Yksi taito minulla on todella hakusessa ja se on paikallaanolon taito. Taito olla tekemättä mitään ja kokematta siitä syyllisyyttä tai stressiä. Stressiä sen takia, että tekemättä jätetyt työt eivät meikäläisen kohdalla hoidu ns.itsestään vaan ne on aina jossain vaiheessa tehtävä. Esimerkiksi tukkoon mennyt ränni on huomattavasti miellyttävämpi avata kuivalla säällä kuin vesisateessa. Syyllisyyttä sen takia, että oman pään sisällä olevan äänen mukaan asioista on pidettävä huoli - erityisesti minun. Esimerkiksi mökille ei ole kiva tulla kenekään, jos olen jättänyt paikat sotkuun lähtiessäni (villakoira nurkassa).
Em.taito ei selvästikään ole perityvää. Sen olen huomannut ihan konkreettisesti. Se on hieno asia, joskus. Ei aina. Mietin, miten pääsisin samaan taitoon.
Niinpä tänään mökillä ajattelin ottaa rennosti. Ensin tein kuitenkin pari pikkuhommaa alta pois: maalasin hyllylaudan ja verhotangon (pääsen iltapäivällä ruuvaamaan ne paikoilleen), pesin pensselin (ei sitä nyt kuivumaan voi jättää), kannoin puut saunalle (jos alkaa satamaan niin en kastu kun kannan ne nyt), katkoin oksia aitan edestä (tulee nätin näköistä), raahasin oksat rytöläjään (no ei todellakaan niitä nyt jätetä siihen makaamaan kun kerran on katkottukin), haravoin (ei ollut harava osunut toukokuussa), nostin kivet polun paikalta (polku on saatava kuntoon ettei aitan lattia mene heti pilalle), täytin polun pohjaa (tietysti,siitähän se kunnostus alkaa). Sitten ajattelin, että nyt saa riittää. Nyt lähden lukemaan.
Luin eilisen lehden ja keitin kahvit. Laitoin takkaan tulen (heinäkuussa -haloo!!!) ja luin kirjaa. Katselin ikkunasta ulos. Katselin toisesta ikkunasta ulos. Kävin hakemassa vettä. Heitin Nickille keppiä. Luin taas väkisten (sattui ei-kiinnostava kirja). No onhan tässä tullut jo huilittua. Tunti melkein. Haluaisin, mutta en vaan osaa asettua.
Että semmosta! Nyt alkoi satamaan. Kyllä tää huiliminen käy työstä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti