Niittotrimmeri!

Nyt voin näin kauppiaan tyttärenä sanoa, että mainontaa ei kyllä ole liikaa. Ainakaan silloin, kun sitä kaipaisi.

Nimittäin ystäväni, tuo tynnyrisaunaepisodissa kauppiaisiin luottamuksensa menettänyt uudisraivaaja, kyllästyi niittämään mökkinsä pihapiiriä joka viikko raivaussahalla (elä vaan luulekaan, että ruohonleikkuria olisi kannattanut edes näyttää niillä kulmilla). No miksi sitä on sitten niitettävä, saattaa joku kysäistä (toinen teistä armaista lukijoistani - ehkä jopa molemmat). Vastauksia on lukuisia, mutta tärkein on tietenkin se, että punkkikanta pysyy ojennuksessa ja toiseksi tärkein se, että hän ei halua asua missään viidakossa, vaikka ex-maalaistalon tyttönen onkin.

Noihin kahteen vastaukseen on tiivistynyt se seikka, joskaan ei kovin mitätön, että mökkipahalle (retorinen ilmaisu) saavuttuaan hän on ensin laittanut uuniin tulen (aikaa menee n.tunti kaikkine kommervenkkeineen) ja sitten niittänyt pihapiirin, johon on tuhraantunut tunti jos toinenkin, yleensä kolme. Samalla hän on kantanut kahdesta eri kaivosta (älkää kysykö miksi!) vettä saunalle ja lämmittänyt saunan. Summa summarum, kuten me verbalistit sanomme, ystäväparka on aivan uupunut tuollaisen työrupeaman jälkeen eikä jaksa ollenkaan nauttia ihanasta itikoiden ininästä kauniissa kesäillassa.

Mutta kun tuota nyt lueskelee, niin siinähän se tiivistyy myös suomalaisen mökkielämän haaveet: lepo, rentoutuminen ja kiireisestä työelämästä palautumisen onni! Ei nimittäin noita edellä mainittuja hommia puuhastellessa työasiat ole pysyneet montakaan sadasosasekuntia mielessä. Ongelmaksi on muodostunut siis se, että pihapiiri on entistä peltoa ja heinänkasvu sellaista luokkaa, että tuo niittopuuha on ollut edessä joka kerta mökille saavuttua. Kyllähän mökillä on nyt muutakin kerittävä tekemään kuin niittämään heinää; kuten maalaamaan, pilkkomaan puita, kitkemään kukkapenkkejä, raivaamaan varastoja ja  tyhjentämään huussia, muutamia mainitakseni.

Ystävä kyllästyi siis niittämään pihaa raivaussahalla, jossa oli terä (siimaa ei voinut käyttää, sillä se takertui koko ajan kiinni heiniin). Terällä niittäessä kivet vaan kirskahtelivat ja kipinät sinkoilivat, kun oli melko vaikea olla osumatta kivenmurikoihin  tiheästä kasvillisuudesta johtuen. Lisäksi työ oli hidasta ja raskasta (erityisesti noin 180 asteen kääntöliike kuormitti selän lihaksia liikaa). Etsittiin tietoa, mikä avuksi pitkään heinään. Ei löyvy, ei. Niitto jatkui, kivet alkoivat madaltua ja pitkä pinna kiristyä.

Mutta sitten silmiin osui pieni ja vaatimaton ilmoitus jossain: NIITTOTRIMMERI. Hyvin suosittu muualla maailmassa. Niitä oli tilattu Kone-Jönneille peräti kaksi kappaletta! Toisen onnellinen omistaja asuu nyt Pupulassa.

Kyllä toivoisin, että tieto tästä koneesta saavuttaisi kaikki sellaiset, joilla on niitettävää kivikoissa, epätasailla mailla, pitkässä heinikossa. Nyt loppui bensankatkuiset perjantai-illat ja alkoi VAPAUS! Niittoon menee yli puolet vähemmän aikaa kuin ennen! Kerkiää vaikka kannella puita pinosta toiseen ja vaikka kolmanteekin tai aloittaa ihan uusia askareita vapautuneella ajalla! JES!

Ite tein - säästin!

Olen joskus kertonut, että olemme tehneet ystäväni kanssa sellaisen diilin, että vaihdamme työn työstä. Toinen auttaa toista ja kun molemmat on tavallaan velkaa koko ajan, niin teemme jatkuvasti apuja toisillemme. Elämme ns. oravanpyörässä, joka vaikuttaa siihen, että mitä enemmän autamme toisiamme, sen enemmän joudumme keksimään kaikkea tekemistä, jotta saa maksettua ns. potut pottuina. Tässä tapauksessa tarkennan, positiivisessa mielessä.

Olen teettänyt hänellä kaikenlaista pihahommaa ja jotenkin olen joutunut sellaiseen velkakierteeseen, että eipä pahemmasta väliä. En ole viime aikoina ite kerinnyt auttamaan häntä, joten olin siis reilusti miinuksen puolella auttamissaldoa katsellessa. Mietin itse, että joudun varmaan pilkkomaan puita tai silittämään paitoja haman loppuikäni. Mutta ei! Tänään sain makseltua työvelkoja ihan roppakaupalla. Tuli nimittäin tarve kotitiloissa pidettävistä sisäpöksyistä. Kuin ihmeen kaupalla (mitenkähän sattuikaan?!), hän oli ostanut palan trikookangasta, josta minun piti loihtia moinen asuste. No äkkiäkös se minulta käy - tuumasta toimeen vaan! Mitään kaavoja tarvita!!!

Uhraus!

Sen verran pitkä aika oli kuitenkin edellisestä housujen ompelusta (jotain 25 vuotta), että päätin uhrata vanhat ja kuluneet Ykkösen bokserit, joista ajattelin tekaista mallikappaleen, noin niin kuin summamutikassa. Ekana siis leikkasin pöksyt siten, että sain takaosan ja etuosan muodot esiin. Oli hieman haastetta, sillä Ykkösen pöksyissä oli sepaluskohta, jota ei näihin uusiin tekeleisiin todellakaan tarvittu. 

Vastakappaleet!

Leikkasin uusiin pöksyihin vähän kasvunvaraa, eli jouduin laajentamaan kaavaa. Se oli kuitenkiin helppoa, sillä leikkasin uuden kankaan vain noin pari senttiä suuremmaksi kuin Ykkösen mallihousut olivat. Seuraava haaste olikin se, miten saan leikattua osat siten, että kaikki osat ovat lopullisessa muodossaan oikein päin. Vaarana oli, että kun alan kokoamaan etu- ja takaosaa, niin toisesta puolesta olisikin laitettava nurja puoli päälle, että saumat täsmäisivät. Mutta ihan vaan naisen logiikalla tämäkin haaste selvisi.

 

Tässä vaiheessa kannattaa tarkentaa, että kyseessä oli siis ystäväni aivan itse keksimä idea, että nimenomaan juuri minä ompelen ne housut korvaukseksi kaikesta siitä työmäärästä, mitä hän on tiluksillani  tehnyt tämän kevään aikana. Olin jotenkin luonut itsestäni mielikuvan, että olen aika taitava myös ompelemaan kaikenlaista. Tähän saakka olen lähinnä pilkkonut puita, tehnyt puulaatikoita, leiponut pipareita, luonut lunta. Mutta, tosiaan, myös ommellut Pupulaan verhot ja tyynyt - suoraa saumaa siis (oma huomautus). Verhojen ompelua ja housujen tekoa ei voi mielestäni verrata vaativuustasoltaan toisiinsa. Tai voi toki, ja silloin housut vastaavat ainakin sataa verhoa. Että siihen malliin tarvittiin talenttia ompelussa!

Mitään soviteta ennen ompelua!

 Niinpä heti kun olin leikannut trikoosta kaksi ja kaksi, yhteensä neljä kutakuinkin toisiaan muistuttavaa osaa, ommella surautin ne kasaan. Leikkausvaiheessa oli tullut jonkinlaista pientä epätarkkuutta, mutta kyllä sen nyt voi ymmärtää; mittanauha oli erittäin tiukalla kierteellä eikä oiennut kunnolla.  Sitten vaan sovittamaan!

Näyttää...!

Sovitusvaiheessa nauroimme niin paljon, että perikunta  joutunee odottelemaan kakkukahveja keskimääräistä pitempään. Toki me ompelijat ymmärrämme, että tuote ei ole suinkaan valmiin näköinen vielä silloin, kun sitä ensimmäistä kertaa sovitetaan. Ällistyin silti itsekin, miten hienoilta pöksyt näyttivät jo tässä vaiheessa. Toki, vaatimattomana, sen olin arvannut, mutta rehellisesti voin myöntää, että olin odottanut hieman suurempaa ns.teknistä kaavavirhettä.

Ei muuta kuin vyötärösaumaa ompelemaan ja lahkeiden pituutta tasaamaan.  Se olikin helpoin vaihe tässä housuhommelissa. Kaiken kaikkiaan aikaa kului tasan kaksi tuntia aloituksesta lopetukseen! Mielestäni se on kelpo suoritus kun ottaa huomioon, että edellisen kerran olen tehnyt yhtä vaativia vaatekappaleita Neloselle hänen ollessaan jotain 1-vuotias. Eli tuollaiset neljännesvuosisata sitten. Ompeukonekin on sama. Tuli taas todistettua, että kun uskoo itseensä, niin saa aikaiseksi vaikka mitä, tai ainakin tuollaiset kivat  kotipöksyt.

Pitäisin itsekin!

Koska olen puoliammattilainen (olenhan sentään käynyt 2-vuotisen kudontalinjan, siis kangaspuujuttuja eikä mitään ompelukonehommeleita, tuossa 38 vuotta sitten), niin ymmärsin toki tekaista paperikaavat, jos sattuisi tulemaan tilauksia jatkossa. Että siihen malliin odotellaan tässä puhelimen pirahduksia.

Mustia pussissa

Nyt alkaa taas ympristömeuhkaaminen, vaikka en ole näköjään täällä blogilla kirjoitellut mitään pariin kuukauteen muutenkaan. Tämä menee fiilispohjalla ja ilmeisesti olen ollut niin uupunut, että en ole jaksanut kirjoitella iltaisin sen kummempia. Sen sijaan olen tehnyt kaikenlaista, pientä ja suurta ja enimmäkseen, minut tuntien, luonnollisesti suurta.

Mutta sitten asiaan, eli mustin kakkapusseihin! Aiemmin jo mainitsin hienovaraisesti, että ei ole järjenjättiläinen sellainen henkilö, joka ostaa upouuden muovipussin vain sitä varten, että saa sujauttaa siihen oman piskinsä kakkelit  - metsässä. Mutta niinpä vaan sellainen on siunaantunut tänne Törölän perukoille asti.

Määritelmät kehiin:
1)Järjestyslain 14§ kohta 3: "Koiran omistajan on pidettävä huolta siitä, että koiran uloste ei jää ympäristöön hoidetulla alueella taajamassa."

2)Taajama puolestaan on asutuskeskittymä, jossa asuu vähintään 200 asukasta ja asuinrakennusten etäisyys on enintään 200 metriä.

3)Järjestyslaki ei kiellä roskaamista, mutta roskaamiskielto löytyy sen sijaan jätelaista. "Ympäristöön ei saa jättää jätettä, hylätä konetta, laitetta, ajoneuvoa, alusta tai muuta esinettä eikä päästää ainetta siten, että siitä voi aiheutua epäsiisteyttä, maiseman rumentumista, viihtyisyyden vähentymistä, ihmisen tai eläimen loukkaantumisen vaaraa tai muuta niihin rinnastettavaa vaaraa tai haittaa."

Tein pienimuotoisen kvalitatiivisen tutkimuksen aiheesta. Halusin saada faktaa ja niinpä otin pari valokuvaa, joista ensimmäinen on tässä.'

Pussi maassa 4 vko:a.

Olen ihan vaan silmiäni auki pitämällä havainnut, että isojen saksanpaimenkoirien naispuolinen omistaja, joka asustelee jossain parin kilsan säteellä, ajattelee varmaan omasta mielestään tosi nätisti ja pitää itseään kunnon kaupunkilaisena keräämällä koiriensa SUURET jätökset muovipusseihin. Hän kuitenkin tulkitsee järjestyslakia melko avokätisesti, mitä tulee hänen konkreettiseen toimintaansa piskejä ulkoiluttaessa.

Näin ollen tämä tyyppi siis kerää koirien peräpäästä putkahtelevat tuotokset talteen, mutta mustiin, öljynvalmistusjalostuksessa tuotetuista polymeereistä valmistettuihin muovipusseihin. Kun hän kerta käyttää maatumattomia muovipusseja kyseisenä ulosteen keräysastiana, hänen olisi toimitettava pussit oman asuntonsa tai kaupungin järjestämään kakkapussijäteastiaan. Mutta tämä ympäristöään terrorisoiva mummonketale viskaa huolettomasti kyseiset pussit suoraan metsään. Siis toistan, metsään!

Toistetaan se nyt tässä taasen kerran, sillä repetitio mater studiorum est (kuten te kaksi uskollista lukijaani olette varmaan jo oppineetkin): metsä ei ole taajama, maatunut koirankakkeli ei aiheuta epäsiisteyttä metsässä ja koirankakkansa muovipussiin keräävän ihmisen, joka heittää em. maatumattoman muovipussin metsään, ei kannata mennä älykkyystestiin.

Vilin kakka maassa 2vko:a.

UGH!

Jos koirasi kakkii julkiselle paikalle, niin kerää tuotos  käytettyyn paperipussiin / itse askartelemaasi sanomalehtipussukkaan ja laita se biojäteastiaan. Jos sinulla on vain muovipussi (grrrr...) niin laita se poltettavan (!) jätteen astiaan. Sama koskee myös kissoja! Etenkin naapurin terrostikissaa, joka pissii ja kakkii leikkipuiston hiekkalaatikon hiekkaan. Sellaista pöyristyttävä törkeyttä en ole kenenkään koiran nähnyt koskaan tekevän. Että sen pituinen se!

Nyt hävettää!

Tänään on Pitkäperjantai, jo toinen sellainen ilman rakasta äitimuoria. Minulle tämä päivä on ensimmäinen laatuaan siinä mielessä, että en ole koskaan aiemmin käynyt kaupassa Pitkäperjantaina. Enkä kävisi tänäänkään, mutta olin varautunut huonosti huomisiin lankalauantain puutalkoisiin ja talkooporukan puolelta on tullut painetta tarjoiluista.

Viikko on muutenkin ollut vaiherikas:
Palmusunnuntaina Ykkösen tytöt kävivät virpomassa!

Malkamaanantaina mietin, että minkä kokoinen malka näkyy omassa silmässä. Ja näkevätkö toiset oman malkansa yhtään paremmin?!

Tikkutiistaina laittelin tulet uuniin, mutta lastujen vuolemisen sijasta sytyttelin ne tuohilla.

Kellokeskiviikkona pohdin, olisiko minusta eläkkeellä lammasfarmariksi ja millaisen kellon ripustaisin merkiksi sille lampaalle, joka pitäisi pistää lihoiksi seuraavana pääsiäisenä.

Kiirastorstaina imuroin töistä tultua ja suunnittelin, että kiira karkotetaan mökillä lankalauantaina kunnon tulilla. Jospa ne on niin sakeat, että vaikutus ulottuu ihan kotitalon pihaan saakka virtuaalisesti, sillä otan tulista videon.

Ja nyt on siis Pitkäperjantai. Muistan lapsuudesta, että päivä oikeasti tuntui todella pitkältä; me lapset emme saaneet riehua emmekä kiljua leikeissä ja keskityimme Jeesuksen ristiinnaulitsemisen tapahtumiin. Käytiin kirkossa jumalanpalveluksessa; päivästä on jäänyt harras muisto. Aikuisena olen monesti käynyt pääsiäisviikon ahtisaarnoja kuuntelemassa ja pitkäperjantaina, kun alttari on sanamukaisesti riisuttu Jeesuksen kuolinhetkeä varten, olen kokenut syvää liikutusta. Olen myös käynyt katsomassa Pitkäperjantain ristintietä torilla ja kerran jopa Hesassa saakka. Päivä on ollut tietyllä tavalla merkityksellinen.

Mutta ei tänään! Minä siis olen menossa kauppaan ostamaan ruokaa, kun Kakkonen, tuo puusavottamme vahvin osallistuja, esitti evästelytoiveensa. Ehtoisena emäntänä minä tietenkin pyrin tarjoamaan talkoolaisille (joita on hurjat kolme itseni mukaan lukien) edes kunnon pöperöt, kun joku  viitsii tulla auttamaan. Kauppaan meno Pitkäperjantaina saa minulle tuon häpeän tunteen.

Mietin, miksi. Häpeä johtuu monesta seikasta; se voi johtua arvostuksen puutteesta, mielipahasta, noloudesta, katumuksesta.  Minua nolottaa! Oma sisäinen kontrolli sanoo, että "Kuulepas, nyt hiljennyt ja keskityt ja mietit, mikä tämä päivä on ja jos olet ostanut yhdenkään suklaamunan, niin sinun on ymmärrettävä myös niiden taustalla oleva merkitys!". Vähän sama kuin jouluna; jos annetaan joululahjoja, niin on ymmärrettävä yhteys Jeesuksen ja Itämaan tietäjien välillä.

Koen siis, että on noloa haahuilla kaupassa nimenomaan Pitkäperjantaina; vähän sama kuin Joulupäivänäkin. Työntekijät mulkoilevat minua, että tuokin mummo olisi voinut käydä nuo surkeat ostoksensa jo eilen. Kaupassa käynnin sijaan minun pitäisi istua kotona rauhoittumassa ja pohtimassa omaa suhdettani maailmankaikkeuteen ja Jumalaan. Onko oma arvopohjani romahtanut, kun tällaisen kristillisen pyhän rinnalle olen valinnut shoppailutuokion hektisessä kulutusyhteiskunnassa?!

Mutta kun nyt tätä kirjoitin, niin tuli tunne myös siitä, että ei Äiti olisi pahastunut siitä, että käyn kaupassa. Olisipa hän saattanut itsekin sanoa, että kipaisepas Sokkarilta kermapurkki. Olen siis omien ajatusteni vanki! Olen kai myös yksi siitä yhä pienenevästä joukosta, joka edes miettii sitä, mitä ongelmaa on käydä kaupassa Pitkäperjantaina, jos ne kerran on auki ja tarve on todellinen.

Loppupäätelmä: Ei se tee minusta huonompaa tai parempaa ihmistä, vaikka siellä kaupassa nyt piipahdankin. Laiminlöin talkoopäivän tarjoilujen suunnittelun ja sen takia minulta uupuu muutama oleellinen tuote, jotka käyn nyt ostamassa. Sitten minulla on aikaa viettää koko päivä pohtimalla asioita, joita pidän tärkeinä.

Lankalauantain jälkeen koittaa Sukkasunnuntai ja sekin taitaa olla perheen piirissä ainutlaatuinen, sillä emme ole ostaneet lammasta. Eivät nuo alla olevat puputkaan paljon pääsiäisestä oikeasti muistuta, mutta yleensä kananmuna on kristillisen ylösnousemuksen symboli. Hyvää Pääsiäistä kaikille, tämän tuskaisen kirjoitukseni lukijoille.


Pupuperhe

Pilikillä

Olin tänään sekä puusavotassa että pilkillä. Ihan siisti päivä; saatiin tosi paljon aikaiseksi! Aamulla tein eväät ja ajoin lämmittämään saunamökkiä; se olikin tarpeen, sillä sisällä oli pakkasta 8 astetta. Kun loppuporukat tulivat, niin keittelin tuumauskahvit ja tuumailtiin siinä sitten.

Sitten pitikin jo lähteä hakemaan metsuri tienvarresta moottorikelkalla. Olimme nimittäin lopultakin saaneet tontille metsurin! Valitettavasti hän kaatoi pihakoivun, jota olin varjellut siitä lähtien kun ostimme tuon mökkiniemen! Mutta ei, koivu joutui lähtemään. Hävisin jo toisen kerran taiston isoista puista. Muutama vuosi sitten lähti suunnattoman suuri mänty ja nyt sitten tämä Pirkko-rouvan pihakoivu.

En uskaltanut enää vastustaa koivn kaatamista, sillä se näytti vähän huonokuntoiselta ja pelkäsin, että jos se joskus kovalla tuulella rojahtaa mökin katolle, niin en kestä. Koivu oli ihan terve! Kyllä otti pattiin.

Metsuri kaatoi rannasta pari muutakin isoa koivua, sillä pelkäsin, että koti-metsuri kaataa ne itse mökin katolle.  Niitä sitten sahattiin pölleiksi ja ajettiin kelkalle yläpihalle. Moottorisaha hajosi jossain vaiheessa ja homma jäi niin sanotusti vaiheeseen.

Siinäpä joudin sitten hyvin pilkille, sillä itse asiassa minun olisi pitänyt olla KAPU:n pilkkikisoissa, mutta en siis ollut. Sain luvan osallistua etänä.

Että semmosta!

Robotti-imuri eli Robotti Ruttusen pikkkuveli tositoimissa

Otsikko on pöllitty suoraan Rölliltä, joka löysi jo vuonna 1986 robotiikan ihmemaailman. Mutta voivoi! Valittaen on todettava, että ei ole yli 30 vuodessa robotit kehittyneet, ei. Vielä löytyy haastetta! Röllin Robotti Ruttunen meni epäkuntoon aika sukkelaan ja sama meininki jatkuu näillä nyky-roboteillakin.

Töissä kun ei kerkiä tehdä mitään niin epäoleellista kuin seurata alan uusinta kehitystä, niin otin sitten lomalle mukaan uusimman hankintamme, eli robotti-imurin. Kasvattelin ensin pölyvarastoja kolme päivää, jotta saisin kuvattua robotin tositoimissa ja autenttisissa olosuhteissa. Sitten vaan kokeilemaan. Minulla oli tietty ennakkokäsitys tuosta n. 500 euroa maksavasta imurista ja voinen jo tässä vaiheessa sanoa, että eipä tarvinnut paljon muuttaa käsitystä.

Makarista otin pois maton, nostelin tuolit sängylle ja lopuksi jouduin jopa irrottamaan lukuvalon liitäntäjohdon pistorasiasta esteettömän kulkureitin turvaamiseksi. Eteisessä jouduin siirtämään nurkkapöytää sitä mukaa, minne robotti-imuri suostui suuntaamaan reittinsä. Ja siinä meni sitten aikaa, sillä sille ei juolahtanut mieleenkään, että se olisi imuroinut nurkan yhdellä kertaa, kun estekin oli poistettu. Välillä se kävi kolisuttelemassa nurkkapöydän jalkoja keittiön puolella ja kun nostin pöydän takaisin eteiseen, niin eikös se riivattu ollut jo törmäilemässä pöydän jalkoihin siinäkin!

Makarin matalan kynnyksen yli se pääsi kätevästi ja lopulta minun oli laitettava makarin ovi kiinni, että se olisi malttanut imuroida edes yhden huoneen ns. kerralla kuntoon pakenematta välillä muualle. Muista kynnyksistä se pääsi vain satunnaisesti yli. Kerran se meni eteisestä Kolmosen entiseen huoneeseen kovalla ähellyksellä ja päästyään lopulta kynnyksen yli totesi, että ei viitsikään imuroida siellä ja könysi takaisin eteiseen. Hapsuttomien mattojen yli robotti-imuri pääsi hienosti, mutta hapsut olivat sille liikaa. Ylipäänsä, jos olisin raahannut kaikki matot ulos, nostellut kaikki tuolit, pöydät, penkit ja muut melko oleellisesti lattialla säilytettävät tavarat jonnekin (minne?!), niin voin olettaa, että robotti-imuri olisi selviytynyt tehtävästään hieman paremmin. Tavallisella imurilla imuroidessa ei tarvitse tehdä em. ylimääräistä työtä, joten selkeästi suurempitöiseltä homma siis vaikutti.

Koko huushollin imuroimiseen robotti-imuri käytti aikaa yli 3 tuntia. Itselläni siihen menee aikaa n. 15 minuuttia. Tuo kolme tuntia perustui kaiken lisäksi siihen, että olin valmiina nostamassa sitä kynnysten yli, irrottelin sen maton hapsuista sekä kiskoin sen takaisin sängyn alta, minne se oli juuttunut junnaamaan ja lopulta uupunut. Kaikien kukkuraksi jouduin kantamaan sen aina takaisin sinne, mistä se ei ollut viitsinyt imuroida lainkaan ja lopuksi jouduin vielä imuroimaan itse kaikki ahtaammat paikat. Minulta robotti-imurin seuraamiseen meni siis miltei saman verran aikaa, eli kovin tuloksellista työ ei ollut.

Ei tulisi mieleenikään jättää tuota keskenkasvuista härveliä pörräämään kotiin työpäivän ajaksi. Pahimmassa tapauksessa se nuupahtaisi ensimmäiseen kulmaukseen ja odottelisi siinä loppupäivän tekemättä mitään. Logistiikka sillä on niin heikkoa, että työn laatuun ei todellakaan voi luottaa. Ja entäs kun se pieni roskasäiliö on täynnä. Työnteko loppuu luonnollisesti kuin seinään ja koiraperheessä niitä karvoja kyllä riittäisi...

Loppupäätelmä:
Robotti-imuri on kuin pieni lapsi, joka on innokas auttamaan, mutta jonka työn laatu ei vastaa toivottua tasoa. Sitä on vahdittava ja seurattava koko työsuorituksen ajan, mikäli lopputuloksesta halutaan saada edes jonkilainen. Se toimii myös oikukkaasti, eli pienikin vastoinkäyminen (maton hapsu) saattaa saada sen lopettamaan työnteon. Oikukaskin se on ja tekee juuri miten itse parhaaksi näkee kuuntelematta muitten ohjeita. Monesti em. asenne johtaa siihen, että logiikka esimerkiksi ajolinjoissa ei pelaa ja robotti-imuri pörrää nurkasta toiseen kymmeniä kertoja sen sijaan, että noudattaisi järjestelmällistä reittiä. Seurauksena on, että osa lattiasta tulee imuroitu kymmeneen kertaan ja osa jää imuroimatta kokonaan.

Vielä kaikenlaisten epäselvyyksien ja väärinymmärrysten välttämiseksi korostan, että jos lapsi auttaa imuroimisessa, niin hänen työtään on ehdottomasti kiitettävä vuolaasti eikä jälkiä pidä mennä paikkailemaan.

Robotti-imeri on melko kallis hankinta ja sen tarkoituksena on helpottaa siivouksessa. Nyt tämä ei toteutunut lainkaan; päin vastoin! Tavaroiden siirtely robotti-imurin tieltä oli aikaavievää. Kaikkia kalusteita ei edes voinut siirtää minnekään sen tieltä eli oli selvää, että imurointi oli tehtävä uudestaan. Omat hommat oli järjesteltävä niin, että imuria pystyi pitämään silmällä koko ajan. Sähkönkulutus oli yli kymmenkertainen verrattuna normaaliin imurointiin. Työn jälki on kaikkein suurin syy siihen, että vielä ei meikäläisen huushollissa robotit valloita työtä ihmiseltä.

Robottien tullessa työmarkkinoille korostetaan sitä, että ihminen voi jättää tylsemmän ja yksinkertaisemma työn robotille ja siirtyä itse valvontatehtäviin tai enemmän osaamista vaativiin töihin. Tässä nimenomaisessa tapauksessa vaativammat työt tarkoittivat nurkkien, kulmien, kalusteiden reunustojen ja kaikkien sellaisten paikkojen, missä robotti-imuri ei ollut viitsinyt pyörähtää, imuroimista.

Robotti-imuri on mielestäni kivikaudella, jos sitä vertaa teollisuusrobotteihin.

Tieto muutuu, muuttuko ihminen

Opiskeluaikaan tuli mietittyä älykkyysosamäärän merkitystä. Tuohon aikaan painotettiin paljon erityisesti suoritumista tietyillä elämän osa-alueilla kuten matemaattis-looginen päättely, kolmiulotteinen ajattelu, kielellinen lahjakkuus, ja - olikohan se yksi vielä muistitoimintoihin liittyvää...

Kannattaa miettiä, mikä merkitys elämässä tuollaisilla testeillä on. Miltä se tuntuu ja millaisen kehyksen se antaa elämälle, jos saa tuloksen mikä osoittaa keskimääräistä korkeampaa älykkyyttä suhteessa väestön keskiarvoon? Testiä on kritisoitu siitä, että se mittaa aika kapea-alaista kykyä eikä kerro siitä mitään, miten hyvinkin korkean ÄO:n saanut voi pärjätä elämässä yleensä.

Nykyisin tämäkin ajattelu on muuttunut. Älykkyyden määritelminä pidetään uteliaisuutta, tarpeettoman järjestelmällisyyden välttämistä sekä tunneälykkyyttä.  Äkikseltään nuo saattavat kuulllostaa melko heppoisilta asioilta. Mutta kyllä tuossa varmaan on myös paljon perääkin, kun asiaa hieman pohtii (jotain 5 minsaa).

Uteliaisuus vaikuttaa moneen asiaan! Uusiin ja itselle vieraisiin asioihin tutustuminen vaikuttaa nimittäin positiivisesti aivoihin, auttaa valintojen tekemisessä ja jopa parantaa muistia. Aivot joutuvat tekemään uusia kytköksiä koko ajan ja tämän on tutkimuksissa havaittu olevan erittäin hyvä asia. Vanhoja rutiineja toistaville ja vanhoja "näin on ennenkin tehty" toimintatapoja arvostaville käy päin vastoin, eli aivotoiminta alkaa pikku hiljaa hiljenemään. Tulee tarve pysytellä entistä enemmän vanhoissa rutiineissa ja uusien asioiden opettelu vie aina vaan pitempään ja pitempään. Tämän toki huomaa monesti jo ympärilleen katsomalla; mitä tiukemmin pidämme kiinni vanhoista jutuista, sen hitaammin  kehitymme tai kehitämme ympäristöämme. Jo olemassa olevien taitojen listaamisen tai niissä paistattelemisen sijasta olisi pyrittävä kiinnostumaan ja opettelemaan koko ajan uutta.

Tarpeettoman järjestelmällisyyden välttelyn vaikutukset tulevat tutuksi jo Liisa Keltikangas-Järvisen kirjoista. Ihmiset, joilla on korkea rytmisyys, pystyvät muuttumaan hyvin vähän. Järjestelmällisyys antaa leiman koko elämälle ja elämä on tarkoin ennustettavissa; siellä ei ole sijaa joustoille ja elämä menee sekaisin helposti pienestäkin asiasta, joka ei suju tällaisen ihmisen oman suunnitelman mukaan. Ihmiset, joilla on voimakas järjestelmällisyyden kaipuu, elävät Keltikangas-Järvisen mukaan kuin armeijassa. Tapojensa  ja itselleen luomiensa rutiinien orjan olisi syytä antaa tilaa luovalle ajattelulle!  Yksi älykkyyden merkki kun on sekin, että uskaltaa kokeilla asioita ja antaa tilaa toisenlaisellekin ajattelulle, mikä itsellä asioista on.

Tunneälykkyys herättää mielipiteitä puolesta ja vastaan. Joidenkin mielestä tunteilla ja älyllä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, toisten mielestä toimivan tunneälyn avulla ihminen pystyy kommunikoimaan monenlaisten ihmisten kanssa ja verkostoituu helposti uusiin ihmisiin. Erityisesti esimiestyössä tunneälykkyys on yksi johtamistaidon mittari. Arvostaako esimies niitä työntekijöitä, jotka ova samantyyppisiä kuin hän itse? Uskalletaanko työyhteisössä kuunnella herkällä korvalla uusia asioita vai tehdäänkö asioista pitkälle jo totutun rutiinin mukaisesti, vaikka maailma ympärillä onkin muuttunut?

Tässä lienee vähän sama käsite-ero kuin sosiaalisuudella ja sosiaalisilla taidoilla (tai sosiaalisella lahjakkuudella); nehän sotketaan keskenään aivan jatkuvasti ja moni ajattelee, että ne tarkoittavat ihan samaa asiaa. Sosiaalisuus tarkoittaa lähinnä sitä, että ihminen hakeutuu toisten seuraan sen takia, että hänellä on korkea halua olla toisten ihmisten kanssa tekemisissä. Sosiaaliset taidot omaavalla ihmisellä on sen sijaan opittu taito tai kyky olla hyvin erilaistenkin ihmisten kanssa, mutta hänellä ei ole mitään pakonomaista tarvetta esimerkiksi harrastaa jotain tai liihotella töissä huoneesta toiseen vaan rupatellakseen toisten kanssa. Sosiaalisesti lahjakas ihminen pystyy kontrolloimaan tunteitaan ja ymmärtämään, miltä toisesta tuntuu sekä suhteuttamaan oman sanottavansa sen mukaan.

Toki, kaikkein tärkeintä on hyvä käytös; se on jokaisen opittavissa oleva taito ja kertoo melko lailla ihmisen jos nyt ei suoraan älykkyydestä, niin kyvystä huomioida muut ihmiset ympärillään. Olipa taas mielenkiintoista luettavaa!