Kiroilu ahistaa

Kiroilu on minulle vaikea asia. Koen niin, että kirosanat ovat jonkinasteinen sekä sivistyksen että sosiaalisten taitojen mittari.  Mitä enemmän niitä käyttää, sen sivistymättömämpää ja muut kuulijat alentavaa käytös on. Kirosanat jakaantuvat pääasiassa kolmeen kategoriaan: eritteet, sukuelimet ja uskonto. Sen verran kuultuja nuo sanat on, että tuskinpa tarvitsee antaa esimerkkiä mistään luokasta.

No en todellakaan ole itse mikään puhdas pulmunen. Jos olen riittävän matalalla älykkyystasolla (harvoin), käytän puheen tehosteena kirosanoja. Ne ovat ryhmästä  eritteet (p***a) ja uskonto (p****le). Olen saanut sen verran tasa-arvoisen kasvatuksen, että en voi, en halua, en siedä, en kestä, en edes käsitä, miksi jotkut (suuri osa) ihmiset loukkaavat naissukupuolta halventavalla kiroilulla. Jopa naiset itse?!

Minua ei tee paremmaksi se, että saatan käyttää manaussanaa (s*****a) sen sijaan, että käyttäisin kirosanaa, jota en voi edes *-merkeillä kirjoittaa. En nosta itseäni yhtään ylemmäs, mutta minua loukkaa ja tekee surulliseksi kuulla jatkuvasti em. Naiseen kohdistuva kirosana (varmasti samoin kokee joku toinen kuullessaa vaikka uskontoon kohdistuvaa kirosanastoa). Ahdistun. En viitsi käydä elokuvissa. En halua katsoa ns. Viihdeohjelmia. Ja tympii kuunnella samaa sivistymätöntä kiroilua lauluissa. Joku Ismo Alankokin on niin juntti,  että eipä kovin hienoja ja lyyrisiä sanoituksia hänellä montaa ole.

Sosiaalinen taitavuus tulee esille siinä, että henkilö joka haluaa tehostaa sanomaansa kiroilemalla, älyää valita kuulijakuntansa oikein. Jos kaveriporukassa mätetään lauseita, joista jokaisessa kiroillaan, niin mitäpä se mulle kuuluu.  Mutta kun Kakkonen mesoo ja noituu ja kiroilee julkisissa päivityksissään, minuun sattuu. Koen epäonnistuneeni kasvattajana.

On se vaan niin kurjaa.