Nyt hävettää!

Tänään on Pitkäperjantai, jo toinen sellainen ilman rakasta äitimuoria. Minulle tämä päivä on ensimmäinen laatuaan siinä mielessä, että en ole koskaan aiemmin käynyt kaupassa Pitkäperjantaina. Enkä kävisi tänäänkään, mutta olin varautunut huonosti huomisiin lankalauantain puutalkoisiin ja talkooporukan puolelta on tullut painetta tarjoiluista.

Viikko on muutenkin ollut vaiherikas:
Palmusunnuntaina Ykkösen tytöt kävivät virpomassa!

Malkamaanantaina mietin, että minkä kokoinen malka näkyy omassa silmässä. Ja näkevätkö toiset oman malkansa yhtään paremmin?!

Tikkutiistaina laittelin tulet uuniin, mutta lastujen vuolemisen sijasta sytyttelin ne tuohilla.

Kellokeskiviikkona pohdin, olisiko minusta eläkkeellä lammasfarmariksi ja millaisen kellon ripustaisin merkiksi sille lampaalle, joka pitäisi pistää lihoiksi seuraavana pääsiäisenä.

Kiirastorstaina imuroin töistä tultua ja suunnittelin, että kiira karkotetaan mökillä lankalauantaina kunnon tulilla. Jospa ne on niin sakeat, että vaikutus ulottuu ihan kotitalon pihaan saakka virtuaalisesti, sillä otan tulista videon.

Ja nyt on siis Pitkäperjantai. Muistan lapsuudesta, että päivä oikeasti tuntui todella pitkältä; me lapset emme saaneet riehua emmekä kiljua leikeissä ja keskityimme Jeesuksen ristiinnaulitsemisen tapahtumiin. Käytiin kirkossa jumalanpalveluksessa; päivästä on jäänyt harras muisto. Aikuisena olen monesti käynyt pääsiäisviikon ahtisaarnoja kuuntelemassa ja pitkäperjantaina, kun alttari on sanamukaisesti riisuttu Jeesuksen kuolinhetkeä varten, olen kokenut syvää liikutusta. Olen myös käynyt katsomassa Pitkäperjantain ristintietä torilla ja kerran jopa Hesassa saakka. Päivä on ollut tietyllä tavalla merkityksellinen.

Mutta ei tänään! Minä siis olen menossa kauppaan ostamaan ruokaa, kun Kakkonen, tuo puusavottamme vahvin osallistuja, esitti evästelytoiveensa. Ehtoisena emäntänä minä tietenkin pyrin tarjoamaan talkoolaisille (joita on hurjat kolme itseni mukaan lukien) edes kunnon pöperöt, kun joku  viitsii tulla auttamaan. Kauppaan meno Pitkäperjantaina saa minulle tuon häpeän tunteen.

Mietin, miksi. Häpeä johtuu monesta seikasta; se voi johtua arvostuksen puutteesta, mielipahasta, noloudesta, katumuksesta.  Minua nolottaa! Oma sisäinen kontrolli sanoo, että "Kuulepas, nyt hiljennyt ja keskityt ja mietit, mikä tämä päivä on ja jos olet ostanut yhdenkään suklaamunan, niin sinun on ymmärrettävä myös niiden taustalla oleva merkitys!". Vähän sama kuin jouluna; jos annetaan joululahjoja, niin on ymmärrettävä yhteys Jeesuksen ja Itämaan tietäjien välillä.

Koen siis, että on noloa haahuilla kaupassa nimenomaan Pitkäperjantaina; vähän sama kuin Joulupäivänäkin. Työntekijät mulkoilevat minua, että tuokin mummo olisi voinut käydä nuo surkeat ostoksensa jo eilen. Kaupassa käynnin sijaan minun pitäisi istua kotona rauhoittumassa ja pohtimassa omaa suhdettani maailmankaikkeuteen ja Jumalaan. Onko oma arvopohjani romahtanut, kun tällaisen kristillisen pyhän rinnalle olen valinnut shoppailutuokion hektisessä kulutusyhteiskunnassa?!

Mutta kun nyt tätä kirjoitin, niin tuli tunne myös siitä, että ei Äiti olisi pahastunut siitä, että käyn kaupassa. Olisipa hän saattanut itsekin sanoa, että kipaisepas Sokkarilta kermapurkki. Olen siis omien ajatusteni vanki! Olen kai myös yksi siitä yhä pienenevästä joukosta, joka edes miettii sitä, mitä ongelmaa on käydä kaupassa Pitkäperjantaina, jos ne kerran on auki ja tarve on todellinen.

Loppupäätelmä: Ei se tee minusta huonompaa tai parempaa ihmistä, vaikka siellä kaupassa nyt piipahdankin. Laiminlöin talkoopäivän tarjoilujen suunnittelun ja sen takia minulta uupuu muutama oleellinen tuote, jotka käyn nyt ostamassa. Sitten minulla on aikaa viettää koko päivä pohtimalla asioita, joita pidän tärkeinä.

Lankalauantain jälkeen koittaa Sukkasunnuntai ja sekin taitaa olla perheen piirissä ainutlaatuinen, sillä emme ole ostaneet lammasta. Eivät nuo alla olevat puputkaan paljon pääsiäisestä oikeasti muistuta, mutta yleensä kananmuna on kristillisen ylösnousemuksen symboli. Hyvää Pääsiäistä kaikille, tämän tuskaisen kirjoitukseni lukijoille.


Pupuperhe

Pilikillä

Olin tänään sekä puusavotassa että pilkillä. Ihan siisti päivä; saatiin tosi paljon aikaiseksi! Aamulla tein eväät ja ajoin lämmittämään saunamökkiä; se olikin tarpeen, sillä sisällä oli pakkasta 8 astetta. Kun loppuporukat tulivat, niin keittelin tuumauskahvit ja tuumailtiin siinä sitten.

Sitten pitikin jo lähteä hakemaan metsuri tienvarresta moottorikelkalla. Olimme nimittäin lopultakin saaneet tontille metsurin! Valitettavasti hän kaatoi pihakoivun, jota olin varjellut siitä lähtien kun ostimme tuon mökkiniemen! Mutta ei, koivu joutui lähtemään. Hävisin jo toisen kerran taiston isoista puista. Muutama vuosi sitten lähti suunnattoman suuri mänty ja nyt sitten tämä Pirkko-rouvan pihakoivu.

En uskaltanut enää vastustaa koivn kaatamista, sillä se näytti vähän huonokuntoiselta ja pelkäsin, että jos se joskus kovalla tuulella rojahtaa mökin katolle, niin en kestä. Koivu oli ihan terve! Kyllä otti pattiin.

Metsuri kaatoi rannasta pari muutakin isoa koivua, sillä pelkäsin, että koti-metsuri kaataa ne itse mökin katolle.  Niitä sitten sahattiin pölleiksi ja ajettiin kelkalle yläpihalle. Moottorisaha hajosi jossain vaiheessa ja homma jäi niin sanotusti vaiheeseen.

Siinäpä joudin sitten hyvin pilkille, sillä itse asiassa minun olisi pitänyt olla KAPU:n pilkkikisoissa, mutta en siis ollut. Sain luvan osallistua etänä.

Että semmosta!

Robotti-imuri eli Robotti Ruttusen pikkkuveli tositoimissa

Otsikko on pöllitty suoraan Rölliltä, joka löysi jo vuonna 1986 robotiikan ihmemaailman. Mutta voivoi! Valittaen on todettava, että ei ole yli 30 vuodessa robotit kehittyneet, ei. Vielä löytyy haastetta! Röllin Robotti Ruttunen meni epäkuntoon aika sukkelaan ja sama meininki jatkuu näillä nyky-roboteillakin.

Töissä kun ei kerkiä tehdä mitään niin epäoleellista kuin seurata alan uusinta kehitystä, niin otin sitten lomalle mukaan uusimman hankintamme, eli robotti-imurin. Kasvattelin ensin pölyvarastoja kolme päivää, jotta saisin kuvattua robotin tositoimissa ja autenttisissa olosuhteissa. Sitten vaan kokeilemaan. Minulla oli tietty ennakkokäsitys tuosta n. 500 euroa maksavasta imurista ja voinen jo tässä vaiheessa sanoa, että eipä tarvinnut paljon muuttaa käsitystä.

Makarista otin pois maton, nostelin tuolit sängylle ja lopuksi jouduin jopa irrottamaan lukuvalon liitäntäjohdon pistorasiasta esteettömän kulkureitin turvaamiseksi. Eteisessä jouduin siirtämään nurkkapöytää sitä mukaa, minne robotti-imuri suostui suuntaamaan reittinsä. Ja siinä meni sitten aikaa, sillä sille ei juolahtanut mieleenkään, että se olisi imuroinut nurkan yhdellä kertaa, kun estekin oli poistettu. Välillä se kävi kolisuttelemassa nurkkapöydän jalkoja keittiön puolella ja kun nostin pöydän takaisin eteiseen, niin eikös se riivattu ollut jo törmäilemässä pöydän jalkoihin siinäkin!

Makarin matalan kynnyksen yli se pääsi kätevästi ja lopulta minun oli laitettava makarin ovi kiinni, että se olisi malttanut imuroida edes yhden huoneen ns. kerralla kuntoon pakenematta välillä muualle. Muista kynnyksistä se pääsi vain satunnaisesti yli. Kerran se meni eteisestä Kolmosen entiseen huoneeseen kovalla ähellyksellä ja päästyään lopulta kynnyksen yli totesi, että ei viitsikään imuroida siellä ja könysi takaisin eteiseen. Hapsuttomien mattojen yli robotti-imuri pääsi hienosti, mutta hapsut olivat sille liikaa. Ylipäänsä, jos olisin raahannut kaikki matot ulos, nostellut kaikki tuolit, pöydät, penkit ja muut melko oleellisesti lattialla säilytettävät tavarat jonnekin (minne?!), niin voin olettaa, että robotti-imuri olisi selviytynyt tehtävästään hieman paremmin. Tavallisella imurilla imuroidessa ei tarvitse tehdä em. ylimääräistä työtä, joten selkeästi suurempitöiseltä homma siis vaikutti.

Koko huushollin imuroimiseen robotti-imuri käytti aikaa yli 3 tuntia. Itselläni siihen menee aikaa n. 15 minuuttia. Tuo kolme tuntia perustui kaiken lisäksi siihen, että olin valmiina nostamassa sitä kynnysten yli, irrottelin sen maton hapsuista sekä kiskoin sen takaisin sängyn alta, minne se oli juuttunut junnaamaan ja lopulta uupunut. Kaikien kukkuraksi jouduin kantamaan sen aina takaisin sinne, mistä se ei ollut viitsinyt imuroida lainkaan ja lopuksi jouduin vielä imuroimaan itse kaikki ahtaammat paikat. Minulta robotti-imurin seuraamiseen meni siis miltei saman verran aikaa, eli kovin tuloksellista työ ei ollut.

Ei tulisi mieleenikään jättää tuota keskenkasvuista härveliä pörräämään kotiin työpäivän ajaksi. Pahimmassa tapauksessa se nuupahtaisi ensimmäiseen kulmaukseen ja odottelisi siinä loppupäivän tekemättä mitään. Logistiikka sillä on niin heikkoa, että työn laatuun ei todellakaan voi luottaa. Ja entäs kun se pieni roskasäiliö on täynnä. Työnteko loppuu luonnollisesti kuin seinään ja koiraperheessä niitä karvoja kyllä riittäisi...

Loppupäätelmä:
Robotti-imuri on kuin pieni lapsi, joka on innokas auttamaan, mutta jonka työn laatu ei vastaa toivottua tasoa. Sitä on vahdittava ja seurattava koko työsuorituksen ajan, mikäli lopputuloksesta halutaan saada edes jonkilainen. Se toimii myös oikukkaasti, eli pienikin vastoinkäyminen (maton hapsu) saattaa saada sen lopettamaan työnteon. Oikukaskin se on ja tekee juuri miten itse parhaaksi näkee kuuntelematta muitten ohjeita. Monesti em. asenne johtaa siihen, että logiikka esimerkiksi ajolinjoissa ei pelaa ja robotti-imuri pörrää nurkasta toiseen kymmeniä kertoja sen sijaan, että noudattaisi järjestelmällistä reittiä. Seurauksena on, että osa lattiasta tulee imuroitu kymmeneen kertaan ja osa jää imuroimatta kokonaan.

Vielä kaikenlaisten epäselvyyksien ja väärinymmärrysten välttämiseksi korostan, että jos lapsi auttaa imuroimisessa, niin hänen työtään on ehdottomasti kiitettävä vuolaasti eikä jälkiä pidä mennä paikkailemaan.

Robotti-imeri on melko kallis hankinta ja sen tarkoituksena on helpottaa siivouksessa. Nyt tämä ei toteutunut lainkaan; päin vastoin! Tavaroiden siirtely robotti-imurin tieltä oli aikaavievää. Kaikkia kalusteita ei edes voinut siirtää minnekään sen tieltä eli oli selvää, että imurointi oli tehtävä uudestaan. Omat hommat oli järjesteltävä niin, että imuria pystyi pitämään silmällä koko ajan. Sähkönkulutus oli yli kymmenkertainen verrattuna normaaliin imurointiin. Työn jälki on kaikkein suurin syy siihen, että vielä ei meikäläisen huushollissa robotit valloita työtä ihmiseltä.

Robottien tullessa työmarkkinoille korostetaan sitä, että ihminen voi jättää tylsemmän ja yksinkertaisemma työn robotille ja siirtyä itse valvontatehtäviin tai enemmän osaamista vaativiin töihin. Tässä nimenomaisessa tapauksessa vaativammat työt tarkoittivat nurkkien, kulmien, kalusteiden reunustojen ja kaikkien sellaisten paikkojen, missä robotti-imuri ei ollut viitsinyt pyörähtää, imuroimista.

Robotti-imuri on mielestäni kivikaudella, jos sitä vertaa teollisuusrobotteihin.

Tieto muutuu, muuttuko ihminen

Opiskeluaikaan tuli mietittyä älykkyysosamäärän merkitystä. Tuohon aikaan painotettiin paljon erityisesti suoritumista tietyillä elämän osa-alueilla kuten matemaattis-looginen päättely, kolmiulotteinen ajattelu, kielellinen lahjakkuus, ja - olikohan se yksi vielä muistitoimintoihin liittyvää...

Kannattaa miettiä, mikä merkitys elämässä tuollaisilla testeillä on. Miltä se tuntuu ja millaisen kehyksen se antaa elämälle, jos saa tuloksen mikä osoittaa keskimääräistä korkeampaa älykkyyttä suhteessa väestön keskiarvoon? Testiä on kritisoitu siitä, että se mittaa aika kapea-alaista kykyä eikä kerro siitä mitään, miten hyvinkin korkean ÄO:n saanut voi pärjätä elämässä yleensä.

Nykyisin tämäkin ajattelu on muuttunut. Älykkyyden määritelminä pidetään uteliaisuutta, tarpeettoman järjestelmällisyyden välttämistä sekä tunneälykkyyttä.  Äkikseltään nuo saattavat kuulllostaa melko heppoisilta asioilta. Mutta kyllä tuossa varmaan on myös paljon perääkin, kun asiaa hieman pohtii (jotain 5 minsaa).

Uteliaisuus vaikuttaa moneen asiaan! Uusiin ja itselle vieraisiin asioihin tutustuminen vaikuttaa nimittäin positiivisesti aivoihin, auttaa valintojen tekemisessä ja jopa parantaa muistia. Aivot joutuvat tekemään uusia kytköksiä koko ajan ja tämän on tutkimuksissa havaittu olevan erittäin hyvä asia. Vanhoja rutiineja toistaville ja vanhoja "näin on ennenkin tehty" toimintatapoja arvostaville käy päin vastoin, eli aivotoiminta alkaa pikku hiljaa hiljenemään. Tulee tarve pysytellä entistä enemmän vanhoissa rutiineissa ja uusien asioiden opettelu vie aina vaan pitempään ja pitempään. Tämän toki huomaa monesti jo ympärilleen katsomalla; mitä tiukemmin pidämme kiinni vanhoista jutuista, sen hitaammin  kehitymme tai kehitämme ympäristöämme. Jo olemassa olevien taitojen listaamisen tai niissä paistattelemisen sijasta olisi pyrittävä kiinnostumaan ja opettelemaan koko ajan uutta.

Tarpeettoman järjestelmällisyyden välttelyn vaikutukset tulevat tutuksi jo Liisa Keltikangas-Järvisen kirjoista. Ihmiset, joilla on korkea rytmisyys, pystyvät muuttumaan hyvin vähän. Järjestelmällisyys antaa leiman koko elämälle ja elämä on tarkoin ennustettavissa; siellä ei ole sijaa joustoille ja elämä menee sekaisin helposti pienestäkin asiasta, joka ei suju tällaisen ihmisen oman suunnitelman mukaan. Ihmiset, joilla on voimakas järjestelmällisyyden kaipuu, elävät Keltikangas-Järvisen mukaan kuin armeijassa. Tapojensa  ja itselleen luomiensa rutiinien orjan olisi syytä antaa tilaa luovalle ajattelulle!  Yksi älykkyyden merkki kun on sekin, että uskaltaa kokeilla asioita ja antaa tilaa toisenlaisellekin ajattelulle, mikä itsellä asioista on.

Tunneälykkyys herättää mielipiteitä puolesta ja vastaan. Joidenkin mielestä tunteilla ja älyllä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, toisten mielestä toimivan tunneälyn avulla ihminen pystyy kommunikoimaan monenlaisten ihmisten kanssa ja verkostoituu helposti uusiin ihmisiin. Erityisesti esimiestyössä tunneälykkyys on yksi johtamistaidon mittari. Arvostaako esimies niitä työntekijöitä, jotka ova samantyyppisiä kuin hän itse? Uskalletaanko työyhteisössä kuunnella herkällä korvalla uusia asioita vai tehdäänkö asioista pitkälle jo totutun rutiinin mukaisesti, vaikka maailma ympärillä onkin muuttunut?

Tässä lienee vähän sama käsite-ero kuin sosiaalisuudella ja sosiaalisilla taidoilla (tai sosiaalisella lahjakkuudella); nehän sotketaan keskenään aivan jatkuvasti ja moni ajattelee, että ne tarkoittavat ihan samaa asiaa. Sosiaalisuus tarkoittaa lähinnä sitä, että ihminen hakeutuu toisten seuraan sen takia, että hänellä on korkea halua olla toisten ihmisten kanssa tekemisissä. Sosiaaliset taidot omaavalla ihmisellä on sen sijaan opittu taito tai kyky olla hyvin erilaistenkin ihmisten kanssa, mutta hänellä ei ole mitään pakonomaista tarvetta esimerkiksi harrastaa jotain tai liihotella töissä huoneesta toiseen vaan rupatellakseen toisten kanssa. Sosiaalisesti lahjakas ihminen pystyy kontrolloimaan tunteitaan ja ymmärtämään, miltä toisesta tuntuu sekä suhteuttamaan oman sanottavansa sen mukaan.

Toki, kaikkein tärkeintä on hyvä käytös; se on jokaisen opittavissa oleva taito ja kertoo melko lailla ihmisen jos nyt ei suoraan älykkyydestä, niin kyvystä huomioida muut ihmiset ympärillään. Olipa taas mielenkiintoista luettavaa!

Juhlia pukkaa

Minulla on tänä vuonna juhlavuosi, sillä täytän ns. pyöreitä.Olen aloittanut jo juhlavuoden viettämisen, eli minulla on joka kuukaudelle jokin teema. Tammikuussa kävin kylpylässä  ja ysäribileissä! Nyt helmikuussa menen hammaslääkäriin.

Kun viimeksi täytin pyöreitä, niin fillaroin Joensuusta Kuusamoon ihan yksin. Matkaa tuli kaikkiaan vähän rapiat 500 kilsaa ja voinen kertoa, että reissu oli todella unelmien täyttymys! Muutama vuosi sitten minulla oli tarkoitus fillaroida Hammerfestiin, eli tuollaiset tuhat kilsaa, mutta sitten ajattelin, pelkuri kun olen, että naisihmisenä en uskalla lähteä matkaan yksin. Se vähän harmittaa vieläkin, mutta mistäs sen tietää, jos joskus eläkkeellä sinne vielä karauttaisi.

No sitä odotellessa aion ajaa tuollaiset 600 kilsaa ja risat täällä kotimaisemissa. Eipä hassumpi saavutus sekään, ihan tämmöiselle tavalliselle kotitarvepyöräilijälle. Kesän aikaan matka olisi tarkoitus taittaa. Mietin, että heitän sellaisen kasin muotoisen lenkin, ensin Nurmeksen kautta Pielisen ympäri ja sitten Puruvettä myötäillen alalenkin Savonlinnan kautta ajellen. Tulee siisti reissu!!!

Pyörälaukut on, pyöräilytakki on, kypärä on, hanskat on. Pyöräilyhousutkin on, mutta niiden kanssa saattaa tulla pientä haastetta. Näytin nimittäin jo viimeksi ne päällä lenkkimakkaralta liian piukassa kuoressa ja nyt on tällä hetkellä tuota massaa muutama gramma (tarkennan: kilo-) tullut extraa. En voi sanoa, että syy on eletyssä kymmenessä vuodessa. Voin sanoa, että syy on siinä, mitä olen tunkenut suuhun tuona aikana. Niinpä olen saanut hyvän motivaation taas painoni normalisointiin (siis mitä tuo sana edes minun painon kohdalla tarkoittaa??!). Kävin puntarilla tammikuun tokalla viikolla, kun ensin olin laiduttanut viikon. Sitten laitoin toisen silmän kiinni ja leijuin vaakalle, joka, ällistys kyllä, ei räjähtänyt. Toivoa siis oli! Olen hyvin tavoitteessa, eli painokäyrä jatkaa reilussa alamäessä. Nyt on helppo miettiä, syökö 7 sokeripalaa sisältävän vihreän kuulan vai jättääkö syömättä, jotta saa tungettua itsensä paremmin pyöräilyhousuihin...

Toinen haaste on fillari.Olen korjuuttanut sen jo kolmesti, mutta vieläkään ei vaihteet toimi moitteettomasti. Ja se on minimivaatimus! Pitää vielä huhtikuussa yrittää viimeisen kerran, nyt eri korjaajalla. Jos en saa uskollista pyörääni kuntoon (se on vasta 20 vuotta), niin sitten en tiedä, mitä teen. Mutta uskotaan nyt ensin siihen, että saan sen kuntoon.

Tänä vuonna olen teknisesti kehittyneempi kuin tuolloin kymmenen vuotta sitten. Nyt osaan itse ladata musan kännykkään (no hyvä on, Kolmonen neuvoo miten se tapahtuu!) ja pystyn laittamaan matkan varrelta videokuvaa (ihan kuin se ketään kiinnostaisi). Joka tapauksessa, suunnittelu on jo alkanut! Hienoa! JESJESJES!!! Olenko ainoa, joka on innoissaan?

Piukat pyöräilyhousut mielessä...

Taas lähti lapasesta!

Meikäläisen harrastukset vaihtelevat melkoisesti laidasta laitaan ja kompetenssia löytyy niin puutöistä kuin neulomisestakin. Tämä tuli taasen todennettua, sillä viimeisin iltojeni innostus on - neulominen!

Onneksi on pieneen jalkaan!

Eipä olisi arvannut, sillä niin kovaa työtä vaati ensimmäisten sukkien neulominen ystävien juhliin! Varmaan kymmeneen vuoteen ei ole puikot hyppysissäni viipyneet, sillä neulominen on mielestäni fiilislaji.

Siskoni täytti viime syksynä 65 vuotta, mutta kun hän täytti 50, niin mahtipontisesti ajattelin kilautella sisko-armaalle omin pikku kätösin neulotut punaiset villasukat. Teinkin huimaa vauhtia ensimmäisen. Mutta sitten siihen tuli kaikenlaista säätöä ja estettä. Kuten piti laittaa ruokaa ja muuta pientä sälää. Kun siskoni täytti 60 vuotta, päätin, että nyt neulon sen toisen sukan loppuun ja saan oivan paketin aikaiseksi, mutta en nyt oikein muista, mitä kaikkea siinä sitten olikaan esteenä. Saattoi olla, että piti lähteä mökille tai jotain. No muutaman vuosi sitten Nelonen, tuo ainokaiseni, jolla pysyy neulepuikot käsissä, löysi tekeleeni! Hän tekaisi oitis toisen sukan valmiiksi. Että silleen.

Päätin siis ryhdistäytyä ja itseäni motivoidakseni ostin jopa puiset sukkapuikot; niillä nimittäin neuloo rivakammin ja muutenkin, ekologisesti ajatellen, ne ovat hyvä valinta. Eipä aikaakaan, kun ystävien sukista eroon päästyäni neuloin Ykkösen Kakkoselle pikkuruiset villasukat! Hienoa!!! Ykkönen sanoi, että heillä on niitä villasukkia jo joka nurkassa! Lausunto masensi hieman, mutta kun näin Kakkosen kiskomassa sukkia jalkaansa, ymmärsin, että kyllä oman mummin neulomia sukkia vielä maailmaan mahtuu!

Ykkösen Ykkönen katseli, kun sisko kiskoi sukkia jalkaansa ja ymmärsin yskän! Niinpä hän sai valita mielivärin omiin villasukkiinsa! Valinta oli nopea ja helppo; pikkuinen sormi osoitti varmasti pastellinsävyistä sukkalankaa. Niin minusta tuli sitten neuloja!

Nyt olen jo tehnyt puolessatoista kuukaudessa kahdet aikuisten sukat ja kohta neljät lasten sukat! Viimeiset on kohta puolivälissä, kuten kuvasta voi todeta ja ensimmäiset tähän sarjaan kuuluvat pyörivät jo Ykkösen nuorimmaisen  varpaita lämmittämässä. Voinen itse todeta, että olen hieman yllättynyt itsekin. Siis lähinnä siitä, että sain tähän niin kovan draivin. Toisaalta, kun jokin asia kiinnostaa ja on riittävän korkea motivaatio, niin olen tarmokas toteuttaja. Sukan väreillä on iso merkitys motivaatioon, sen olen tässä kokeneena neulojan huomannut. Mitä kivempi väri, sen hauskempaa on neulominen.

JESSS!!!

Nyt neulotaan!!!

Meikäläinen on oikein taitava käsistään, minkä asian toki näin vaatimattomana yksilönä voin toki itsekin julkisesti mainita. Ai että olen jo maininnut pari kertaa?! No mutta eihän se oikeastaan haittaa, sillä repetitio mater studiorum est, kuten me -emme kovinkaan nuoret - latinistit usein sanomme (koska se on yksi harvoista lausahduksista, jonka enää muistaa).

Mutta sitten asiaan! Jotenkin ajauduin sellaiseen tilanteeseen, että ympäristöihmisenä päätin ilahduttaa kahta ystävääni, jotka sattuivat täyttämään harmillisen lähekkäin molemmat 50 vuotta, omilla kätteni tuotoksilla. Linnunpöntöt olin suunnitellut lahjaksi jo aiemmin, niistä ei ollut huolta. Jostain ihmeestä sain lisäksi idean, että neulaisen molemmille villasukat ihan omilla pikku kätösilllä. Helpostihan se minulta sujuu, vanhasta muistista - hahhah!

Käytin todella paljon vaivaa saadakseni selville molempien lempivärin ja voisin vaikka lyödä vetoa, että kumpikaan ei tajua vieläkään, miten he sen minulle paljastivat. Mutta eipä tuosta ollut hyötyä, sillä olen fiilispohjalla toimiva ihminen, kun kyseessä on sukkien neulominen. Jotenkin vasta loppuvuodesta (kun alkoi tulla paniikki neulomisen suhteen) hurahdin Suomi100 -teemaan. Niinpä vihertävistä sävyistä pitävä saikin sinivalkoiset sukat viimeisillä metreillä ennen juhlavuoden päättymistä ja sinisestä pitävä puolestaan vihertävät, koska sinivalkoinen villalanka oli loppunut ja jäljellä oli vain kerä vihertävää. Jos Suomi ei olisi täyttänyt 100 vuotta, molemmat olisivat saaneet sukat mielisävyillään.

Joulukuun sukat

Sukkien neulomiseen tarvitsin apuja, eli jouduin virkistämään muistia lukemalla ohjetta ja katsomalla youtubesta sukanneulomisvideota! Ihan oikeesti ja kyllä vaan! Mutta oli todella hyvä juttu! Sillä nyt opin lopultakin neulomaan teräosan silmukat kantalapun vierestä kiertäen! Tulipa todella siisti! Kyllä kannatti perehtyä ohjeeseen, vaikka ajattelinkin olevani ns. vanha tekijä (paino sanalla tekijä eikä suinkaan vanha, kuten joku teistä, oi armaat lukijani, saattaisi huolimattomuuttaan ajatella).  

No lopulta tuli hetki, että saimme juhlia sitä, että 10 vuotta sitten itseään todella nuorina pitävät ystäväni joutuivat toteamaan, että he ovat itse asiassa siinä samassa ikälopussa iässä, missä he kuvittelivat minun olleen täyttäessäni samaiset 50 vuotta, kymmenen vuotta aiemmin. Olihan ne ilon päiviä! Todellakin!!!