Poikani nimittäin sanoi, että tytön olisi jo aika tajuta, että joulupukkia ei ole olemassa. Ikää lapsiparalle on kertynyt jo 8 vuotta, eikä hänellä siis ole vielä pienintäkään vihiä siitä, että Joulupukin olemuksessa olisi jotain outoa.
Tanskalais-ruåtsalaiselle pihakoirallemme Vilille ei sen sijaan ole koskaan ollut epäselvää, kuka joulupukkina minäkin vuonna koikkelehtii. 
Jos tyttö olisi nähnyt tämän kuvan, hän olisi saattanut epäillä jotain. Nimittäin, nuo valkoiset tytön pään tienoilla eivät ole mikään rusetti, vaan suvulle tyypillinen pelleilytapa...No, summa summarum; Joulupukin on esiinnyttävä jouluaattona sen verran epäuskottavasti, että tyttö hoksaa kupletin kuvion. Aiemmin fyysinen henkilö, satuolennoksi muuttuakseen, on lähtenyt isolla metelillä "Onko sinun nyt juuri nyt lähdettävä sitä peliä hakemaan...!". Sen jälkeen olemme hiipineet hipihiljaa varastoon, jossa onkin odottanut täydellinen kostyymi: serkkutytön vanhat silmälasit ja poskipuna, minun vanha tyyny ja collegehousut, ukkini hopeapäinen kävelykeppi, appiukon lapikkaat ja kaiken kruununa kaupasta ostettu punainen kaapu ja hiippalakki. Kun Joulupukki on saatu täyteen sotisopaan, niin pukijalla on yhtä hiki kuin itse ukolla!
Nyt taktiikkaa on siis muutettava rajusti. Miten saisi asian kakaralle tiedoksi niin, että hän ei parkuisi koko jouluaattoa. Vinkkejä on annettava reilusti ja pitkin päivää. Nimittäin, kun olen jutellut porukoitten kanssa, niin melkein jokainen muistaa lapsuudestaan sen hetken, kun Joulupukin syvin olemus lopulta selvisi karulla tavalla. Vaikuttaa siltä, että toipumiseen on todellakin mennyt vähintään 20 vuotta ja vasta sitten asian voi kertoa nauraen...
Strategiaa hautoessamme voimme syödä jo Joulupukkitragediasta toipuneen tytön (19 v) leipaisemia joulutorttuja. Tätä torttua katsellessa huomaa, että eikös olekin ihanaa, kun elinikäinen oppiminen on keksitty...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti