyrällä miten pohjalukemissa tahansa. Nyt juhlien järkkäämisessä oli kuitenkin kaksi isoa muuttujaa; ekanakin olen vv:lla eli oli aikaa tehdä päivällä hommia ja toiseksi; Kolmonen lupasi olla kaleeriorjana koko järjestelyihin käytettävän ajan.


Homma lähti taas ensimetreillä lapasesta. Tuli maalattua niitä seiniä ihan olan takaa. Sitten piti purkaa tuulikaapista vanha komero ja asentaa tilalle uusi liukkariryhmä. Ja vasta tämän jälkeen alkoivat varsinaiset leivonta-askareet. Ensin pullat, sitten piirakat, sitten täytekakkujen pohjat, sitten keksit, sitten voileipäkakut, sitten täytekakkujen täyttäminen ja voileipäkakkujen koristelu. Unohdinko kaupassakäynnit, kuoharilasien pesemisen, pöytien kattauksen, siivouksen, kukkien hankinnan, servettien etsimisen, kuistien järjestelyn...Mitä? Jos en mahdu vanhaan juhlapukuun, niin sitten en! Se nyt on pienin asia näissä pippaloissa.

Olin kyllä onnekas, sillä sain tällä kertaa apua normaalia enemmän. Voin jopa sanoa, että Kolmonen teki kanssani tasavertaisesti todella paljon leipomisia ja auttoi kaikessa järjestelyissä. Siitä kuuluu reilu kiitos hänelle: Että tattista vaan!!! Ehkäpä samalla hänelle selvisi, mitä kaikkea kuuluu ylipäätään juhlien järjestelyyn, siis muutakin kuin se herkkujen tekeminen. Samoin auttoi ystäväni, joka karauttaa aina paikalle kuin Ratsujoukko kuunaan hädän hetkellä. Nelosenkin piti auttaa, mutta kriittisellä voileipäkakun tekohetkellä iski kuumetauti ja meikäläinen meinasi joutua todelliseen liisteriin. Onneksi Kolmosen avokki tuli auttamaan! Kukkien laittamisen delegoin välittömästi suvun ainoalle floristille, Ykkösen emännälle. Eikä tarvinnut pettyä.

No kakkupohjien leipominen on meikäläiseltä onnistunut aina, mutta välillä kosteus on ollut hakusessa. Tällä kertaa googlasin Kinuskikissan blogia ja löysin sieltä ohjeen, mikä antoi hieman varmuuttaa nesteen määrän arvioimiseen. Totuuden nimessä on mainittava, että Kolmonen kostutti ja täytti kakut ystäväni kanssa, joka sitten vastasi koristelusta. Minä kyllä pesin tyllan...

Kun selvisi, että joudun (saan) tehdä ihan itse voileipäkakut, niin lamaannuin hetkellisesti. Mies ehdotti, että ostetaan kakku (perjantaina iltapäivällä). Niinpä googlasin helpot voileipäkakut ja löysin tosi selkeästi tehdyn ohjeen Liian hyvää blogilta. Blogisti oli selvästi ymmärtänyt, että epävarmoille voileipäkakkujen tekijöille kannattaa tehdä tosi selkeät ohjeet. Mutta kyllä, hyvä on, myönnän, ehkä minun ei olisi tarvinnut pilkkoa niitä paprikoita ja suolakurkkuja ja sipuleita niin pieniksi. Mutta kun siinä ohjeessa luki, että "niin pieniksi kuin ikinä pystyt"!!!

N. 2 mm

Reikäkin täytettiin

 

Yksi riittää

Toisesta kakusta tehtiin pyöreä ja toisesta suorakaiteen muotoinen. Itse asiassa pyöreä kakku oli jopa helpompi leikata. Voin kyllä sanoa tämän kokemuksen perusteella, että nyt meitsi osaa tehdä voileipäkakun! Niiden teko heikotti minua eniten, vaikka koko ajan hoettiin mantraa, että jos se on liian kuiva niin sitten se on. On nimittäin kokemusta liian kuivasta täytekakusta. Ja liian kosteasta täytekakusta. Ja toki myös juuri sopivasti kostuneesta täytekakusta. Mutta kyllä on jopa meikäläisen myönnettävä, että jännitti, jännitti miten tarjoilut onnistuvat.

No juhla-aamuna aloitimme hommelit tuossa 9.00 maissa kakkujen koristelulla ja munavoin tekemisellä. Ekan kerran tapahtui niin, että KAIKKI hommat oli saatu tehtyä niin etuajassa, että ei ollut mitään kiirettä.Olisi pitänyt ottaa parempi kuva tuosta juhlapöydästä, kun puolet tarjoiluista uupuu kuvasta, mutta eipä tullut otettua.

Piirakka-Akatemia kouluttaa

Voiman vaikutus piirakanpaistoprosessissa - Valitettavasti koulutukseen ei sovi uusia (eikä vanhoja) opiskelijoita.

Olemme edenneet Piirakka-Akatemian käytännönläheisessä luentosarjassa toiseen aiheeseen. Tällä kertaa aiheena oli voiman ja tekniikan hallinta työssä; tässä tapauksessa piirakanpaistoprosessin tuotoksen toteuttamisessa ja sen (lopputuloksen) esteettisyydessä.

Luennolla tutustuimme ensin teoriassa erilaisiin tekniikoihin sekä pualikan käytössä että pinsetti-otteessa. Keskeiseksi aiheeksi nousi hieman yllättäen voiman käyttö molempien edellä mainittujen tekniikoiden kanssa. Reflektiivisessä prosessissa pyrittiin kehittämään oppijan tiedon soveltamista konkreettiseen taitoon.Praktinen osuus pohjautui  behavioristiseen ja konstruktivistiseen oppimisteoriaan, pääpainon ollessa oppijan yksilöllisen reflektion kautta tapahtuvassa tiedon-ja taidonhallinnan prosessissa.

Tulokset olivat erittäin hyvät. Voinkin sanoa, että Piirakka-Akatemia on jo toisella luentokerralla osoittanut paikkansa karjalaisen piirakkapaistoperinteen vaalijana ja taitoa ylläpitävien oppijoiden ehdottomana opinahjona.

Pualikointi

Tässä vaiheessa on keskityttävä molempien käsien liikerataan huolella. Käsien painopistettä muuttamalla saadaan kuori liikkumaan ympyränmuotoisesti leivinpöydällä. Painamalla vasemmalla kädellä pualikkaa, kuoren vasen reuna ohenee ja vastaavasti siirtämällä painopistettä oikean käden puolelle, saadaan myös kuoren oikeanpuoleinen reuna ohenemaan. Yhteisvaikutuksena syntyy täydellinen, hieman soikeahko kuori, jolle täytteen laittaminen on helppoa.

Puuron levitys

Tässä vaiheessa on keskitytty täytteen levittämiseen kuoren päälle. Vaikutus näkyy melko suoraan piirakan kokonaismuodossa ja esteellisessä ulkoasussa. Täytteen paksuuden on oltava sopiva suhteessa kuoren paksuuteen ja toivottuun haukkaus-tuntumaan. Täytteen määrän arvioiminen voi tuntua aluksi haastavalta, mutta jatkuvalla reflektiolla taito karttuu nopeasti.

Rypytys

Rypyttämistekniikan oppiminen on Piirakka-Akatemian yksi johtotrendi. Oikean rypytystekniikan avulla kuoren muoto saadaan tavoitellun näköiseksi (soikeahkoksi) ja rypytyskohdat saavat kauniin paistopinnan uunissa. Piirakka-Akatemia myöntää jokaiselle opiskelijalleen diplomin noin 300 oikein rypytetyn piirakan jälkeen!

Voiman vaikutus

 Haasteita rypytyksessä löytyy. Tämän päiväisen  praktiivisen luennon aikana huomattiin, että liian voimakas pinsettiote voi vaikuttaa kuoren pohjamuotoon niin, että kuoreen tulee reikä, josta täyte voi pursua ulos. Asian saa korjattua helposti, voimankäyttöä vähentämällä. Nopean reflektion avulla asia saatiin tänäänkin hallintaan ja lopputulokseksi saatiin 78 kaunista piirakkaa, joista emme valitettavasti muistaneet ottaa kuvaa.
 
Ja sitten voin tässä lopussa vielä kertoa lukuisten pyyntöjen (Mitä? Kyllä minusta kaksi on jo monikko!) vuoksi reseptiikkaa 80 piirakkaa varten:
Kuori:
6 dl haaleaa vettä
4,5 tl suolaa
4,5 dlvehnäjauhoja
1,2 l ruisjauhoja (sisältää myös leivonnan aikaisen määrän)
Täyte:
4 dl vettä
50 gr voita
4dl riisiä
2 l maitoa
2,5 tl suolaa

Pallohullun päiväkirjasta, osa Vääryyksiä

Kun mamma aloitti lenkkeilyn minun kanssa, niin se sanoi, että sillä alkaa kilot karisemaan. Ja minullakin kuulemma?! Vaikka mamman mielestä minä olen jo nyt tosi hyvässä kunnossa. Minä olen ihan samaa mieltä ja siinä on turha tulla minun ex-mamman mitään sanomaan. Tai sen veljen, josta on tullut minun tosi hyvä kaveri! Sillä on niin pehmyt tyynykin mulle aina laitettuna.

No tää ex-mamman veli, joka on siis mammanpoika (ai mitä??), tai kuulemma mamman poika eli niin kun minun puoliveli tai jotain, niin mittasi minut ja painoin niinkin vähän kuin 12 kiloa, vaikka en kyllä oikein usko! Minulla on aina nälkä ja en kyllä usko, että jossain koirien kasvatuskirjassa lukee mukamas, että meille saa antaa ruokaa vaan kaksi kertaa päivässä. Ex-mamma on lisäksi mitannut minun ruoka-annoksen olevinaan sen ruokasäkin ohjeen mukaan ja minä saan tosi vähän ruokaa! Niin varmaan on ottanut mullekin saman verran ruokaa kuin sille ärsyttävälle kirpulle, sille Nickille. Ja minä olen ainakin kaksi kertaa niin suuri kuin se!

No oli kiva, kun mamma joka aamu sanoi,että nyt lähdetään ja niin mennä suihkittiin hevostalleille ja kotiin! Kotiin oli kivempi. Ja mammalla oli minulle aina palkkaa mukana, kun minä kannustin sitä niin hyvin. Ja koska olen sen personalspoiler.

Oltiin kävelty siinä kuukauden verran ja taas piti mennä puntariin. Niin mamma oli ihan hirveen kiukkuinen ja meuhkasi, että on tapahtunut suuri vääryys. Minä olin laihtunut kuukaudessa kilon, eli se on kuulemma noin 8 prosenttia minun painosta! No mamma oli laihtunut peräti kaksi kiloa, mutta se on vain jotain 2,5 prosenttia sen painosta! Niin ymmärränhän minä, että ottaa pattiin! Jos mammakin olisi laihtunut tuon 8 prosenttia sen painosta, niin ei sen tartteisi laihduttaa enää yhtään.

Kun mamma oli mulle niin reilukin. Puoliksi jaettiin pullatkin!

Jos nyt niin kauniisti tarjoot...

Niin näihän minä, että mamma masentui aikalailla. Kun se niin kovasti yritti! Sillä ihme härvelilläkin juoksi hikihatussa, vaikka ei se minnekään päässyt vaikka miten pinkoi. Ja sitten sen piti mökillä vielä mätkähtää sinne rappusille! Niin takasinhan ne meille molemmille on ne kilot tulleet, kun 9 päivää on pitänyt vaan maata pötkötellä sohvalla. Nyt mamma ei uskalla ees mennä vaakalle.