Vilin hautajaiset

Vili, tuo tanskalais-ruotsalaisten pihakoirien aateliin kuuluva yli 14 vuotias rakas koiramme, oli tuhkaksi muuttuneena melkein puoli vuotta takan päällä. Olimme nimittäin sopineet, että hautaamme Vilin kesällä mökille.

Ensin Vili oli lasipurkissa ja ihan viimeiset päivät ite tekemessäni puulaatikossa. Siinä sitä tuli katseltua päivittäin. Joskus kannoin purkin olohuoneen ikkunan eteen, ihan vaan omaa höppänyyttäni. Ajattelin, että Vili voisi katsella maisemia. Vieläkin miltei joka päivä tulee mieleen, että nyt se Vili tekisi näin ja nyt se tekisi noin. Tuossa äskenkin saunalle mennessä ajattelin, että Vili seuraisi kuin varjo kintereillä. Ja ehkä ajattelisi, että koko ajanko meidän pitää höntätä jossain. Mutta silti se köpöttelisi perässä. Nyt on polku hiljainen.

Juhannusaattona meillä oli hautajaiset. Saattoväkeä oli paikalla kaikki kynnelle kykenevät. Kaikki pitivät pienen puheen, jos vain itkultaan kykenivät. Hautajaiset olivat kauniit ja liikuttavat. Emme sentään laulaneet. 

Olimme kaivaneet kuopan valmiksi. Ja aivan kuin sadussa, löysin haudan päälle maailman kauneimman kiven. Siellä lepää Vili. 

Nyt on hyvä olla.